raivotessa saapuivat haikarat vanhoille asuinpaikoillensa.
Isoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja
seisoa pöyhkeili pesässänsä.
Kai ajoi heti Klausin kanssa sinne.
Myrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset
pystyyn.
"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?" huudahti Klaus. "Se purjehtii
aina haikaran kölivedessä."
"Onko käkikin tullut?"
Käki ja Kai olivat nimittäin hyviä ystäviä.
"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän
itselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta
katsos hyyppää!" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät
kyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet
paikaltaan.
"Niin, ne ovat rohkeita lintuja", kehui Klaus. "Ne istuvat keskellä
lakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden
sivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen,
mutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä
kohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat
kaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko
ympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä
se johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi:
'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi:
'Virkistä!'"
Kai ei voinut kieltää, että hän oppi hirveän paljon Klausilta.
Kai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua
haikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän
myöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi
hänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli
kuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.
"Katsos, katsos tuonne, Kai!" huudahti Karen ja nosti hänet
käsivarrellensa, jotta hän paremmin voisi nähdä. "Näetkös kaikkia noita
tulia ylhäällä kummuilla? Ne ovat kuninkaantulia, Kai, sillä tänään on
huhtikuun 8 päivä, kuninkaamme, Kristian yhdeksännen, syntymäpäivä,
Kai. Hän on kaikkein tanskalaisten kuningas, olkoot he sitten missä
hyvänsä."
Karen seisoi liikutuksen valtaamana ja katseli ulos.
Ei tuiskunnut enää, ja ulkona oli varsin hiljaista, mutta
kuninkaantulien liekit loimuilivat korkealle, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet julistaa eteläjuutilaisten uskollisuutta koko maailmalle, ja
liekit valaisivat koko tienoon.
Punertavassa valossa, aivan kuin tulisoihdut olisivat lekotelleet,
näkyivät talojen katot, uuninpiiput, haikaran pesät ja kirkonpäädyt
aivan selvästi.
Haikarat vääntelivät jäykkiä niskojansa ja katsoivat ihmeissään
ympärilleen kirkkaassa valossa.
"Siinä linnussa on jotakin egyptiläismäistä", arveli Klaus, joka seisoi
ikkunan ulkopuolella lapioonsa nojaten.
Ja sitten hän alkoi laulaa:
"Nuo vanhat egyptiläiset."
"Se seisoo ja katselee ympärilleen", jatkoi hän. "Vastikään se seisoi
pyramidin harjalla ja katseli kuningas Faraon Egyptiä, erämaata,
kamelikurkia ja beduinejä ja Niilinvirtaa ja krokodiilejä ja kaikkea
senkaltaista. Ja nyt se tähystelee metsiä ja kumpuja ja kirkkoja ja
salmia ja beltejä ja rautalakkeja ja paholaista ja hänen isoäitiänsä.
Tahtoisinpa tietää, eikö sillä ole omat ajatuksensa siinä seisoessansa.
Se on niin viisaan näköinen, tuo lintu!"
"Kas!" huudahti hän jälleen, "tuossa ne ovat! Tuossa ne ovat! Kas,
miten ne pöyhkeilevät! Kas, miten ne pöyhkeilevät!"
Hän ei tarkoittanut haikaroita, vaan ratsastajajoukkiota, joka palasi
marssiltaan lakeuden yli.
He kuljettivat mukanaan kuolonmerkkiä: Preussiläislippua, joka liehui
pienenä mustanvalkeana viirinä heidän keihäittensä kärjessä.
"Jospa kuninkaan tulet olisivat sotatulia niinkuin ennen vanhaan, niin
sepä vasta olisi jotakin. Niin sepä vasta olisi jotakin!" sanoi Klaus.
7.
Mutta lumimyrsky kestää vain aikansa, ja kun päästiin huhtikuun
viidenteenkolmatta päivään, niin rinteillä kukoisti jo keväänesikkoja
ja vuokkoja.
Vapunpäivänä alkoivat pyökinlehdet tunkeutua esiin ruskeista
koteloistaan. Ne olivat pehmeitä ja silkinkiiltäviä.
Pensaikot olivat heleänvihreitä, valkea orjantappura ja pensaspyökki
puhkesivat, pääskyset pitivät pauhinaa ja maanmiehenkin oli siis aika
kiiruhtaa, sillä
"kun pyökki on vehryt ja tammi harmaa,
niin maamies kylvöön lähteä arvaa."
Esille siemenpussi ja lapio!
Sisällä naiset yhtä suurella kiireellä pesivät suurpyykkiä ja
suorittivat suursiivousta.
Vapunpäivä oli myös mökkiläisten ja palkollisten muuttopäivä, ja sitä
menoa jota silloin oli - ei yksin sivuteillä, vaan maanteilläkin!
Muuttokuorma muuttokuorman jäljessä, pilvenkorkuisia ja häilyviä,
ja vaunuja, joissa yksinäinen kaappi tai matka-arkku oli pystyssä,
ikäänkuin anteeksi anoen, että se vei niin paljo tilaa.
Mutta Egtvediin tuli myös pieni kaksitoistavuotias poika; hänkin oli
"palkollinen", eikä hänellä ollut muuta kuin pieni mytty kädessään.
Ja pieni kähäräpää seisoi oven sisäpuolella, mytty niin kovasti käsiin
puristettuna, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän jonkun anastavan
häneltä koko hänen omaisuutensa.
"Nuo hiukset ovat todellakin aivan kuin jouhia", ajatteli Klaus.
"Hauska tietää, mitä naula maksaa?"
Ja Klaus itse arveli sanoneensa hyvän sukkeluuden.
"Isä lähetti terveisiä", sanoi poika. "Tässä minä olen!" lisäsi hän
reippaasti, ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa pääasian.
"No, sinäkö se olet, Ebbe?" sanoi Karen ystävällisesti koettaen ottaa
häneltä myttyä, mutta Ebbe ei tahtonut sitä päästää.
Se oli Keldetin nuorin kouluakäyvä poika, jonka Karen oli
kesäkuukausiksi ottanut apulaiseksi.
Illan suussa huusi Klaus:
"Tulehan Kai, niin me karkoitamme pois talven."
He juoksivat kummulle ja kantoivat sinne kuivia oksia ja kaikkea
poltettavaa, mitä he käsiinsä saivat.
Ebbe ja Sikokuningas[5] [Sikopaimen] ja Bodil auttoivat mukana, niin,
vieläpä isoäiti ja Karenkin olivat apuna.
"Miksi me sytytämme tulen palamaan?" kysyi Klaus.
"Kuninkaan kunniaksi", sanoi Kai.
"Ei tänään. Me valaisemme vaan tietä noidille, kun ne kiipeävät
hiidenvuorelle. Me emme saaneet karkoitetuksi kaikkia kiirastorstaina.
Noidat ratsastavat luudanvarrella, senhän sinä tiedät, ja kun yö on
oikein pimeä, niin he tarvitsevat lyhtyjä nähdäksensä."
"Älä kerro hänelle tuollaista", naureskeli rouva Grunnet.
