Ja kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. "Berliner Tageblatt", jotka
arvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v.
Köllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.
Ja siinä olikin perää. "Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus,
kuin mitä oli tarkoitettu." Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli
se; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen.
Niin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa,
ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa
niitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään
tähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta
näyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.
"Berliner Tageblatt”in Aabenraan kirjeenvaihtaja lisäsi:
"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä
eteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä
tarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra
Köllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!"
Jo joulukuussa 1898 pelkäsi "Kieler Zeitung", että karkoituksista voisi
johtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja "että ne
ilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen
viraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa."
Sihteeri Bülow ei myöskään ollut voinut puolustaa sitä valtiopäivillä.
Joulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri
seuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia
lapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi
lapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki
Tanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan "Sinun kansasi on
minun kansani")] karkotettaisiin mainituista kunnista.
Mutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät
he antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi
muiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa
preussilaisten viranomaisten toimia vastaan.
Kahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut
julistuksen alle.
Tämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle
kannalle näihin uhkauksiin nähden.
Varhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin
Haderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli
tyrkytetty väestölle.
Saman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon
asti täynnä ihmisiä.
Kookas nuori mies seisoi puhujalavalla.
"Näinä päivinä", sanoi hän, "ovat kaikki nuoret minun maatilaltani,
jotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua
viettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä
nimismiesviraston uhkauksista!"
Tämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.
Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani
vastalauseen kaikkien puolesta.
"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä
on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein
pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen
Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen
Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64
saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä
määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se
vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan,
on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä
elokuuta 1866."
"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista
päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.
Ei kukaan tiennyt mistä se tuli.
"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja
antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän
mieltämme kysymättä."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.
"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs
saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'
"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me
uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"
"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!"
"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi",
jatkoi puhuja. "Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin
vuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä
teroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja
eteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.
"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen
toisensa jälkeen.
"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää
ne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet
maasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin.
Ruvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat
saksalaiset.
"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta
pakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me
rehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että
hän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin siellä.
"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille
onnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin.
Me emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään
puolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan
riehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme
liittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista
vastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme
on kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on
enentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja
taaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin
mahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?"
"Kyllä! Kyllä!"
"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on
Tanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin
suuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä
ja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa
maata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on
voitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.
"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin
saksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja
tylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme,
ken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan
vastarintaan?"
"Niin! Niin!" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat
yhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. "Angelilaiset"[2] olivat ennen
taloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he
ovat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he
enää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt
he ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.
"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi
kalmistoksi, niinkuin Angel!"
2.
"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti", sanoi isäntärenki Klaus, kun
hän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja
sitten hän lisäsi itseksensä:
"Jumala tiesi, mitä hän nyt miettii tuolla portailla?"
Joka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas
peloissaan lentoon.
"Tik tak!" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka
olisi antanut äänensä kuulua.
Kuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat
jääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja
risahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.
Talvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista
jauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan
yli koko muunkin seudun.
Kun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli
tammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.
Äkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös
ja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti
rauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.
24
"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä", sanoi Klaus ja
jatkoi lakaisemistaan.
Sitten hän hyräili:
"Kaks istui puussa rastasta,
kaks ystävystä rakasta,
mut miel' on raskas riemuton,
sill' eron hetki heillä on."
"Halt Maul!" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä
myöten, "der Gesang ist verboten!" [Tämä laulu on kielletty.]
"Sitäpä minä en voi uskoa", huusi Klaus hänelle vastaan. "Se on vaan
lintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa
surkeasta kurjuudesta."
Ja sanoessaan sitä, hän vilkaisi taaskin portaille.
"Ja, ja! Das notiren wir!" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi
santarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua
kirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli
lähes viisikymmentä ajopeliä.
Etunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää
kädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta
niitä ei enää Madsen soittanut.
"Ketä siellä haudataan?" kysyi Karen Jürgens Egtvedistä.
Hän se siellä portailla seisoi.
Klaus katsahti työstään.
"Thor Skaerniä Sindalista."
"Onko hänkin kuollut?" sanoi Karen.
Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli
ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen
ääntä.
Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset
aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä
alkoivat soida.
He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset
peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.
Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti
lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.
Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma
ihonsa kalpeaksi.
Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat
vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.
Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen
takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.
Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen.
Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna
kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.
Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa
vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!
Rouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.
"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin
kykeni mielenliikutukselta puhumaan.
"Kyllä, minä voin."
Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon
alle kaikki alistuvat.
Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja
Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.
"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun
turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, —
das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]
Ja sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas
alusta.
Joka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne
ja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä
ruumiillansa.
"Enkö saisi tulla sisään?" kysyi rouva Borris useasti. "Vain
silmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?"
"Ei, ei, se ei käy päinsä", vakuutti käly huolissansa. "Usko minua, se
ei käy päinsä." Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta,
vaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että
Karen oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja
sanoi rouva Grunnetille:
"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä
tajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua."
Hän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen
tiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei
enää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän
heti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:
"Kuka minua suuteli?"
"Minä olen suudellut sinua monta kertaa joka päivä", sanoi rouva
Grunnet.
"Se oli joku, joka juuri läksi", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin
totuuden: "Se oli täti Borris."
Ja sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista
viikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt
huolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.
"Mutta kuka hoiti taloa?" kysyi Karen jälleen.
"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin
Karen sai tiedon asian laidasta.
Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli
hiljaista itkua.
Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin
lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän
saapui Højemarkeen.
Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi
tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.
"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle
siitä, "mutta olipa siihen jo aika."
"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et
itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin
todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi,
Esben!"
