Borris repi lehden kahtia ja polki sen lokaan.
"Vai sinäkin, Winberg?" sanoi Borris. "Kuulehan! Minä tahdon sanoa
sinulle jotakin. Me emme tahdo kaupustella kansalaisoikeuksiamme. Me
emme tahdo tehdä itseämme vikapäiksi halpamaiseen itsemmetuhoamiseen.
Jos annamme saksalaisille pikkusormemme, niin he pian ottavat koko
kätemme. Ja sitten saamme heidän halveksumisensa kaupan päällisiksi.
Sano terveiset ystävillesi, saksalaisille, että me, eteläjuutilaiset,
emme suostu välipuheihin!"
"Ei, ei", mutisi Winberg, "siksipä ei olekkaan huonompia valtioviisaita
kuin me."
Borris pysähtyi.
"Minä sanon sinulle jotakin", sanoi hän. "Kun viimeksi olin nimismiehen
luona, niin kohtasin etehisessä useita, jotka olivat ilmoittaneet
luopuvansa tanskalaisista yhdistyksistä saadakseen palvelukseensa
renkiä. He pelkäsivät samoinkuin sinäkin, Winberg."
"Hm!" sanoi Winberg.
"Mutta tiedätkös mitä nimismies sanoi, kun hän seurasi minua
sivuhuoneesen?"
"En", vastasi Winberg.
"Niin, hän sanoi: 'Es sind lauter Lumpen!' [Ne ovat kaikki roskaväkeä.]
Niin, minä en sitä sanonut, Winberg, vaan preussilainen nimismies."
"Winbergillä on saksalainen omatunto tanskalaisessa ruumiissa!"
naureskeli Madsen, joka astui ohi.
Mutta seuraavana päivänä sattui haudankaivaja Madsenille samalla tiellä
jotakin muuta hauskempaa.
Hän ajoi aika ravia ja huomasi tiellä pienen pojan, joka käveli
kantaen koria, ja se oli yhtä suuri kuin poika itsekin ja näytti aivan
lintuhäkiltä.
Hän oli pistänyt päänsä koriin.
Madsen pysähdytti hevosen päästessään hänen kohdallensa.
"Minnekä sinä menet?"
"Frandsenin krouville", kuului vastaus korin sisästä.
"Hyppääppäs kärryihin, niin saat ajaa sen matkan."
Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Ebbe Keldetille, sillä hän se oli. Hän
heitti korin vaunuihin ja hyppäsi itse perässä.
"Paljon kiitoksia", sanoi poika.
"No! Kuinka vanha sinä olet?"
"Kymmenen vuotta."
"Sittenhän sinä olet aikoja sitten koulupoika. Onko hauska käydä
koulua?"
"No! Täytyyhän sitä oppia; sen isä sanoi."
"Hauska kuulla", vastasi Madsen, joka tahtoi panna häntä koetteelle,
"sillä minä olen saksalainen."
"Seis!" huusi Ebbe, jolle äkkiä tuli kova kiire. "Minä tahdon mennä
pois! Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon pois!"
"Mutta mikä sinulle tuli, poika?"
"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmin!" huusi Ebbe ja hänen kasvonsa tulivat
punaisiksi ponnistuksesta, yrittäessään tavoittaa koriansa.
"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmaksi! Minä en tahdo ajaa kauemmaksi!"
Ja Ebbe heitti korin tielle ja hyppäsi alas, ennenkuin Madsen ehti
pysähdyttää hevosta. Hänellä oli kova kiire päästä pois niistä
vaunuista.
Mutta Madsen katsahti taaksensa ja hänen silmäänsä osui lapsen
salamoivat katseet.
Hän oli pistänyt päänsä uudelleen lintuhäkkiin ja Madsenista näytti,
ikäänkuin linnun vilkkaat, kiiluvat silmät olisivat tähystelleet häntä
korin lomien välistä.
"Minä voin lyödä vetoa kymmenestä markasta, että tuo oli vanhan
Keldetin poika", naureskeli hän tyytyväisenä. "Sama huimapää kuin
isäkin!"
Hän katsoi taaskin poikaan ja heilahutti piiskaansa, niin että se
läimähti.