"Niin, se oli ennen vanhaan", oikaisi Klaus. "Muuten minä tiedän, mitä
minä tiedän!" murisi hän ja heitti uuden luudan tuleen. "Varo, Kai, nyt
he tulevat sytyttämään lyhtyjä!"
Siten kerättiin kasoja monella kummulla Eteläjyllannissa ja kun
Vapunpäivän hämärä levisi yli maiden ikäänkuin musta harso,
niin kokkotulet syttyivät yltympäri, ikäänkuin loistava seppele
taivaanrantaan.
Mutta Kai ja Ebbe tulivat pian eroamattomiksi ystäviksi.
Tuolla he seisoivat laivasillalla pienen puutarhan alla.
"Katsos, katsos, tuolla on variksia kivipartaalla!" huusi Ebbe ja
molemmat kuroittivat kaulojansa. "Katsos, kuinka ne siellä vaakkuvat
ja tähystelevät harmaita lokkeja. Mutta lokit, ne ovat varuillansa! Ne
sukeltavat veden alle ja riistävät kalasäiliöistä kaikki pikkukalat!"
Pikku Ebbe puhui hyvin järkevästi, sillä heti sen jälkeen hyökkäsivät
kateelliset varikset harmaitten lokkien kimppuun ja pianpa nousi
korviasärkevä huuto, kun useat lokit tulivat tovereittensa apuun.
"Minä pelkään! Minä pelkään!" sanoi Kai, pidellen molemmilla käsillään
korviaan, ja pojat rupesivat juoksemaan. Mutta samassa variksetkin
lensivät karkuun, ja lokit seurasivat niitä kauheasti kirkuen.
Saman päivän illalla riisti vanha Keldet talonsa oven auki.
"Mikä on hätänä, Keldet? Mikäs nyt?" kysyi hänen vaimonsa ja nousi ylös
rukin äärestä.
"Ei muuta, äiti, kuin että nimismies Hahn on puinut nyrkkiään
Nordborgissa ja nyt hän yrittää riistää eteläjyllantilaisilta
vanhemmilta heidän oikeutensa. Niin, äiti, hauskaa peliä pidetään nyt
Norre-Alsissa!"
Asta Keldet nojautui ovipieleen.
"Mutta sinä hyvä Jumala, eiväthän he voi sitä meille tehdä!"
"Mitäpä he eivät voisi meille tehdä?" kysyi Keldet vihaisesti.
"Loistavaa esimerkkiä seurataan tietenkin. Pian se tulee tännekin, —
saatpa nähdä! Saatpa nähdä! Ei siinä kyllin, ettei ripilläkäymättömiä
lapsia saa lähettää kouluun kuningaskuntaan, vaan nyt eivät
täysikasvuisetkaan lapset saa lähteä jatkokouluihin eivätkä
kansanopistoihin tai maanviljelyskouluihin Tanskaan. Saatpa nähdä, että
Asgerkin saa sitä kokea."
"Mutta hyvä Jumala", sanoi Asta, "eiväthän he voi sitä meille tehdä!"
Samassa kolkutettiin ovea.
"Se on poliisi!" kuiskasi Asta.
"Siinäpä se!" sanoi Keldet. "Asger on nyt kysymyksessä! Asgeria he
tahtovat! He tahtovat iskeä kyntensä Asgeriin!"
Poliisi tai piiripalvelija kolkutti uudestaan.
"Niin, kolkuta sinä vaan", murisi Keldet. "Sinulla, jumaliste, on hyvä
aika, kun sinulla ei ole muuta työtä. Ja paha sanoma tulee aina ajoissa
taloon."
"Avaahan toki!" sanoi Asta.
Vihdoin hän avasi.
Piiripalvelija astui meluten sisään, tuoden haasteen nimismieheltä ja
vaatien häntä nimismiehenvirastoon seuraavan päivän aamupuolella kello
yhdeksän.
Hän oli täydessä univormussa, tummansinisessä puvussa, jossa oli
vaaleansiniset punokset ja kaksi riviä preussilaisella kotkalla
koristettuja nappeja. Päässä hänellä oli sininen kasetti, jossa oli
mustanvalkea kokardi ja vyöllä lyhyt sapeli.
Asta kohotti käsiään, mutta Keldet ei hiiskunut luotua sanaa.
Piiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui
oven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.
"Siinä se nyt on, äiti!" sanoi Keldet.
"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli
tapana olla.
"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi
tehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole
ihmisiä?"
Keldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana
päivänä olla paikalla.
Asta puhalsi lampun sammuksiin.
"Jumalan nimeen", sanoi hän, pannen kätensä ristiin ja asettui
nukkumaan.
Mutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta,
pieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien
yläpuolelta.
Kirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle
seinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja
häilyvinä.
Keldet heittelihe vuoteessa edes-takaisin, niin että vuode narahteli.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Asta.
Hän ei saanut vastausta.
"Pian kukot kiekuvat", ajatteli Keldet.
Ehkäpä kyllä kukot heti paikalla alkavat kiekua!
"Jos voisin vääntää heiltä niskat poikki", murisi Keldet. "Niin, niin,
aika jo kuluu!"
Seuraavana aamuna hän nousi, valvottuaan koko yön.
"Kirottu kuutamo", sanoi hän, "se panee pään pyörälle."
"Nyt sinun pitää lähteä", vastasi Asta. "Muista: kellä on oikeus
puolellaan, sillä on Jumala mukanaan."
"Sen minä pidän mielessäni", sanoi Keldet ja meni.
Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, mutta olihan hän tottunut
siihen vanhoina postipäivien aikoina.
Hän sipsutteli pienin askelin ja nyökkäsi päätään joka eläimelle ja
joka ihmiselle, joka tuli häntä vastaan.
Tuntui siltä, kuin sekä ihmiset että eläimet olisivat kaivanneet vanhaa
postinkuljettajaa, — viisi vuotta sitten hän oli saanut eronsa.
Sillä taaskin lehmät ja hevoset tulivat hänen luokseen ja pistivät
kuononsa hänen käteensä, ja koirat juoksivat tervehtien ja nuuskien
häntä vastaan.
"Minulla ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minulla on muuta puuhaa."
Ja joka ihminen, joka häntä vastaan tuli, pysähtyi juttelemaan hänen
kanssansa.
Mutta Keldet viittasi heidät luotaan.
"Ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minä menen nimismiehenvirastoon."
"Keldet on haastettu nimismiehenviraston eteen", toistivat ihmiset ja
levittivät tietoa eteenpäin.
"Talonpojan askel lihottaa peltoa. — Peltoa täytyy höystää, jos
mieli viljaa korjata", murisi Keldet katsellen ympärilleen ja jatkoi
matkaansa.
Vihdoin vanha postinkuljettaja tuli nimismiehenvirastoon.
Siellä nimismies otti hänet jyrinällä vastaan:
"Mitä te teke, ihminen? Viime vuonna te saada varoitus. Te ei saada
panna poika se kouluun. Mitä te olla teke se varoitus kanssa?"
"Uhkaus", sanoi Keldet.
"Ja doch! [Niin juuri.] Mitä te olla teke se uhkaus kanssa? Te anta
poika mennä takaisin se koulu Tanskan maassa. Te käyttä väärin isän
valta ja minä otta pois te se valta."