"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät
sydämistään ryöväriluolan."
"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle
anteeksi?"
"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla",
vastasi Esben.
Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja,
ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla
ollessa että unissa.
Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein!
Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä
ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan
metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.
Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja
puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan
ikkunoista.
"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä
talon läpi!"
"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt
kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet
pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset,
Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä
hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin
on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei
puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."
"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?" sanoi rouva Borris.
"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole
enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."
Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi
nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.
"Klaus", sanoi hän äkkiä käskevästi, "hakkaa lipputanko poikki!"
Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski
tankoon.
Tanko kaatui.
"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen
laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten
santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä
hän sanoo, kun se on poissa!"
Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää
vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.
Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta
sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!
Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla
viskata luotaan.
Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän
pääsisi vapaaksi?
Hän kysyi vain.
Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä,
hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota
koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus:
"Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse?
Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli
parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet
pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman
oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta
hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään,
että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä,
jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.
Häntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.
Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen
tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä
vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.
Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut
ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.
"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla
uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";
Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi.
Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.
Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui
kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin
petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.
Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat
alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.
Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa
hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi
portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.
Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen
kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira
kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin
uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin
pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.
Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen
helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne
olivat.
"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois.
"Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."
Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan
katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen
otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa
ja kantoi hänet alas.
Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä
kysymys hänen mielessänsä:
"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja
poissa! Esben karkoitettu!"
Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen
holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!
Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa
hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin
tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.
Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot
käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka
kohosi hänen kasvoillensa.
Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä
hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka
kokonaan oli vallannut hänen mielensä!
"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän
kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"
"Vähätpä siitä", sanoi Karen.
Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän
voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan,
itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut
kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan
päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.
3.
Matkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa:
"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!"
— "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi
pälkähtääkkään!"
Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei
itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin.
Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.
Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin
pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat
seisoivat hänen arkkunsa ääressä.
Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista,
— ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua
siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään
vedetyksi.
Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän
katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.
"Ei tarvitse riisua valjaista", sanoi hän ja nousi ylös portaita.
Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina
puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.
Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain
silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin
hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän
aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi
ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka
istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi
ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.
"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi
Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.
"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan
lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."
"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin
käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.
Kun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.
"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän
itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan
pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit
parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa
koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"
Borris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.
"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän.
"Siksikö, että hän on kuollut?"
"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi
kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."
"Ei kaikki, Karen Jürgens."
"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut
hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme
kuitit."
"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat
olette minulle tuottaneet?"
"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun
tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi
pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani
sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."
"Ei kokonaan."
"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?" kysyi Karen. "Mitä enempää minä
voisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle
vasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?"
Valdemar säpsähti.
"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!" huusi Valdemar. "Omaisuus ei saisi
joutua pois suvusta!"
"Älä sano sitä!" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. "Sehän oli
vain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia."
"Vieläkö muuta, Karen Jürgens?" kysyi Borris.
"Oi, mitä haluat vielä?" huudahti hän aivan suunniltansa. "Enkö
ole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että
olen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen
tiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini
minulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia?
Että rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun
asti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että
sittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin
nöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta
tuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!"
"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut
hänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon
ruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja
_vaikka_ hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä.
Ja mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle
anteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala
on korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen", — hän oli
tukahtumassa, — "minä en voi!"
"Missä on sinun äitisi?" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa
häneen.
Valdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei
nytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.
"Jumala siunatkoon sinua!" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena
ja hellänä. "En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle
tehnyt."
Täti ei sanonut mitään. Hän piteli häntä vain kauan sylissänsä.
Siinä perheessä olivat naiset enimmin säälivät luonteeltansa.
Mutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin
lattia olisi polttanut jalkojen alla.
"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa
Højemarkeen."
"Niinkuin tahdot."
Täti mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:
"En tahdo pakoittaa sinua. Ehkä se onkin parasta."
Kun Karenin vaunut olivat vierineet pihalta, niin Valdemar tuli sisään.
Äiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen
hänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin
asia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi
tahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.
"Karen Jürgens pyysi minua poikansa holhoojaksi", sanoi hän.
Sillä hänen täytyi saada se sanotuksi! Hänen täytyi saada ilmaa!
"Mitä sinä siihen sanoit, Valdemar?"
Kysymys tehtiin niin rauhallisesti, kuin se olisi ollut maailman
luonnollisin asia, mutta rouva Borris nosti kiiruusti päätään ja odotti
henkeään vetämättä vastausta.
"Minä lupasin. Tietysti! Mitä minä muuten olisin sanonut?"
Valdemar astui ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja huudahti koko
sielunsa katkeruudella:
"Äiti! Kuinka nainen voi olla niin armoton!"
Sitten hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.
"Lapsi parat!" huokasi rouva Borris.
Hänen viisaat silmänsä olivat huomanneet jo enemmän kuin mitä hänen
suunsa tahtoi ilmaista.
Karenin kärsimyksen tie ei vielä ollut lopussa.
Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi
sen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki
olevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.
He näyttivät veitikkamaisilta ja suut sekä silmät hymyilivät.
Muutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä
kahvia ilon vallitessa.
"Mikä siellä on keskellä tietä?" kysyi Karen ja pysähdytti hevosensa.
"Me olemme valtiolle vaarallisia", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo.
"Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja
Madsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli
'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että
meidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat
kuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne
kaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo."
"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja
hautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi", sanoi toinen.
"Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa.
Sellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla
voisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi
kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
Eräs naisista töytäsi kylkeen sitä, joka viimeksi puhui.
"Varo suutasi", kuiskasi hän. "Häneen ei kuitenkaan voi luottaa."