"Sellainen poika! Sellainen poika! Siinä hän rehkii korineen eteenpäin
koko pitkän matkan tuossa loassa! Niin, kun meillä on tuollainen
sotajoukko takanamme, niin me, eteläjuutilaiset, voimme huoleti odottaa
tulevia aikoja!"
11.
"Kun musta haikara näyttäytyy keväällä, niin tulee takatalvi. Jos se
on valkoinen ja puhdas, niin se ennustaa kuivaa kesää, mutta jos se on
likainen ja pörröinen, niin tulee märkä kesä", sanoo eteläjuutilainen.
Mutta Klaus tiesi vieläkin tarkemmin, sillä hän sanoi:
"Jos samalla kertaa näkee haikaran lentävän, kuulee hyypän huutavan ja
auran vakoja uurtavan, niin ennen vuoden umpeen menoa on pakko muuttaa
toiselle seudulle."
"Älä turhia puhu, sinä onnettomuutta ennustava lintu", sanoi Bodil.
"Hankippa minulle tässä vielä sadetta huomiseksi, parhaiksi vaatteen
pesulle."
"Ei, ei, se on mahdotonta", vakuutti Klaus.
"Herra pitää kaikesta parasta huolta,
mut satamaan hän ei saa, kun tuulee luoteen puolta!"
Ja lausuttuaan tämän epäluottamuslauseen jumalallisten voimien
vallasta, hän läksi. Sillä hänen piti mennä kertomaan Karenille, mitä
hän oli kuullut Aabenraassa, ja mitä hän oli lehdestä lukenut.
"Niinpä niin, pikku rouva, v. Köllerin täytyy alistua ja keskeyttää
hiukan palvelusväen karkoitusta, sillä nyt meillä ei ole työväkeä, ja
siitä saksalaiset saavat kärsiä yhtä paljon kuin mekin, ja siitäkös
huuto nousee. Ei, sanovat saksalaiset, me tahdomme, tuhat tulimmaista,
saada tanskalaisen palvelusväkemme takaisin, sillä matka edes ja
takaisin on yhtä pitkä, ja aina on pidettävä hirveätä melua tyhjästä,
ja nyt Tonderin pormestari on selittänyt, — niin, sen hän todellakin
on tehnyt! - että ensi markkinoilla on siitä ilmoitettava useissa
Pohjoisjyllannin lehdissä, koska ilmoitus Riben piirilehdessä ei ollut
vedellyt. Niin, kostoksi tanskalainen palvelusväki on käynyt kalliiksi!
Eikö viime vuonna karkoitettu Borrisgaardistakin palvelusväkeä, kun
Borris ei tehnyt ostoksiaan saksalaiselta leipurilta? Mikä saksalainen
osaa leipoa ruisleipää?"
Klaus löi kädellään polveensa ja nauroi, niin että hän aivan kaakotti.
"Niin, nyt on lasten vuoro!" jatkoi hän ja pyöritti hattua käsissään.
"Sillä Ebbesenin hakemus hyljättiin tänä vuonna, kun hän pyysi
pikku Svenille vapautusta kesäkoulusta, koska poika jälleen olisi
saanut kesäksi paikan Borrisgaardissa. Sen sijaan hän saa vapautusta
mielihyvällä, jos hän menee kotisaksalaisen luo palvelukseen. Niin,
voisihan Borriskin saada hänet, jos hän eroaisi tanskalaisista
yhdistyksistä, ja samantapaisia ilmoituksia lähetetään nyt kaikille
tanskalaismielisille."
"Ja ovatko he kaikki vastanneet?"
Klaus seisoi suu selällään.
"Ei tietenkään! Tuhat tulimmaisinta — ei! Eiväthän he kaikeksi onneksi
ole niin silmittömän hulluja, etteivät he kieltäytyisi yhtenä miehenä!"
"Kas vaan, Klaus!" sanoi Karen. "Kas vaan!"
Karenilta pääsi hiljainen nauru, — sitä sydämellisempi se oli, mitä
hiljaisempi.
Huhtikuun toisena päivänä olikin sitte "väenmarkkinat" Tonderissä vain
sitä varten, että saataisiin palvelusväkeä Tanskasta Eteläjyllantiin.
Sinne ei ollut saapunut ainoatakaan tyttöä ja ainoastaan kymmenen
miestä. Saksalaiset tappelivat niistä ja miehet kohottivat hintoja. He
vaativat neljäsataa, jopa neljäsataaviisikymmentä markkaa palkkaa.