"Teillä ei ole oikeutta, herra nimismies, tutkia minua tässä asiassa",
vastasi Keldet aivan levollisesti, vaikka hänen äänensä vapisi.
"Holhoojalain 28 pykälän mukaan ei nimismiehellä ole oikeutta riistää
vanhemmanoikeutta isältä, ainoastaan leskeltä."
Nimismies polki lattiaan.
"Was sagen Sie? Har jeg kein Recht?" [Mitä te sanotte? Eikö minulla ole
oikeutta?]
"Ei. Te ette voi riistää meiltä muuta kuin oikeuden alaikäisiin
lapsiimme. Minun poikani on yksikolmatta vuotias. Hän vastatkoon
itsestänsä."
"Ja te ei tahto otta pois hän Tanskan koulu?"
"Ei, minä en tahdo ottaa häntä pois. Minulla ei ole siihen oikeutta.
Hän on täysi-ikäinen, herra nimismies, minä en voi enää antaa hänelle
määräyksiä. Mutta kääntykää hänen puoleensa! Kirjoittakaa hänelle, niin
saatte vastauksen häneltä itseltänsä."
"Se ei olla tarpeellinen. Me anna hänelle saksalainen holhooja, so
wollen wir sehen! So wollen wir sehen!" [Niin saadaanpa nähdä.]
"Te ette kuullut, mitä minä sanoin teille, herra nimismies. Minun
poikani on täysi-ikäinen. Te ette voi pakoittaa hänelle minkäänlaista
holhoojaa. Ja sitäpaitsi —"
Hänen pienissä harmaissa silmissään välkähti.
"Miten saksalainen holhooja voisi saada täysikasvuisia nuoria miehiä
takaisin kuningaskunnasta? Luuleeko herra nimismies, että tanskalaiset
viranomaiset tarttuisivat heitä niskaan ja heittäisivät heidät takaisin
yli rajan? Ulos! Ulos!"
"Olla niinkuin minä sano. Se käytös olla luvaton. Kyllä minä osa
tarttua kiinni! Gehen Sie hinaus!" [Menkää ulos!]
Keldet astui pari askelta, mutta kääntyi heti takaisin.
"Voisinko saada kirjallisen todistuksen, että on luvatonta lähettää
täysi-ikäisiä lapsiaan kouluun kuningaskuntaan? Sittenhän sitä tietää,
minkä mukaan saa elää."
"Gehen Sie doch hinaus? Gehen Sie doch hinaus!" jyrisytti nimismies ja
huitoi kädellään.
Mutta silloin vanha Keldet purskahti nauruun ja puheli kotimatkalla
itsekseen vieläkin innokkaammin ja nyökkäsi päätään.
"Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut!"
Hänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään
auringolta katsellessaan maantielle päin.
Kädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet
jutteli.
"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät
uskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto!
Paha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole
rikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!"
Ei se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui
kiinni asiaan.
"Nyt he lyövät peukalonsa poroon" naureskeli vanha Frandsen.
"Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä
vanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko
lukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?" Hän viittasi piipun varrella
sanomalehden ensi sivua. "Kuules! Jos me emme tuota kotiin
ripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää,
niin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He,
hee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan
varassa meidän päämme päällä!"
Borris ajoi heti nimismiehen luo. "Se on kai erehdys", hän sanoi.
"Nein, nein", vakuutti nimismies. "Kaikki olla niinkuin pitä."
"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella
Eteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän
persoonaansa kuin omaisuuttansakaan."
"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie
müssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!" [Mutta, miksi
slesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea
ohjaksia.]
"Siis: Optantteja on karkoitettava — ei omien rikkomusten johdosta,
vaan rangaistukseksi slesvigiläisille, jotka ovat - Preussin alamaisia
ja jotka eivät myöskään ole tehneet mitään lainvastaista! Suokaa
anteeksi, herra nimismies, mutta tässähän ei ole tervettä järkeä."
8.
Oli tullut kesä, ja taaskin noidat pääsivät elämöimään, mutta nyt oli
juhannus.
"Joka piirissä peikko, joka kylässä noita,
me teljeksi niille teemme ilovalkeoita."
Laaksoalanteessa uiskenteli palava tervatynnyri alhaalla järvessä.
Esben ja Gyrithe seisoivat myös kummulla rajan toisella puolella ja
kuljettivat luutia kasaan, koettaen samalla lukea montako tulta he
näkivät Eteläjyllannista.
"Tahtoisinpa - tietää", sanoi Gyrithe, "tokko kukaan siellä enää
viettää juhannusjuhlia!"
"Se on epävarmaa", arveli Esben, "mutta juhannusyrttejä poimii vielä
moni vanha eukko auringon laskun jälkeen; hän säilyttää niitä yön yli
ja ennustaa niistä sitten aamulla, — siitä voit olla varma!"
Ebbellä oli selkoa monesta asiasta, ja hän jakoi laajoja tietojaan
pikku Kaillekin.
"Mehiläishoito on tänä talvena saanut kovan kolauksen", sanoi hän pari
päivää juhannuksen jälkeen, "toinen puoli mehiläisistä on kuollut.
Mutta tänä vuonna tulee hyvä hunajavuosi. On lämmintä ja kylliksi
kosteata. Valkoapila on tällä seudulla parasta mehiläisille, ja katsos
vain, kuinka se rehoittaa!"
Mutta Ebbe tiesi paljo muutakin.
Hän kertoi myöskin vanhojen ihmisten sanovan, että jos sataa
Medardin päivänä[7] (kesäkuun kahdeksantena), niin sadetta jatkuu
kaksikymmentäneljä päivää yhtämittaa. Jos Bodilinmessuna (kesäkuun
seitsemäntenätoista) ei tule vettä, niin saa sitoa pieniä lyhteitä,
mutta jos pyhän Vituksen päivänä (kesäkuun viidentenätoista) sataa,
niin tulee hyvä vuosi. Mutta jos sitävastoin on vetinen juhannus, niin
tulee huono pähkinävuosi. "Ja toissapäivänä ei satanut."
"Sepä oli somaa", sanoi Kai, joka kuunteli kirkkain silmin.
Eikä ollut niinkään ihmeellistä, että hänen silmänsä loistivat, sillä
he istuivat aivan aitausten välissä, jossa suuria sananjalkoja, villejä
ruusuja ja pähkinäpuita prameili.
Äkkiä kohotti Kai pientä sormeansa.
"Hiljaa! Käki kukkuu!" huudahti hän.
"Sitä sen ei pitäisi tehdä", arveli pikkuviisas Ebbe. "Sillä kun käki
kukkuu jälkeen juhannuksen, niin tulee kallis aika. Sen isä on sanonut!"
Jos ruis kukkii ennen Bodilinmessua, niin sitä leikataan ennen
Olavinmessua.
Yksinpä niitytkin, joita nurmimadot olivat pahasti turmelleet,
ennustivat hyvää satoa. Touot olivat erinomaiset, vaikka vilja ei
ollutkaan oikein puhdasta maata vasten. Ilma oli ollut liian kylmää
viljan puhjetessa.
Mutta Karen ei ollut alistunut kaikkiin määräyksiin, joita hänelle
porttinsa vuoksi oli pantu.