Karen kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin
jotakin pahaa olisi ollut kintereillä.
Hän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä,
vaan kaikkien nähden valkealla päivällä.
Karen ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja
äiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin,
ajatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut
taakseenkaan katsoa sillä kertaa.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras,
sinä päivänä olisi ajanut pois talosta.
Kuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen
luoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen
käsiänsä.
Karen hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta
rakkaudenosoituksilta.
"Hiljaa, hiljaa, Hektor! Hiljaa!"
Kuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että
se oli haljeta ihmisten vuoksi.
Ei Esbeniä! Ei Gyritheä! Ei Sidseliä!
Hän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi
astunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin,
— mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi
sanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.
Mutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi
kohdannut hänet nyt tällä ovella.
Kuitenkin — äiti tuli ulos, Jumalan kiitos, ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen ja saattoi hänet varovasti sisään huoneesen, sillä hänestä
tuntui, että Karen tuskin pysyi pystyssä.
Hän sai hänet istuutumaan sohvaan ja kiiruhti ulos hankkimaan lämmintä
kahvia; lapsi tarvitsi jotakin vahvistavaa ja laskiaispullia piti saada
pöytään.
Sohvassa Karen vähän kerrassaan tointui. Hän katseli ympärilleen
rakasta, vanhaa huonetta. Kaikki oli entisellään, vain kuningatar
Louisen kuvan ympärillä oli eternelliseppele. Syksyllähän
eteläjyllantilaisissa lehdissä oli ollut surureuna kuningattaren
kuoleman johdosta, ja itse hän myös oli ottanut osaa siihen
hopeaseppeleesen ja palmukoristeesen, jotka Eteläjyllannin naiset
laskivat kuningattaren arkulle.
Vanha lyömäkello kulki varmaa kulkuaan ja jauhoi aikaa juhlallisella
arvokkaisuudella. Sillä ei näyttänyt olevan yhtään kiirettä.
Sitten tuli äiti sisään ja kertoi, järjestäessään kahvipöytää, kahdesta
eteläjyllantilaisesta, jotka vastikään olivat saaneet käskyn tuottaa
heidän kolmekymmenvuotiset poikansa kotiin maanviljelyskouluista
kuningaskunnassa. Jos se ei tapahtuisi, niin karkoitettaisiin kahdeksan
optantia samasta pitäjästä.
"Käskivätkö he heidät sitte kotiin?" kysyi Karen ja nousi reippaasti
sohvalta.
"Ei, he eivät käskeneet", vastasi rouva Grunnet.
Ja nyt oli myös seurusteluyhdistys Aabenraassa suljettu, — se tapahtui
jo joulukuussa, Karenin sairaana ollessa, — sillä sitä epäiltiin
valtiolliseksi.
"Kaikkea epäillään valtiolliseksi", lisäsi hän hiljaisesti hymyillen,
"jos minä vaikka saisin makkarayhdistyksen toimeen, niin sekin
leimattaisiin valtiolliseksi. Ja poliisivirasto on julistanut, että
jos jäsenet käyvät yhdistyksen kokouksissa, niin heitä rangaistaan
viidentoista jopa sadanviidenkymmenen markan sakoilla tai kahdeksan
päivän jopa kolmen kuukauden vankeudella. Tahtoisinpa tietää", ja hän
hymyili uudelleen, "miten mikään yhdistys voisi pitää kokousta, jollei
kukaan jäsenistä saa tulla kokoukseen? No, se oli seurauksena siitä,
että yhdistyksen esimies ei suostunut eroittamaan sen naisjäseniä,
juuri siitä syystä, ettei yhdistys ollut valtiollinen."
"Tahtoisinpa tietää, miksikä naiset eivät saa olla mukana
valtiollisissa yhdistyksissä?" kysyi Karen vihdoin. "Olemmeko me
vaarallisempia Saksan valtiolle kuin miehet?"
"Niin he kai arvelevat", sanoi äiti ja katseli sohvaan päin.
"Niin, saivatpa Jensenit kalliisti maksaa hääkemunsa jouluna! Siitä
tanskalaisesta laulusta, jonka he olivat laulaneet, tuomitsi oikeus
heidät maksamaan kuusikymmentä markkaa sakkoa."
"Häävieraitten joukossa oli siis vakoojia", sanoi Karen. "Täytyy varoa
kenen kanssa tahtoo maistella kaaliaan."
Rouva Grunnet, joka oli antanut kielensä käydä, jotta Karenilla olisi
aikaa tointua, ei ollut huomaavinaan Karenin viimeistä huomautusta, jos
kohta siihen olisi voinut olla paljonkin sanomista.
"Äiti", sanoi Karen äkkiä, seuraten surusilmin rouva Grunnetin
vähimpiäkin liikkeitä, "äiti, kuinka sinä voit pitää huolta kaikesta,
kun sinulla ei ole Gyritheä eikä Sidseliä?"
"No, onhan minulla sittenkin hyviä apulaisia."
"Ne ovat palkattuja", sanoi Karen.
"Hyvin palkattuja", lisäsi rouva Grunnet. "Mutta ei siltä, — lamppuja
ei kukaan kuitenkaan osaa pitää sellaisessa järjestyksessä kuin Sidsel."
Karen nielaisi jotakin vaivalla.
"Luuletko, että Sidsel nyt on niin reipas, että hän voi muuttaa Esbenin
luo?" kysyi Karen.
"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel
tule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet
Sidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa."
Ja sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja
Gyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä
taloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he
pyysivät häntä tulemaan ja "sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein
kärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa."
Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti
kahvikannun hänen kädestänsä.
"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän
kuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä
kaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista,
että sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä
katsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään,
äiti!"