"Voihan tuo olla, tavara on kallistunut!" sanoivat he nauraen.
"Täällähän kiistellään meistä!"
"He ovat vähällä joutua toistensa tukkaan ja repiä käsivarret
sijoiltaan!"
Samaan aikaan maaneuvokset boikottasivat kaikkia tanskalaisia krouveja.
Mutta tuskinpa he olivat edeltäpäin osanneet odottaa sitä arvokasta
vastausta, jonka väestö heille antoi:
"Kesän kuluessa tulee rakennettavaksi kuusi uutta kokoushuonetta eri
pitäjissä!"
Se tapahtuikin. Ja suurvaltaa kohtasi toinen tappio toisensa
jälkeen pienen, urhoollisen joukon puolelta, joka oli saanut
maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen varjella kansojen
itsemääräysoikeutta.
v. Köllerin pakkopolitikka epäonnistui. Poliisien uhkaukset
koettaessaan saada ihmisiä luopumaan kansallisista yhdistyksistä
vaikuttivat vain sen, että jäsenluku kohosi ja että rahalahjoja
tulvaili yhdistyksien kassoihin.
Eteläjyllannin sanomalehtien toimittajat olivat vankeudessa tai olivat
joutua vankeuteen, mutta mitäpä se auttoi, kun tilaajamäärä kohosi?
Kirkko oli kuitenkin se paikka missä kauimmin siedettiin tuota
vainottua tanskan kieltä. Vieläkin pidetään tanskalaista
jumalanpalvelusta noin sadassa eri pitäjässä.
Mutta mitä se merkitsee verrattuna kaikkiin muihin pitäjiin? Ja yhäti
vain taannutaan. Taannutaan aivan auttamattomasti!
143,000 ihmisestä puhuu 8000 saksaa, mutta jos siitä vähennetään kaikki
saksalaiset virka- ja toimimiehet ja kaikki Saksasta muuttaneet, niin
tuskin jää 1,700 saksaa puhuvaa henkeä jäljelle.
Ladelundista, etelä-Tonderin provastikunnassa ja noin tusinasta muista
pitäjistä on tanskalainen jumalanpalvelus hävitetty kokonaan, syystä
että sinne on siirtynyt kymmenen, sanoo kymmenen saksalaista.
"Niin, niin, kun pappi tyytyy puhumaan kymmenelle ihmiselle, jotka
istuvat niin harvassa, että saisivat huutaa toisilleen tyhjässä
kirkossa, niin se on hänen asiansa", sanoi Madsen.
Eteläjuutilaiset alkoivat jo vuosia sitten perustaa vapaaseurakuntia ja
muutamia vuosia myöhemmin rakentaa vapaaseurakunnan kirkkoja. Siihen
asti he olivat pitäneet jumalanpalvelusta muissa huoneustoissa, yksinpä
ravintoloissakin.
Kun Bovlundin soma kirkko oli valmis (sittemmin kävi aivan samoin
Haderslevin kirkon!), niin virtasi sinne joka taholta seurakuntalaisia,
pyhävaatteissa ja juhlatunnelman vallassa, tanskalaiset virsikirjat
kainaloissa.
Miten hauskaa olikaan nähdä teitä, jotka olivat aivan mustanaan, niin
paljon ihmisiä niillä vilisi!
He nyökkäsivät ilosta säteilevinä toisillensa.
"Se on meidän kirkkomme! Se on meidän kirkkomme! Me olemme itse sen
pystyttäneet Jumalan kunniaksi."
Pianpa kirkko tuli täyteen hartaita, syvästi liikutettuja ja
kiitollisia ihmisiä. Kiitollisia, syystä että he pitkän odotusajan
kuluttua olivat päässeet herroiksi omaan kirkkoonsa.
Aurinko loisti kaikkien kumartuneiden päiden yli ja kaikki silmät
olivat kyyneltyneet.
Mitä Jumalan sana onkaan äidinkielellä lausuttuna! Miten sitä sanaa voi
näännyksiin asti janota! Kun sitä tarjotaan vieraalla kielellä, jota ei
ymmärrä, tai ainoastaan vaivoin ymmärtää, niin tuntuu siltä kuin saisi
kiviä leivän asemesta.