Asia oli tullut käsiteltäväksi yliholhousoikeudessa Berlinissä.
Kiusanteot tulivat lopulta niin nenäkkäiksi, että hän alkoi pelätä
kadottavansa Bodil Hansenin, joka oli kotoisin kuningaskunnasta.
Senpä vuoksi hän eräänä päivänä kutsui Klausin puheilleen.
"Onko se totta, että sinä olet kihloissa Bodilin kanssa?"
"Se, joka sen on sanonut, ei ole valehdellut", myönsi Klaus.
"Sitten sinä heti paikalla, saat mennä vihille hänen kanssansa.
Ilmoitat kuulutuksen Koldingissa, siellähän Bodilin vanhemmat asuvat,
ja kun santarmi tulee, niin hän on sinun vaimosi, eikä häntä voi
karkoittaa, koska sinä olet Preussin alamainen. Sinä saat ruveta
pehtoriksi tähän taloon ja kyllä täällä teille on tilaa."
Niin, siihen Klaus heti paikalla suostui. Se oli kerrassaan hyvin
hauska juttu.
"Sota-avioliitoksi rummun ääressä", nimitti Esben sitä, kun hän sai
kuulla asiasta ja sepitti heti paikalla runon, joka pian joutui
jokaisen suuhun.
Sen nimi oli "Der Vogelfänger" [Linnustaja], ja se loppui seuraaviin
säkeihin:
"Kun lintukyttä (= santarmi) ehti luo,
oli lintunen ollut ja mennyt."
Kuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus
matkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja
vaimo.
Egtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä
vastassa.
Klaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän
myöskään ollut hullumman näköinen.
Mutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt
kelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.
Niin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti.
Olihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta
sittenkin —, olihan silläkin rajansa.
Sen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen
jäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja
nauroi, niin että tallirakennus kajahteli.
"Mikä sinua vaivaa, Klaus?" kysyi Karen.
"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!" huusi Klaus. "Odottakaa vain
vähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!"
"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas", käski Bodil,
joka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.
Ja samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi
"hän", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena,
karkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli
synnyltään saksalainen.
"Oletteko te Bodil Sögard?" [Søgaard] sanoi hän. "En" vastasi Bodil ja
hänen siniset silmänsä suorastaan kimaltelivat vahingonilosta, "minun
nimeni on Bodil Mastrup."
"Mikä tämä olla?" pärskyi santarmi ja polki maata. "Tässä minulla olla
karkoituskäsky Bodil Sögardille ja sitten te sanoa, että teidän nimenne
olla Bodil Mastrup! Was ist das för Snak? [Mitä lorua se on.] Eikö te
ollut Bodil Sögard?"
"Olin kyllä ennen", vakuutti Bodil.
"No, sitte te olla Bodil Sögard tämä päivä!"
"En, en ole; minun nimeni on Bodil Mastrup."
Mutta nyt armahti Klaus santarmia, sillä hän näki, että tämän pää oli
ihan pyörällä.
"Minun nimeni on Mastrup", sanoi Klaus. "Ja meidät vihittiin eilen
Koldingissa."
"Ach so!" [Vai niin!] huudahti santarmi.
Ja sitten tapahtui jotakin, jota ei satu joka päivä, jotakin, joka
yllätti heidät äkkiarvaamatta, eikä vähimmin santarmia, ja jota ei
kukaan voinut unohtaa, joka sattui paikalla olemaan.
Egtvedin ympäristössä näkyi sinä päivänä äkkiä kymmenkunta
pilvenpyörrettä.
"Katsokaa, katsokaa!" huusi Kai, joka seisoi portailla ja viittasi
Itämerelle.
Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan ja he näkivät pari pilvenpyörrettä,
jotka kuohuivat meressä. Vesi kohosi ylös suurina patsaina ja laskeutui
taas alas kuohuvana ja kimaltelevana vesiputouksena.
Samassa kuului huminaa ylt’ympärillä ja ennenkuin arvattiinkaan oli
pilvenpyörre kohottanut heinäsuovan ilmaan ja heitteli heiniä kauaksi
metsään.
"Siinä on itse paholainen!" huusi Klaus, joka seisoi hämillään ja
katseli heinien menoa.
"Vater! Vater!" [Isä, isä!] huusi santarmin pieni poika, joka aivan
hengästyneenä tuli juosten tietä myöten. "Der Amtsvorstand! Der
Amtsvorstand!" [Nimismies!]
"Niin, se on totta!" tuli Klaus hengästyneen pojan avuksi. "Nyt hän saa
osansa!" ajatteli hän. "Ettekö ole kuullut santarmi, mitä minä sain
tietää matkalla tänne, että nimismies on kieltänyt teidänkin poikaanne
menemästä kesäksi palvelukseen Borrisgaardiin?"
"Was sagen Sie? Was sagen sie?" [Mitä te sanotte?] huusi santarmi.
"Sitä Amtsvorstand ei olla oikeus tehdä!"
"Kuulkaas! Kuulkaas!" sanoi Klaus.
Tuskin hän oli sen sanonut, niin uusi pilvenpyörre syöksähti
Itämereltä, yllätti santarmin ja riisti hänet ja hänen isänoikeutensa
mukanaan.
"Halloo!" huusi Klaus, joka luuli santarmin lentäneen taivaasen.
Klaus ja karjanhoitaja juoksivat voimansa takaa hänen jälkeensä ja
saivat hänet vihdoin kiinni.
Huhu kertoi, että muutamat kanat samaan aikaan läksivät ilmaretkelle,
"mutta tulivatko ne takaisin, sitä ei tiedetä."
9.
Siten se kesä kului. Elokuussa 1899 matelivat lukemattomat
tarhakäärmeet, kyykäärmeet ja vaskikäärmeet metsissä, varsinkin
syrjäisissä paikoissa vadelmapensaikkojen alla.
Mutta siellä vilisi muunkinlaisia matoja ja tarhakäärmeitä.
Kevät ja kesä 1899 oli kova aika Karenille.
Mutta Jumalan nimessä hän kesti sekä kylmän että helteen vuoden mukana,
ja se meni kuin menikin.
Sato oli hyvä Egtvedissä. Karen istui vankemmin satulassa kuin vuoden
alussa, ja Klaus ja Bodil olivat tehneet parhaansa, sillä Karenin
taistelu oli muuttunut heidänkin omaksensa.
Ei mikään heitä siinä suhteessa eroittanut. Heillä oli vain yksi
päämäärä, he tahtoivat säilyttää Egtvedin tanskalaisissa käsissä.
Sukulaiset ja ystävätkin sen tunnustivat, ja se merkitsi jo jotakin.
Karen kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin
kevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen
takaisin.
Mutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun
takaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.
Kesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin
uusimmassa historiassa.
Täydellä syyllä saattoi kysyä:
"Kuinka kauan sitä kärsitään Europassa?"
Lainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella
tavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki
kansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut
uneksinutkaan kapinasta.
Palkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa
loukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.
Mutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi
eteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään,
että sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?
Miksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä
kunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän
hoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa,
tanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?
Miksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita,
joita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan
alamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana
juhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä
Danebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita
yleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?
Niin, kysy heiltä!