"No niin", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, "ei siltä! — Voihan sitä
vaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!"
"Olenhan minä sinulla, äiti."
Se tuli naurun ja itkun sekaisesti.
"Niin, sinä olet tullut takaisin", sanoi rouva Grunnet hiljaa.
Ennenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja
piiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.
Herranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt!
Aina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana
oli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.
Se oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä
tunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.
Äiti siveli hänen päätään.
"Mitäs nyt, pikku Karen?"
"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa", - sillä tavalla hän aina
puhui sairaudestansa, — "ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni
niin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että
Jürgens olisi elänyt."
Hän vaikeni ja näytti etsivän sanoja.
"Niin, — jos nyt Jürgens olisi elänyt, — niin mitä sitten, Karen?"
Äiti tahtoi mielellään osoittaa hänelle suurta kärsivällisyyttä.
"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme
uudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta.
Niiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa.
Mutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko
elää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä
koti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin
elänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa -
sillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen.
Tuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?"
"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser'
[Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän
asetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin
heitä, minä vihasin heitä!"
Karen veti syvältä henkeään. "Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka
kului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!"
"Mistä sitten, Karen?"
"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin
olisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus
olisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut
mahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen
tiedät, äiti!"
Karen katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä
kasvojansa vastaan.
"Mitä sinä sitten olisit tehnyt, Karen?"
"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen
välillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise
Resen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin
kanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen
sieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella
puolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se
tuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana."
Kuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin
hän olisi manannut esille kummituksen haudasta.
"Mutta miten sinä saatoit ottaa hänet, pikku Karen?"
"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää
lapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä
riistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään
olla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo.
Hänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa
kuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi."
"Minussa ei ollut sellaista uhmaa", sanoi rouva Grunnet.
"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti,
mutta mitä se minua auttaa? Äiti!" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin
vitkastellen: "Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi."
"Oletko sinä pyytänyt Valdemaria Kain holhoojaksi?"
Se oli ikäänkuin yllätys.
"Ketä olisin muuten pyytänyt? Minä olin sen hänelle velkaa. Oi, sinä
hyvä Jumala, jos hän vain kerran antaisi minulle anteeksi!"
"Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua. Täytyy olla vaiti ja odottaa",
sanoi rouva Grunnet ja kohotti hänet pystyyn.
Niin hienotunteinen oli tämä äiti, ettei hän antanut Karenin
aavistaa hänen salaista tietoansa Eikö Karen aikoja sitten ollut
kuumehoureissaan ilmaissut, kuinka intohimoisesti hän rakasti
Valdemaria? Eikö äiti juuri sen vuoksi ollut väistymättä hänen
vuoteensa äärestä yötä ja päivää? Eikö hän ollut lukinnut ovea ja
sulkenut sisällepääsyn, kun joku pyrki hänen luokseen? Sen tiedon hän
tahtoi yksin pitää Karenin vuoksi.
Ja kaikkein liikuttavinta oli, että nuo molemmat kelvolliset,
arkaluontoiset äidit, rouva Grunnet ja rouva Borris, hautoivat
mielessään ja vartioivat lastensa salaisuutta ja luulivat kumpikin
kauan aikaa, että kumpikin oli ainoa, joka täysin tiesi asian laidan.
4.
Kun Karen sinä iltana ajoi takaisin Egtvediin, niin hänestä tuntui,
ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt nöyryyden kalkin viimeistä pisaraa
myöten. Hän tiesi yhtä hyvin, kuin se olisi ollut poltettuna hänen
sieluunsa, että hänelle nyt alkoi pitkä katumuksen ja parannuksen aika.
Hänen täytyi samoin kuin Jaakopinkin palvella seitsemän pitkää vuotta
— ei siksi, että hän voittaisi sen miehen rakkauden, jota hän rakasti,
vaikka hän itse olikin hylännyt hänet, — sillä se hänestä olisi ollut
mahdotonta, — vaan ainoastaan voittaakseen takaisin tämän miehen ja
koko sukunsa kunnioituksen ja luottamuksen.
Askel askeleelta hänen oli se voitettava takaisin. Vaikka se maksaisi
hänelle hänen sydänverensä, niin hän sittenkin tahtoi sen tehdä.
Mutta se oli vaativa aikansa; hänen täytyi olla kärsivällinen. Sitä ei
voinut äkkipikaa saavuttaa. Mitäpä siitä jos hän vakuuttikin heille
olevansa tanskalainen koko ruumiiltaan ja sielultansa? Osoita uskosi ja
rakkautesi teoillasi!
"Rosoinen laskiainen ja silliä pääsiäiseksi!"
Keldet se sivumennen tervehti häntä tällä ikivanhalla, alsilaisella
tervehdyksellä.
Ja se on hyvä toivotus, joka tuo mukanaan hyvän vuoden, jos se käy
toteen, sanovat alsilaiset. Sillä laskiainen on hyvä, silloin kun se on
rosoinen ja tiet ovat kovaksi jäätyneet.
Laskiainen on myös tanssiaisten ja naamiaisten aika, mutta
Eteläjyllannissa se on etupäässä pullien juhla, ja kun lapset ovat
syöneet suuhunsa viimeisen pullan, niin saa talvikin jo mielellään
luoda loppuaan, muuten ei tule "silliä pääsiäiseksi."
Karen kohosi pystyyn ja näki samassa valonhohteen kaukana läntisellä
taivaanrannalla.
Se ei ollut auringonlaskua, sen hän näki selvästi. Punertavaa valoa
himmensi savu.
"Se on kytövalkeaa", sanoi Karen itseksensä, "Jumala tiesi kuinka monen
peninkulman päässä lännessä se on!"
