Tämä kirja liittyy suoranaisena jatkona Laura Kielerin ennen
julkaisemaan kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani", joka ilmestyi
suomennettuna v. 1902 (Otavan Helppohintainen kirjasto N:o 72).
Semmoisenaankin tämä kirja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden, jonka
voipi erikseenkin lukea.
Tässäkin, niinkuin edellisessä kirjassa, on saksalais-tanskalainen
sekakieli tehnyt vaikeuksia ja tässä kohdin pyydän viitata siihen, mitä
edellisen kirjan alkusanasessa olen sanonut.
Sydämellisimmät kiitokseni lausun täten kirjan tekijälle, rouva Laura
Kielerille, joka on avustanut suomennostyötäni monella hyvällä neuvolla
ja selityksellä.
Esipuhe.
Sillä, joka kirjoittaa kirjaa tasaisista, luonnollisista ihmisistä,
täytyy olla osaansa tyytymistä, sillä ne eivät meidän aikanamme ole
suosittuja.
Ihmiset eivät tällaisessa tapauksessa huoli arvaella: "Kukahan tämä nyt
voisi olla?" "Ja kukahan sitten tuo on?"
Liikasivistyksen voimavaikutusten-tavoittelu, joka kiihoittaa
kylläisyyttä yhä uusilla, hienostuneilla ärsytyskeinoilla: tyylitetyllä
kielellä ja luonnottomiksi väännetyillä luonteilla, ei löydä aiheita
Kongeaan eteläpuolella, jossa tavallisesti vain tarjotaan toiminnan
vankkaa arkiruokaa.
Eteläjuutilaiset eivät ole kyynillisiä eivätkä myöskään hempeämielisiä,
kaikkein vähimmin kumpaistakin yhtä aikaa. He eivät tarjoa erityisempää
tilaisuutta tunnelmien tutkimiseen, joissa toimintakyvyttömät
hekumoivat, toisin sanoen: useimmat heistä ovat normaaleja eivätkä —
onneksi tanskalaisuudelle — anna tilaisuutta mihinkään mainittaviin
pikantteihin tutkielmiin.
Toimintakyvyttömät haaveilijat olisivat taistelussa saksalaisten kanssa
piankin joutuneet tappiolle.
Samasta syystä — nimittäin että sielultaan terveet ihmiset ehkä eivät
ole niin psykologisesti huvittavia, — ei voine kirjailija, joka
erityisesti haluaa tunkeutua monimutkaisten luonteiden syvyyksiin,
löytää tilaisuutta syvälliseen sielun erittelyyn. Eteläjyllannissa
emme kohtaa pieniä, kiusallisia ja monimutkaisia, vaan suuria ja
yksinkertaisia tunteita, sellaisia, joita Georg Brandes syyllä sanoo
"rodun alkuvoimaksi."
Suorapiirteisillä — englantilaiset sanovat niitä: single-minded,
single-hearted — ihmisillä tuolla alhaalla ei ole varaa kiusata itseään
sillä ylellisyydellä, että he hankkisivat itselleen luuleteltuja
kärsimyksiä.
Elämä antaa heille kylliksi puuhaa; se pakoittaa heitä taisteluun, ei
sisältäpäin, vaan ulkoapäin. He eivät filosofeeraa, _minkä vuoksi_ he
ovat tanskalaisia. He tietävät, että he _ovat_ tanskalaisia, eivätkä
voi olla muuta, ja se on heille kylliksi.
Tanskalaisuutensa harkitseminen on jotakin, joka ei tule heille
mieleenkään; sitä miettivät vain kotisaksalaiset, jotka heräävät ja
alkavat palata omaan itseensä. Muille se on itsestään selvää, tosiasia,
jota ei voi kumota.
On toinenkin syy, joka estää meitä ammentamasta siitä elämänraikkaasta
lähteestä, jonka eteläjuutilaisten taistelu aina vuodesta 1864 on
tarjonnut meille. Se on aivan luonnollinen arkuus, pelko ja haluttomuus
kosketella verta vuotavaa ja kirvelevää haavaa.