Sentähden että Preussin valtio on hengenvaarassa (!), jonka vuoksi
alamaisten hengenvaara ei mitään merkitse.
Poliisilla oli niin paljon puuhaa Eteläjyllannissa, että Saksan
pahimmat hylyt, maantienkuljeksijat, roskaväet tulivat herroiksi maahan.
Ne ne tulivat karkoitetun palvelusväen sijaan: valtion työmiehet
piiriratarakennuksilta, kaikki yhtenä miehenä saksalaistuttamisen
palvelukseen.
Useat heistä olivat raakoja rikoksentekijöitä. Ne olivat
itäpreussilaisia.
Veriset tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen, murhat,
päällekarkaukset, väkivallanteot lapsia kohtaan, mitä inhottavimmat
siveellisyysrikokset.
Olisi voinut luulla elävänsä vanhojen, saksalaisten maantieryövärien
aikana, jolloin oli vaarallista kulkea sekä maanteillä että pelloilla
ja puutarhoissa.
Ehkäpä olot pian muuttuvat sellaisiksi, että joka ilta, kun hämärä
hiipii yli maan, vaimoja ja lapsia ajetaan takaa aivan kuin
metsänotuksia.
Auringonkin paahtaessa täydeltä terältä tunkeutuivat nämät pedot
taloihin, kun he vain tiesivät naisväen olevan yksin kotona.
Ja naiset hädin tuskin uskalsivat olla yksin kodeissansa tai mennä
ovesta ulos muuta kuin keskipäivällä.
Pelko väijyi aitausten välissä, pähkinäpensaikoissa, lehtikujissa,
ojissa ja metsissä, niin vieläpä kolmannen luokan rautatievaunuissakin.
Miehet menivät usein illalla ulos aseet käsissä ja aseettomat naiset
salpautuivat taloihin.
Syyskuussa oli jo karkoitettu kuusi jopa seitsemän sataa kunnon ihmistä.
Se oli kansallisuuden, siveellisyyden, inhimillisyyden ja taloudellisen
aseman rappiota.
Eiköhän se kerran tulisi haastetuksi historian tuomioistuimen eteen?
Mutta kaikkialla vallitsi pahaauhkaava hiljaisuus, murina
pakkohallitusta vastaan, joka ei ennustanut viholliselle menestystä
eikä voittoa.
Se oli hiljaisuutta, joka käy uuden hyökkäyksen edellä.
Kuiskaillaan vallihaudoissa, luodaan uusia valleja, kaivetaan uusia
hautoja. Jokainen lapionisku maahan on äänetön.
Se on itsepuolustuksen lakkaamatonta työtä.
Marraskuussa läksi Borris yhdessä Madsenin kanssa lännen puolelle
ostamaan karjaa.
Madsen oli tietysti tullut eroitetuksi virastansa. Kellojen soitto
Borriksen hautajaisissa tuli hänelle kalliiksi, mutta hän olisi tehnyt
sen uudestaan, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta.
Madsen oli siinäkin suhteessa filosofi, ja koska hän oli poikamies,
niin ei hänen tarvinnut ottaa lukuun muita kuin itseään.
Mutta hän tuli Valdemarin oikeaksi kädeksi Borrisgaardissa. Hän oli
käytettävissä jos johonkin toimeen ja aina valmis sekä vakavaan työhön
että iloon.
Omituista oli tulla länsiosaan maata. Hän ei ollut käynyt siellä kuin
lapsena ollessaan.
Vanhoja tammimetsiä oli kasvanut siellä, missä nyt oli soita, ketoja ja
merta.
Turpeenkaivajat ja kyntömiehet kohtaavat joka vuosi muutaman jalan
syvyydessä vanhoja puunjuuria.
Gesingin suolla Skærbækin lähellä saa aura aina otella kovan taistelun
näitä vanhoja, entisajan metsien jäännöksiä vastaan.
Vinumin suolla Dostrupin lähellä kaivetaan kannot ja rungot ylös
suosta, hakataan haloiksi, ja vanhat, köyhät ihmiset käyvät niitä
kaupittelemassa.
Niin, kahlauspaikoissa, missä maata on voitettu Skærbækiin päin,
tulevat suuren, hävinneen Appenholtin metsän puunrungot esille päivän
valoon.
Nyt pastori Jakobsenin saksalaiset höyrylaivat, jotka ovat täynnä
brandenburgilaisia kylpyvieraita, kulkevat ikivanhan tanskalaisen
metsäalueen yli.
"Se on lyhytaikuista iloa", sanoi Madsen. "Saksalaiset elkeet menevät
pian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja
kaikki! Korttitaloja!"
Mutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten,
niin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko
he myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut
kuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja
maanpetoksillisiksi aikeiksi.
Keskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. "Mitä teillä on tekeillä?"
"Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?"
"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää
elinkeinotodistuksenne?"
"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?" kysyi Borris.
"Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen
härkäkauppias?"
"Nimenne? Asuntonne?"
"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta
harrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista,
Aabenraan piiristä."
Santarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle
selkänsä ja meni.
"Halt!" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. "Mikä nimi
on tuossa teidän vaunuissanne?" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut
kysyä: "Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?"
"Se on minun taloni nimi", vastasi Valdemar. "Kaikki sen tuntevat, se
on Borrisgaard."
"Siinä täytyy seisoa: Bürrisgard! Haben Sie es gehört?" [Kuuletteko?]
Santarmi aivan vapisi pyhästä kiukusta ja löi miekkaansa.
Eikö saksalaistuttamispaholainen ollut muuttanut jo Asserballeskovin
Altzerfolligholziksi ja Faarhusin Schafhausiksi? Eikö itse tohtori
Hahn ollut samantapaisessa nimijutussa julistanut tuomionansa: "Jos
oli luvallista antaa kaupungeille tanskalaisia nimiä (tanskalaisella
alueella!), niin yhtä hyvin oli täällä asuvalla venäläisellä tai
kreikkalaisella oikeus nimittää täkäläisiä kaupunkeja omalla
kielellään, joiden kirjainmerkkejä ei kukaan täällä tunne" (!!).
Valdemar kohotti vain olkapäitänsä, ja santarmi, jota hänen
levollisuutensa hämmästytti, unohti puolestaan paljastaa miekkansa
preussiläisyyden kunniaksi.
Seuraavan talon, johon hän saapui, oli eräs maahanmuuttanut saksalainen
vastikään ostanut.
Ohiajaessansa hän kuuli kovaäänistä puhetta ja saksalaisia kirouksia,
jotka näyttivät lähtevän hurjistuneen ihmisen suusta.
Keskellä pihamaata seisoi saksalainen vihan vimmoissaan ja kohotti
ratsastuspiiskaansa, iskeäkseen sillä eteläjuutilaista tallirenkiä.
Vihainen huuto kajahti ja tallirenki karkasi hänen päälleen lyöden
ratsastuspiiskan hänen kädestänsä.
"Verdammter Kerl!" [Kirottu mies!] huusi saksalainen, ja kun hän
huomasi Borriksen ja Madsenin, jotka olivat pysähtyneet keskelle tietä,
niin hän huusi vihasta kuohuen:
"Kann man sich doch nicht selbst Recht in diesem Lande verschaffen?"