Helmikuussa on vihdoin lupa kasketa kanervikkoa ja se näytti
erinomaisesti palavan. Pakkanen kuivaa kanervat, niin että ne helpommin
syttyvät.
Karen ajoi rivakammin ja mutisi: "Hyvä etteivät sytytä nummea palamaan
enää huhtikuun ensimäisen päivän jälkeen, sillä silloin linnunpoikaset
saisivat surkean lopun nummella."
Niin, pakkasta ja jäätä oli yllin kyllin, mutta lunta ei edes sen
vertaa, että olisi voinut ajaa reellä.
Alkoi jo hämärtää. Hyvä että vaununlyhdyt sytytettiin jo ennenkuin hän
läksi Højemarkesta.
Hän tiesi miten tarkkaa huolta santarmit pitivät lyhdyistä, ja — aivan
oikein, tuossa olikin santarmi!
Kuka tiesi, oliko hänellä ollut jotakin tekemistä Egtvedissä! Karenin
sydän alkoi sykkiä. Olisihan sellainen käynti ollut hänelle suureksi
kunniaksi. Pannaanjulistus siten loppuisi.
Tuskin Karen oli ajanut santarmin ohitse ja kääntynyt lehtokujaan,
niin hän kuuli jonkun ajavan aika ravia ja — aivan oikein! — sieltä
tulivatkin vaunut kovaa kyytiä ilman lyhtyjä!
"Halt!" [Seis] huusi santarmi, sillä hän oli kovin innokas toimessansa
ja tahtoi heti merkitä vaunut muistiin.
Mutta merkitsemisestä ei tullut mitään.
Vaunut pysähtyivät heti ja ikkunaruutu työnnettiin alas.
"Was giebts?" [Mikä hätänä?] huusi herra v. Kratzenstein.
Santarmi asettui heti rintamaan ja ojensi itseänsä asianmukaista
kunniaa tekemään. Kylläpä hän nyt oli joutunut pahaan pulaan.
"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch
gnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!" [Armollinen herra
maaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi.
Minä luulin aivan toisiksi.]
"Sepä oli parhaiksi!" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä
aikaa. "Klaus, onko täällä käynyt ketään?"
"On, santarmi."
Klaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi
santarmin tai paholaisen nimeä.
"Mitä hän tahtoi?"
"Antoi minulle muistolahjan", vastasi Klaus, "ja se oli hyvin kauniisti
tehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä
että vastikään lauloin surkeasta rastasparista."
"Mutta sehän on mahdotonta."
"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä
sanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen
tanskalaisia?"
"Mutta sinä voisit kai hankkia todistajia?"
"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes
kissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän
seisoi silloin portailla?"
"En."
"Tiesinhän sen!" sanoi Klaus. "Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi
paikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei
muuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä."
"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja
sitten sinä varot, ettet laula enää ulkona."
"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?" kysyi Klaus. "Mutta ei rouvan
pidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei!
Paljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole,
ja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein
syödä paastoruokaakin."
Mutta Klaus ei kertonut mitä muuta oli tapahtunut.
Niin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi,
minne lipputanko oli joutunut?
"Se oli kerrassaan laho", vastasi Klaus, "ja koska se helposti olisi
voinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin
me hakkasimme sen poikki."
Santarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa
ja läksi pois.
"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat",
murisi Klaus.
Kun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa
Kaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan,
laskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei
ollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti
häntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.
Siellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan.
Ristiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.
Puut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin
liekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille
kasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.
Puoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja
vaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.
Sormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet,
vastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.
Vihdoin kuului syvä huokaus pimeästä.
"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!" kuiskasi
tyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. "Karen,
Karen, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa
naisellisen arvosi?"
Ja häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta
hänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa
ja kuritti häntä.
"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!" sanoi se. "Sinä koetat
uskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon
sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte
omalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat
toivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö
sinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää
sitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä
ei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä,
niinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei,
Karen Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä
olit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit.
Hän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle
sanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa
se Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko
voimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!"
Ja tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä
hän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään
tajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani
käsivartensa yhteen päänsä yli.
Kauan hän seisoi liikkumatta ja tuijotti tuleen.
"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se
minua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta
kuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa
kättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen
saavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on
minun rangaistukseni!"
Ja hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa
kohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.
Ja Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin
jättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata
kaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.
Kain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi.
Tosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää
Egtvediä, mutta kuinka kauan?
Ajat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin
ovat huonot.
Vuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista
osittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli
viisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.
Kyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot,
jotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan
toiselle puolelle?
Niitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt
maksaa niistä kalliita rahoja.
"Minä tahdon tehdä työtä", sanoi Karen. "Mitenkä vanhat sananlaskut
sanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.'
— 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'"
5.
Yhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä
ylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.
Ne rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt
selin, ja ettei kukaan niitä katsellut.
Joka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin
kulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:
"Varo mörköä, Kai!"
Seurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään,
jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka
paikassa, itse pimeydessäkin.
Vähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka
lapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.
Kun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa.
Ja kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi
valkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa
ja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin
omituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan,
kun tämä astui kirkkoon ja "kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät".[4]
Vaikkapa kohta päinvastaisessa merkityksessä.
Niinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne
sekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz
Bodenstedille Rheingauhun.
Siellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen
rupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja
hänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi
kertoa pojalle miten asiat olivat.
Mutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi
omista huolistansa.
Oli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi
veistellessään:
"Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää.
Pitkäperjantai pilvipaita,
silloin luoja kaitse kasvumaita;
mut jos pysyy seessä,
niin on hyvä vuosi eessä.
Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä,
se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä."
"Sellaista lörpötystä", sanoi Bodil, meijerska. "Kuules, Klaus, oletko
sinä mieletön."
"Niin, niin", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä
varmuudella, "jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi
ja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato
tulee täyteen."
"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka
aina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit
sanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi
jotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren
Smedsiä."
"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin
sinä vuorokautena on tuuli luoteessa", sanoi Klaus vakavasti.
"Paljonpa siitä olisi apua", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen
sisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja
samalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä
Gyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?
Klaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli
ollut aika meteli. Hän oli kysynyt:
"Onko kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?"
"Deutsch sprechen!" [Puhukaa saksaa!] huudettiin jyrkästi.
"Eikö ole kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?" uudisti hän
kysymyksensä.
"Deutsch sprechen!" kuului vieläkin jyrkemmin.
"Mutta silloin, helkkarissa, minä suutuin ja sanoin hyvin kohteliaasti:
'Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää kirjeen saajan nimen. Vaikka
pyytäisin sitä kiinan kielellä, jota en osaa enemmän kuin saksaakaan,
niin on teidän velvollisuutenne antaa se minulle.' Niinpä sain sen
vihdoin monien kirousten ja somien kohteliaisuuksien jälkeen, mutta
se kirje, jonka minun piti jättää", hän ojensi sen Karenille, "on
tässä, sillä siinä ei saa seisoa Aabenraa, vaan Apenrade. Tässä on
postimerkki!"
Hän vilkutti silmillään.
"Niin sinä panet sen kirjelaatikkoon sellaisena kuin se on, Klaus."
Ja Karen meni.
"Rouva joutuu vähitellen epäsuosioon", sanoi Klaus tyytyväisenä. "Hän
näyttää värinsä ilman minkäänlaista lipputankoa."
Mutta siihen se ei päättynyt! Iltapuolella toi santarmi ilmoituksen
nimismieheltä, ettei Karen saanut antaa talonsa prameilla tanskan
väreillä.
Maalarisälli seurasi maalipönttöineen kintereillä.
Karen tuli ulos portaille.
"Sille minä en mahda mitään", vastasi Karen. "Minä en ole rakentanut
taloa, mutta te voitte itse nähdä, että se on rakennettu tiilistä.
Tiilet ovat punaisia, kalkki, joka liittää kivet yhteen, on valkeaa ja
kivijalka on sementillä laastittu. Se on sellainen kuin se oli minun
mieheni aikana. Miksikä te ette tulleet hänen eläessänsä?"
"Mutta portti on maalattu valkeaksi, aivan tahallisesti, ja raudat ovat
punatut rautavärillä."
"Niin ne olivat minun miehenikin aikana."
"Ei, se on uudestaan maalattu, ja koska piakkoin taitaa olla Tanskan
kuninkaan syntymäpäivä, niin on se valtiollinen mielenosoitus."
"Kas vaan", sanoi Karen.
"Se on valtiollinen mielenosoitus", huusi santarmi, joka
kotisaksalaisena tietysti puhui paljoa paremmin tanskaa kuin saksaa.
"Punavalkea väri loukkaa saksalaismielisten naapurien isänmaallisia
tunteita."
"Ei minulla ole muita saksalaismielisiä naapureita kuin te", sanoi
Karen.
"Tervaa portti!" huusi santarmi poissa suunniltansa ja sitten
saksalainen maalaripoika alkoi käyttää tervaustaitoansa, ja ennenkuin
Karen tiesi asiaakaan, oli koko portti tervattu surun ja kuoleman
värillä.
"Niin, se näyttää oikein surkealta", moitti Klaus ja raappi päätänsä.
"Tämä on minun porttini", intti Karen. "Te olette tehnyt tämän ilman
omistajan lupaa. Minä valitan maaneuvokselle ja hallituspresidentille,
sillä tämä on luvatonta."
Vaikka Klaus rukoili, hartaasti, että pääsiäisaamuna sataisi, jotta
lato syksyllä olisi mustana, niin pääsiäisaamuna aurinko leikitteli
sittenkin Itämerellä.
"Niin, sinä olet mainio Sikokuningas!" sanoi hän sikopaimenelle, "nyt
sinä siinä seisot ja iloitset auringosta, koska sinä aiot lähteä
ristiäisiin, vaikka lato sitten seisookin valkeana, ja se on pahinta,
mitä voi tapahtua."
Mutta Kai pisti päänsä esiin ja siitä Klaus heti sai hartaan
kuuntelijan.
Klaus kertoi:
"Ennen muinoin noita-akat läksivät kiirastorstaina hiidenvuorelle
tai Tromin kirkolle ja varikset seurasivat mukana kesteihin. Mitä
talonpoika silloin teki? Niin, hän otti aurastansa etupyörän irti,
etteivät he käyttäisi sitä ajopelinänsä. Sitten hän viskasi kirveitä ja
rautavaajoja vainioille, sillä muuten ne vanhat akat voisivat tuottaa
hänelle vahinkoa. Mutta auringon laskiessa kokoontuivat pojat huutamaan
noita-akkoja esille. He kulkivat edes-takaisin kylässä ja huusivat:
Uhuu, uhuu, kaikki noidat lukuun! Yksi istuu uuninpiipussa, toinen
istuu olutpadassa, kolmas istuu leivinuunissa! Uhuu, uhuu, ulos noidat
kaikki! Niin", sanoi Klaus, "on meilläkin nykyään joitakuita noitia
maassa. Ne ovat mustanvalkeita. Ei pidä turhaan lukea! Ne ratsastavat
luudalla ja hiilikoukulla ja leipälapiolla hiidenvuorelle. Ken ei
tahdo kuulla, hän tuketkoon korvansa punaisilla rievuilla! Ja jos et
sinä tule mukana huutamaan esille noita-akkoja, pikku Kai, niin et saa
ainoatakaan pääsiäismunaa! Siitä minä annan pääni pantiksi!"