[Eikö voi hankkia itselleen oikeutta tässä maassa?]
"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!" huusi Valdemar. "Eteläjuutilaiset
eivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain
maanmiehillenne."
"Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien
vaunujen jälkeen.
"Olipa sekin germani!" sanoi Madsen. "No niin, hän on varmaan aivan
vastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa,
muuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa."
Kotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista
härkätietä.[9]
Madsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka
vuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten
Pohjoisjyllannista etelään.
Hän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät
elukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan
mylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne
iskivät karvaisiin selkiin.
"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi", sanoi
Madsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. "He sanovat, että sinä
olet kitsas, Borris."
"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat
sen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki
Eteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän."
"Kyllä minäkin sen tiedän", mutisi Madsen.
Valdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat
hänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä,
antaessaan kynänsä levätä.
"Kuinka nainen voi tulla uskottomaksi ensi rakkaudellansa, hetkeksi
heittäytyä toiselle, mennä naimisiin tämän kanssa ja tulla hänen
lapsensa äidiksi ja taaskin palata takaisin ensimäiseen rakkauteensa?"
Sillä siten se kai oli, koska hän itse oli sen sanonut. Luonnollisempaa
ja uskottavampaahan olisi ollut, jollei hän alkujaan olisi hänestä
välittänyt.
Tämän kysymyksen ympärillä kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät.
Hän kiersi ja kaarsi sitä joka puolelta. Se oli ikäänkuin kuollut
kohta, josta hän ei koskaan voinut saada selkoa. Hän ei ymmärtänyt
naisia.
Mutta hän palasi alituisesti takaisin tähän lähtökohtaan.
"Minä halveksisin sitä miestä, joka lopulta ottaisi vastaan sellaisen
rakkauden! Hän ei ainakaan ansaitsisi parempaa kohtaloa."
Ja jos sellainen mies antautuisi himojensa valtaan ja antaisi halujensa
yllättää itsensä, niin hän halveksisi sitä miestä niin syvästi, että
hän mielestänsä voisi polkea hänet jalkojensa alle. Mies möisi itsensä
ja ostaisi naisen.
Eikö hän nuorena miehenä arassa ujoudessansa ollut pitänyt tuota
kaikkia aisoissa, jotta hän ei pelästyttäisi tyttöä, ja ehkäpä hän
juuri sen vuoksi ei voinut voittaa häntä, vaan toinen, rohkeampi ja
röyhkeämpi oli hänet ottanut!
Vaan nyt!
Hän halveksi tuota naista noiden äkillisten vaihdosten vuoksi — myös
tuon viimeisen vuoksi.
Hän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän
olisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.
Mutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina
hetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt
jalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse
oli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.
Ei, hän ei tahtonut nähdä Karenia!
Miksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka
saattoi hänen päänsä pyörälle?
Ja poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän
tuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!
Siinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina
hetkinä vihaksi.
Uskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä,
jotka tyytyivät armoon.
Eikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan
häntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi
häntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja
heittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä
leskeen?
Silloin hänen päähänsä juolahti:
"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä
istuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies
sinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen
rakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi
että toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä
kelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee
sopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada
parasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin
käsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei
sitä tiennyt."
"Mutta mitäpä tuo on?" huudahti Madsen.
"Ne ovat virvatulia, Madsen."
"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget
kummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin.
Mutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa
muutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä
portinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!"
"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi
vääriä maanmittareita."
Sillä välin vaunut kääntyivät ja vierivät itää kohti.
Joka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä
rauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.
Hän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi
laudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.
Unissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli
jonkun ovissa puuhailevan.
Hänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi
Valdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.
Ne seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen
kanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.
Eiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset
ympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan
kuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain
hyvää?
Silittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle
lämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?
Niin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta
ottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä
saakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.
Hänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt
hänet vain kerran tiellä.
Vaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan
(piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan
välillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia
keskusteluja.
Karen ei voinut tehdä enempää, kuin mitä hän oli tehnyt.
Hän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden
allekirjoituksena oli "Borris", ja joissa ei ollut edes kohteliasta
tervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan
suorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes
ajatella häntä?
Ajatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä
ja vaatimattomia kuin hänen.
Ja kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä
lapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla
myöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle
aarteellensa?
Hänen äitinsä olisi sanonut:
"Vaarallista, vaarallista on uneksia sellaisen piiloitetun salaoven
ääressä yön hiljaisuudessa, pikku Karen!
"Parempi olisi sulkea se lujaan lukkoon."
Mutta lännen puolelta tulivat vaunut vierien kaukaa yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi, vaikkei hän sitä kuullut.
Talon toisessa päässä istui Klaus, jolla aina oli loppumaton varasto
juttuja käsillä ja kertoi Bodilille kalisevista kahleista, sysimustista
koirista ja Erik kuninkaan[10] huokauksista vanhassa Nordborgin
linnassa Alsissa, kunnes Bodil tuli kalman kalpeaksi ja vapisi pelosta.
Äkkiä kuului hillittyä koiran haukuntaa. Joku houkutteli koiraa ulkona
pimeässä.
Karen nousi nopeasti ylös, nojautui käsivarsineen ikkunalautaan ja
kuunteli.
Kiihkeästi kuunnellessansa hän kuuli äkkiä vaunujen vierinää, ja hän
kuuli senkin, että ne pysähtyivät äkisti.
"Mitäs tuo on?" sanoi Valdemar ja viittasi piiskallaan Egtvediä kohti.
"Koiralla on jotakin hätänä", arveli Madsen.
Valdemar kohosi pystyyn vaunuissa, mutta samassa hän heitti ohjakset
Madsenille.
"Pidä hevosta! Siellä on joku, niin totta kuin minä tässä seison, joku
mies, joka ryömii ikkunasta sisään!"
"Itäpreussilaisia varkaita", arveli Madsen.
Mutta Borris oli jo hypännyt alas vaunuista ja juoksi aika kyytiä
lehtikujaa myöten pihalle ja kolkutti väentuvan ikkunaan.
"Kas vaan! Kuka se voi olla?" huudahti sikopaimen sisältä.
"Ylös vuoteesta!" sanoi Borris. "Varas on siinä huoneessa, jonka ikkuna
on tien puolella. Oletko valmis? Hyvä! Astu hiljaa sisään, älä herätä
talon väkeä, — sinä tunnet tien. Minä seison ikkunan ulkopuolella, niin
saammepa kiinni varkaan. Oletko ymmärtänyt?"
"Olen kyllä. Ei mitään hätää."
Mutta Valdemar oli jo kadonnut ja seisoi vahdissa matalan ikkunan
edessä.
Hän kuuli hiljaista häärimistä ja syvää hengitystä sisältä.
Minuutti kului kiusallisessa odotuksessa.
"Jumala tiesi, kuinka paljo aikaa se sikokuningas tarvitsee saadakseen
vaatteet ylleen?" ajatteli hän. "No, tuossahan hän on!"
Sillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi
käsistään raskaan esineen.
Valdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka
painiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi
Ruprecht Jürgensin katon alla.
Mutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana
kuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua,
oli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.