Niin, Klaus ja väentupa oli oikea loppumaton kultakaivos Kaille!
Kolmantena pääsiäispäivänä meni Karen Højemarkeen, sillä seuraavana
päivänä piti rouva Grunnetin vihdoinkin matkustaa kuningaskuntaan
Esbenin ja Gyrithen luo viemisille.
Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin seisoipa santarmi jälleen
siellä maalauspönttöineen aivan kuin hiljattain Egtvedissä, ja
maalarinsälli oli maalannut suurilla kirjaimilla "Gastwirthschaft"
[Ravintola.] portin päälle!
Karen meni heti sisään, missä vanha Frandsen astui edes-takaisin kuin
raivostunut jalopeura häkissänsä.
"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei
minun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista
kolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia
väärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin
hyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu
Gastwirthschaft!"
"No, no", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. "Alus on yhtä hyvä
tanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni."
"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista
tuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini
on krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on
omistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei
siitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi.
Olenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?"
"Ei se auta, pikku Karen", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä,
sillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, "kun isä
raivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan,
niin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin
alamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme
sen uudestaan ulos."
Karen seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei
rouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.
Väki sanoi, että santarmi oli käynyt häntä hakemassa.
Karen kävi sisään istumaan ja odotti; hän pelkäsi pahaa.
Keskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli
yltympäri tuoleilla.
Karen saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja
kiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.
Silloin äkkiä hänen suustansa pääsi:
"Äiti raukka!"
Sillä välin seisoi rouva Grunnet hiljaisena ja katsoi hämmästyksissään
kysyvästi nimismieheen.
"Te aiotte huomenna lähteä poikanne luo Tanskaan, mutta te jäätte
kotiin, — te ette lähde! Ymmärrättekö?"
Iskien pöytään hän pani painoa joka ainoalle sanalle.
"Eihän teidän tarkoituksenne, herra nimismies, liene kieltää äitiä
matkustamasta pariksi päiväksi ainoan poikansa luo?"
"Teillä on käsky jäädä kotiin, ymmärrättekö? Te voitte vapaasti
matkustaa, jos tahdotte, olkaa niin hyvä! Mutta jos te lähdette, niin
teitä kielletään takaisin tulemasta. Nyt te voitte valita!"
Nimismies paukahutti taaskin pöytään ja läksi.
Rouva Grunnetkin läksi. Hän ei sanonut muuta kuin:
"Voi, Esben!"
Mutta hän istui suorana istuimella ajaessansa kotiin.
Sillä välin Karen istui ja odotti.
Vihdoin avautui ovi. Rouva Grunnet kävi istumaan Karenin viereen
sohvaan, eikä sanonut luotua sanaa.
"Äiti parka!" sanoi Karen uudestaan ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen. "Sinä siitä kuitenkin olit iloinnut kuin lapsi!"
Sillä hän arvasi, mikä oli tapahtunut. Mutta kun rouva Grunnet kertoi
sen hänelle suoraan, niin Karen nousi pystyyn ja sanoi:
"Tomppelit!"
Hän ei löytänyt muuta ilmaisumuotoa sille harmille ja halveksumiselle,
jota sellainen virkamies ansaitsi, joka suostui kohtelemaan niin
epäinhimillisen lapsekkaasti turvatonta naista.
Ja kuka Eteläjyllannissa oli turvattomampi kuin tilallisen leski, jonka
ainoa poika oli karkoitettu? Varsinkin, kun hän itse hoiti taloa!
Hänen täytyi astua varovasti, aivan kuin neuloilla, minne ikänä hän
meni ja missä hän milloinkin seisoi, tai aivankuin raivatessaan
itselleen tietä nokkosten läpi.
Pian sen jälkeen sai huimapää Klaus, joka ei millään tavalla tahtonut
ottaa vastaan Karenin rahoja, sovittaa "lauluharjoituksensa" arestissa.
Siellä hän istui koppelissa kuljeskelevan saksalaisen käsityöläissällin
kanssa, joka oli joutunut tappeluun tanskalaisen kanssa, syystä, ettei
hän ymmärtänyt mitä tanskalainen sanoi.
Saksalainen istui pää käsien peitossa ja vaikeroi:
"Ach Herrgott! Ach Herrgott!" [Voi Herra Jumala.]
"Onko teidän mielestänne täällä hyvä olla?" [Herrgott kuuluu
tanskalaisen korvissa "her er godt", suomeksi: täällä on hyvä. Suom.
muist.] kysyi Klaus hämmästyneenä. "Kyllä siellä sitten, Herra nähköön,
lie likaista, mistä te tulette!"
6.
Sidsel Kjeldseniltä Esben ja Gyrithe Grunnetille.
Minä sanelen ja veljenitytär, Sidsel kirjoittaa. Ei, se ei käy päinsä!
Hyvät ihmiset, täytyyhän teidän ymmärtää, että sellaista vanhaa puuta
kuin minua ei voi kaivaa maasta ja istuttaa uudestaan kolmatta kertaa.
Paljoa parempi, että Herra kerrallaan hakkaisi minut poikki, niin
kuivan ja kuihtuneen puun kuin minut, sillä kuinka se enää voisi
seisoa hyödyttömänä maassa?