Hän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka
makasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän
jaloissa.
"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!" Klaus alkoi kovaäänisenä ja
innokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä
kohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?
Nähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat
tutisivat hänen allansa.
Olivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan
kaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän
itsekin.
"Älä pelkää, Karen Jürgens", sanoi hän kylmästi. "Minä ajoin tästä ohi
ja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki."
Ja yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja
heittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, —
ja veivät hänet suoraa tietä putkaan.
"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista
sikamaista nautaa vaunuissamme", nauroi Madsen, "mutta sillä kertaa se
oli oikea santarmi."
Borris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa
ilmettä.
"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin", sanoi Madsen
jälkeenpäin, "niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt."
Kun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin
hän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.
Hän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa,
kalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle
vanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten
se häntä kiusasikaan!
"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä", sanoi Borris
lyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan
puristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja
sähisi hampaittensa välistä:
"Kyllä minä sinut vielä muistan! Kyllä minä sinut vielä muistan!"
Karen astui ikkunan luo ja katsoi ulos.
"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä", sanoi hän, "nyt
yöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä
pikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin."
Sinä yönä ei Karen saanut unta silmään.
Valdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka
kaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin
häntä tarvitsi.
Tuntui siltä, kuin salama olisi iskenyt häneen.
Hän kohosi äkkiä pystyyn ja painoi kätensä tykkiville ohimoillensa.
Valdemar nimitti häntä yhä edelleen Karen Jürgensiksi, sen sijaan että
hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti Karen!
Tekikö hän sen siksi, että hän tahtoi tahallaan asettaa vainajan heidän
välillensä?
Oliko tuo nimi ikäänkuin ojossa oleva käsi, joka eroitti heidät?
Ja kuitenkaan ei Karenin sielussa hämärtänyt heikointakaan aavistusta
siitä, että juuri tämä saattoi olla todistuksena Valdemaria ja hänen
vihaansa vastaan.
10.
Vanha ennustus sanoo, että kun aurinko Pyhäinmiesten päivänä
(marraskuun ensimäisenä) paistaa puitten latvoissa, niin tuleva vuosi
on hyvä terhovuosi.
Ja vanha laulu sanoo:
"Pyhäinmessulle minua vuota,
Marttina tulen, jos tohdin vaan,
ennen jos joudu en tulemaan,
tulen kaiketi Kaarinan päivänä
oves edessä olemaan."
Mutta Karenin portista oli ollut aika puuha!
Ensiksi maaneuvos vaati nimismieheltä tietoa asiasta. Useita
todistajia kuulusteltiin, ja nimismies lähetti kuulustelupöytäkirjan
maaneuvokselle, joka julisti Karenin valituksen perusteettomaksi.
Samoin teki hallituspresidenttikin ja samoin kävi Berlinissäkin.
"Yleinen rauha ja järjestys tulisi häirityksi, portti oli vaarallinen"
ja valitus hyljättiin.
Karen kohotti päätään. Hän oli saavuttanut takaisin kansallis- ja
esikoisoikeutensa.
Hänen porttinsa oli merkitty. Kaikki ohikulkijat saattoivat sen nähdä,
samoin kuin he ennen olivat nähneet Saksan lipun.
Eikä yksin Karenin portista pidetty kovaa meteliä, vaan myös Valdemarin
ajopeleistä. Niissä yhä edelleen oli kirjoitettuna Borrisgaard, eivätkä
ne tahtoneet tunnustaa omakseen Bürrisgardin nimeä.
Borris tuomittiin sen vuoksi poliisisakkoihin, mutta alioikeus vapautti
hänet myöhemmin.
Virallinen syyttäjä vetosi tuomion johdosta. Nyt asia oli vedottu
Flensborgin maaoikeuteen ja valtion virallinen syyttäjä vaati kolmen
markan sakkoa.
1899 vuoden viimeinen ohimenevä auringonväike loisti lumettomilla
mailla ja lehdettömissä metsissä.
Karen oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen
hengittää raitista ilmaa.
Äkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan
häntä kohti.
Hengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu
valtavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin,
ikäänkuin tämä voisi häntä suojella.
Jos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi
sen mieluimmin tehnyt.
Mitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja
läheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!
Karen ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet
työnnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli
pakko mainita asiaa.
Hänen täytyi nyt koota kaikki voimansa ja astua häntä kohti.
"Hyvää päivää, Valdemar", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä.
Valdemar ei ollut huomaavinaan sitä, vaan nosti kohteliaasti hattuaan.
"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja
näit varkaan", alkoi Karen epävarmalla äänellä.
"Olihan se", sanoi Valdemar seisoen paikoillaan.
Mutta poikaa hän ei sietänyt katsella.
"Näetkö porttiani?" sanoi Karen surullisesti hymyillen.
Valdemar kääntyi ympäri ymmärtämättä Karenin tarkoitusta.
"En."
"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?" toisti Karen pettyneellä
äänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi
sanonut:
"Mitä sinä arvelet ritarimerkistäni? Mitä sanot kunniamerkistäni?"
Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle
tätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.
Valdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan.
Hän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja
tervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.
Sillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina
tekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.
Hän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä
alkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.
Mutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan
arveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja
kuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa
yhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja
välinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.
"Tervehdi Valdemar setää, Kai", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen
vastahakoisen käden esille.
Sitä Karenin ei olisi pitänyt tehdä.
Saadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen
pojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti
taas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.
Ikäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä
olisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!
Kuinka hän vihasi tuota poikaa!
"Hyvästi", sanoi Valdemar nostaen hattuaan ja jatkaen matkaansa.
"Tietysti", puheli Valdemar itseksensä, "näyttäisi niin somalta, jos
minä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on
toisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä
Karenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin
hänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset
arvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin
olisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!"
Valdemar nauroi lyhyesti ja kovasti.
"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei,
sitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei
hän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa."
Vääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi
oikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa
anteeksi.
Ei aina ole hyväksi, että helposti antaa vääryyttä anteeksi.
Molemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja
Højemarken äidit.
Borrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa,
keskiaikuista aatelisrouvaa.
Jälkimäisessä oli leveä, kodikas ja porvarillinen sulous olennoituna.
Toisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin,
mutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He
olivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.
Rouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja
odottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.
He näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä
satunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?
He katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä
aikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.
"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä", sanoivat he
huolissansa. "Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi."
"Karenin on helpompi olla", lisäsi rouva Grunnet, "hän se on tehnyt
väärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse
samassa määrin voittaa itseänsä."
Heillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet
metsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi,
niin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.
Rouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja
kahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän
palasi kohdatessaan Karenin.
Kello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen
ja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja
hienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä
perheiloa.
Mutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen
maassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.
"Äiti, emmekö mene kotiin?" kysyi Kai.
Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin
harvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja
omituiseksi.
Kun he palasivat takaisin, niin Kai näki, että äiti itki.
"Tuo paha, paha mies!" huusi hän. "Kun kasvan suureksi, niin lyön
häntä."
Karen ei sietänyt sitä kuulla.
"Kai, Kai", sanoi hän, kyynelten virratessa poskia myöten.
Vasta paljoa myöhemmin Karen selvästi käsitti, että hän oli toiminut
epähienosti ja ajatellut vain itseänsä ja lasta, pyytäessään Valdemaria
Kain holhoojaksi.
Mutta tehtyä ei voinut tekemättömäksi tehdä; sanoja, joita kerran oli
lausuttu, ei voitu takaisin ottaa.
"Got Dach, Frau Jürgens." [Hyvää päivää, rouva Jürgens.]
Saksalainen pitäjänpappi kulki siinä, kädet selän takana ja etsi
"heikkoja sieluja" tutkiaksensa niitä.
Missä hän silmäsi preussilaisen kotkankuvan tai mustanvalkean
lipputangon, siitä hän astui levollisesti ohitse, sillä siinä asui
saksalainen virka- tai toimimies, tai ainakin saksalaismielinen mies.
Ja hän etsi vain kadonneita lampaita.
"Got Dach, Frau Jürgens. Niin! Onko vasta taas käynyt joku kokous?"
"Ei minun tietääkseni, teidän korkea-arvoisuutenne."
"Ach so! [Vai niin!] Mutta te olla ainakin jäsen joku tanskalainen
yhdistys? Kuinka monta, Frau Jürgens?"
"Herra Pastori, te tiedätte, ettei teillä ole oikeutta tiedustella
minulta. Se on yksityiselämään kuuluvaa, ettekä te voi olla vähintäkään
huvitettu siitä."
"Ach so! Got Morgen [Hyvää huomenta], Frau Jürgens."
Ja pappi kohotti hattuaan, asetti kätensä taas selän taakse ja astui
edemmäksi.
Karenin tullessa huomasi rouva Grunnet, että hänen silmänsä olivat
itkettyneet, mutta hän ei ollut mitään huomaavinansa.
Vasta syötyä, kun Kai leikitteli niillä ihmeellisillä ihmisillä ja
eläimillä, hevosilla, ja reillä, joita isoäiti oli leikellyt hänelle,
sanoi Karen hiljaa, hänen ja äidin istuessa kodikkaasti sohvassa:
"Valdemar ei voi sietää Kaita."
"Sepä ikävä", vastasi rouva Grunnet.
Hän olisi voinut sanoa jotakin muutakin, mutta hän ei tahtonut sitä
sanoa, nimittäin: että hän oli nähnyt heidät tiellä yhdessä.
Karenin kurkku puristautui kokoon.
"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa
minun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille
mahtaa?"
Äiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli
kohdannut.
Rouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan
kuin oraakelin sanalta:
"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä
kotiin, jollet tunne metsää."
Ja hän nousi leikkiäksensä Kain kanssa.
"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika", ajatteli hän
itseksensä, suudellessansa lasta.
"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli
tapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet
isoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä,
kuka saisi olla sinun isäsi."
Kai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä
kaalia, sillä alkoi jo paukkua.
Siinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu
uudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden
"ruukut",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:
"Avaa ovi, neito nuori, ruukku sisään käy!"
"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin
parempi!" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen
loistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.
Mutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli
vietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.
Ei ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava
sisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä
muuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken
vaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi.
Mutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään
muutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan
aikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana,
mutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli
raappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette,
mitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'
"Onko se totta?" kysyi Kai.
"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin", vastasi
isoäiti, "mutta nykyään ollaan viisaammat."
Väentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen
mielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:
"Älä pelkää lauma piskuinen."
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä
pysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.
Palvelustyttö hypähti kirkuen pystyyn.
"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu", huusi pappi vihoissaan ja ajoi
edelleen.
Tuo pappi oli todellakin niitä "Jumalan palvelijoita", jotka sanoivat
Kristuksesta "että hän puhuu saksaa, tahtoo saksaksi, tuntee saksaksi,
ajattelee saksaksi ja uskoo saksaksi", ja jotka sanoivat, että
"saksalaisesta olemuksesta me tahdomme luoda itsellemme saksalaisen
Kristuksen ja saksalaisen Jumalan." [Ote saksalaisesta aikakauskirjasta
"Die christliche Welt" 1901.]
Onneksi hänelle, sillä niitä pappeja, jotka eivät olleet innokkaita
saksalaistuttajia, vihattiin ja vainottiin.
Siihen aikaan pantiin alkuun kurinpitotutkimus muutamia yksityisiä
vastaan ja he saivat kovat nuhteet, syystä "etteivät he edistäneet
isänmaallista politiikkaa."
Ensi kertaa Kai sai olla valveilla vuoden vaihteessa.
Kello alkoi lyödä kaksitoista.
Uusi vuosisata oli astunut kynnyksen yli.
"Jumalan nimeen!" sanoi rouva Grunnet ja nousi ylös, ikäänkuin
ottaakseen sitä vastaan.
"Mitähän se tuonee Eteläjyllannille?" sanoi Karen.
"Kaikki on Jumalan kädessä."
Rouva Grunnet otti Kain syliinsä, pani hänen pienet kätensä ristiin
omien käsiensä lomaan ja sanoi vapisevalla äänellä:
"Sano nyt pikku Kai, niinkuin isoäiti sanoo: Jumala varjelkoon
tanskalaista kansaamme!"
Yö vaipui yhä synkempänä yli maan, joka silmäili ylös tähtiin monine
loistavine ikkunoineen, lyhtyineen ja majakkatulineen.
Saksalaistuttamiskourat, pikkuradat, heittelehtivät sinne ja tänne
monissa päättömissä mutkissa ja kaarteissa, — luulisipa melkein vain
sen vuoksi, että tie venyisi niin pitkäksi kuin mahdollista.
Ne koettivat kaartaa maata, ne ajelehtivat yltympäri silmät hehkuvina,
hyökkäsivät pahaa tarkoittaen nuolen nopeudella eteenpäin, pujottelivat
esiin ja vetivät perässään niinkuin mitkäkin matelijat loistavaa,
monijäsenistä ruumista.
Minne ratoja rakennettiin, sinne ilmestyi saksalaisia työmiehiä, minne
saksalaisia työmiehiä saapui, sinne ilmestyi krouveja. Se oli selvä
asia.
Mutta tähdet kulkivat alati omia ratojaan kaikkien yläpuolella, ja
vuosi alkoi taas omaa kierrettään samoinkuin vuosisatakin.
Kultavirta Berlinistä tulvaili maahan saksalaistuttamisasian hyväksi,
ja tanskalainen nainen kirjoitti ensimäisen kirjoituksensa "Danevirke"
lehteen helmikuun toisena päivänä..
Theodor Brix nimittää häntä ja hänen toimintaansa yleensä
"alhaisimmaksi vihollisen puolelle pakenemiseksi." ["Nordschleswig und
die Selbsterniedrigung Deutschlands."]
Kaikkialta kuului suuttumuksen huuto:
"Kuinka nainen saattoi tehdä sellaista! Kuinka nainen saattoi sitä
tehdä!"
Naiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa
siitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.
Santarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli
pidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.
He kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä
oli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä
vai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat
eteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset
ja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.
Mutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä
ratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä
ovi.
Borriskin kohtasi sen kerran tiellä.
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän.
Winberg sen hänelle ojensi.
Winberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava
tanskalainen mies.