Teillä olisi minusta ainoastaan vaivaa ja rasitusta, sillä asian
laita on nyt sellainen, että pikku Sidsel, joka nyt kirjoittaa minun
puolestani, saa pukea ja riisua minut joka ilta ja aamu. Minun
jäseneni ovat niin jäykät, että kun vihdoin viimein saan käteni
suoraksi, niin on yhtä vaikeaa ja vaivalloista sitä jälleen koukistaa.
Sidsel voi sen todistaa. Hän sanoo, että käsivarteni rytisee,
ikäänkuin se murtuisi moneen tuhanteen siruun.
Ei, kiittäkää Luojaa, että olette päässeet vapaaksi tällaisesta
lahosta vaimoihmisestä. Te olette, Jumala tietää, kyllin kauan saaneet
kärsiä häntä.
Keijuvuorelle he ovat vieneet minua useamman kerran, mutta nyt en
jaksa nousta enää ajopeleihin, ja Liituvuoren kuningas[6] on liian
kaukana täältä. Häntä ei ole niin helppo saada käsiinsä.
Mutta kun Jumala on niin armollinen ja päästää minut rauhaan, vanhan
rungon, sitten kun minun aikani tulee, ja kun Jumala sanoo minullekin:
"Nouse ja käy!" — niin silloin minä pääsen Liituvuorellekin ja silloin
minä tulen myös Højemarkeen.
Sitä minä rukoilen, rukoilen kaikessa nöyryydessäni sekä myöhään että
varhain kaikkivaltiaalta Herralta, joka on luonut sekä taivaan että
maan.
Mutta Jumala siunatkoon teitä lapsia kaikkena elinaikananne, olkoon
se sitten lyhyt tai pitkä, siksi että te rakastitte vanhaa Sidseliä,
ja kiitos ja kunnia rakkaalle rouvalleni, kun hän hyvästä sydämestään
uhraa niin paljon syntistä rahaa vanhan, vaivaisen ja heikkopäisen
raukan tähden.
Tämän sanon minä, Sidsel Kjeldsen, itse totisesti uskovaisille
Jeesuksen nimeen!
_Sidsel Kjeldsen_.
"Niin, Sidsel on aina ollut varma katkismuksessaan", sanoi Esben, kun
hän oli lukenut kirjeen. "Ei ole muuta neuvoa, Gyrithe, kuin että
lähdemme Stevnsiin, sinä ja minä, niin saamme samalla nähdä Sidselin.
Tuon käsivartensa vuoksi hän pian tulee yhtä merkilliseksi kuin itse
Liituvuoren kuningas."
Seuraavana päivänä tuli toinenkin kirje.
"Se on äidiltä! Saat nähdä, että hän tulee huomenna!" Esben repäisi
kirjeen auki. "Voi, Gyrithe, Gyrithe, juokse sanomaan Jensille, että
hän heti paikalla vetää vaunut esille ja valjastaa! Ja kuule, älköön
unohtako tarkastaa piirtopäähevosen kenkää. Olihan se sepässä eilen,
mutta ei vara vahingoksi ole. Minä en tahdo panna mitään vaaralle
alttiiksi, kun äiti on mukana."
"Niin, niin!"
"Ja että hän puhdistaa vaunut paremmin kuin eilen. Äiti on aina
tottunut komeasti ajamaan."
"Kyllä, kyllä!"
"Ja tomuttakoon tyynyjä. Kuuletkos? En tahdo nähdä tomuhituistakaan.
Muuten hän joutuu minun kanssani tekemisiin!"
"Kyllä, kyllä, kyllä! Mutta maltahan toki, maltahan toki ja lue kirje
ensin!"
Kun Gyrithe palasi takaisin, niin Esben istui jäykkänä, hampaat
kokoonpuristettuina ja kädet nyrkissä katsellen Eteläjyllantiin päin.
"Jumalan nimessä, mikä on tapahtunut, Esben?"
Esben hyppäsi pystyyn ja heitti kirjeen, jota hän oli pusertanut
kädessänsä, kauas luotaan.
"Jospa äiti olisi kuollut! Jospa minä olisin kuollut!"
"Hyi Esben! Sellaista ei saa sanoa!"
"Kyllä, minä sen sanon", hän pysähtyi ja polki lattiaan. "Minä, Esben
Grunnet Højemarkesta! Minä sanon, että olisi parempi jos kaikki olisi
mennyttä, kuin että me istumme, äiti tuolla ja minä tällä puolen
tuota kirottua rajaa, ja vaikka hän olisi kuolemaisillansa, niin en
sittenkään pääsisi hänen luoksensa. Niin, sillä tiedäthän sinä, että
nimismies on kieltänyt äitiä tulemasta tänne, tai muuten hänen on
samalla jäätävä tänne kokonaan!"
"Kuinka minä sitä voisin tietää? Enhän minä ole lukenut kirjettä."
"No lue sitten!"
Esben painoi hatun otsallensa ja kiiruhti ulos.
Muuttolinnut olivat sillä välin tulleet Eteläjyllantiin.
Taajoin jonoin ne lensivät eteenpäin yli koko linjan, eikä mikään
saanut niitä pysähtymään.
"Vaikkapa itse v. Köller olisi huutanut: 'Halt!' niin ei se heille
olisi merkinnyt enempää kuin sormen napsaus", sanoi Klaus.
Ne vihelsivät, visersivät, kotkottivat ja kirkuivat.
Kurppia, kaahlaajia, rastaita, punajalkavikloja, sorsia ja nokikanoja!
Kaikki ne olivat mukana. Preussilaisessa armeijassa ei voisi vallita
parempaa kuria.
Kun huhtikuussa sataa, ei tule hyvää maanmiehen pataan!
"Niin, onhan se totta", sanoi Bodil, "mutta mitäs nyt, kun lunta
tuiskuaa?"