Toisille ei mitkään sanat ole kylliksi suuria ja voimakkaita, kun
vihdoin on siitä puhuttava, toisille, jotka pelkäävät suuria ja
voimakkaita sanoja, ei mikään ole kylliksi siloitettua.
"Ei, ei niin!" sanovat useimmat. "Se olisi sanottava aivan toisella
tavalla. Jos yleensä on olemassa sanoja sen ilmaisemiseen, jota on
mahdoton sanoa."
Useat tuskin kärsivät ajatella Eteläjyllantia, vielä vähemmän lukea ja
kuulla puhuttavan siitä, kaikkein vähimmin matkustaa sinne.
Se on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri
vääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän
mitä pikimmin pitäisi irtautua.
Heille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he
tarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää
heidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja
onnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee
kuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus,
josta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin
onkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on
toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.
Mutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä
oloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo,
tai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän
jälkeemme tulevat?
Eikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja
laadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle?
Kuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen
mielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun
se ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö
se antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin
nykyaika voi sen tehdä?
Eteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi
tarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän
nykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä
olettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä
toisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi
sitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron
luomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita,
joiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä
uskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon
luovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin
hyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen
pannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!
Mutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti
pääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän
vasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset
käyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja
siis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli
siellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on
yhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo,
että sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.
Kuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä
toivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka
tekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin
hyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset
olot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä,
sentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on
toivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin
ilmaisseet minulle: kuinka monta.
Ja yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille
ja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.
Mitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista?
Kuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen
jossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa
preussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?
Parhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset
Eteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain
minä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin
sikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä
liikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka
oli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna
(1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta
1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut
sekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä
oli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.
Eräs tanskalainen äiti kirjoitti "Sønderjyske Born" nimisen kirjani
johdosta muunmuassa:
"Tämä kirja, joka niin monissa tanskalaisissa lapsissa on herättänyt
rakkautta heidän pieniä veljiään ja sisariaan kohtaan eteläpuolella
Kongeaata, oli kirja oikeaan aikaan. Moni meistä ei ollut puhunut tästä
asiasta lapsillensa, mutta kirja tuli ja kirvotti meidän kielemme."
Jos sanomalehtien kautta olisin kehoittanut eteläjyllantilaisia
kertomaan minulle elämänvaiheitansa, niin olisin varmaan saanut tietoja
hyvin monelta, mutta tuskinpa parhaimmilta. Sen vuoksi olen pitänyt
parempana varmempaa, joskin paljoa vaivalloisempaa tapaa, nimittäin
itse nähdä ja kuulla.
Olen pitänyt tärkeänä, etten kuvaisi ainoatakaan piirrettä
preussilaisten pakkohallinnosta enkä ainoatakaan piirrettä elämästä
yleensä, josta voitaisiin sanoa: "Sellaista ei ole ollut olemassa,
tai sellaista ei olisi _voinut_: tapahtua." Mutta yhtä tärkeänä olen
pitänyt yksityiselämän rauhan kunnioittamista ja kerrassaan välttänyt
todellisien henkilöiden kuvaamista.
_Mitä_ sitä vastoin siellä on tapahtunut ja mikä on julkisesti
lausuttua ja tunnettua, sekä suurta että pientä, sitä olen koettanut
uskollisesti säilyttää ja pelastaa unohduksesta.
Että eteläjyllantilaiset useilta eri paikkakunnilta ovat samoista
seikoista vakuuttaneet: "Se on tapahtunut meillä!"... "Niin juuri
on meillä käynyt!" todistaa parhaiten kerrottujen tapahtumien
yleispätevyydestä. Juoni, kertomuksen kulku, rakkausjuttu, on tietysti
aivan vapaata sepitystä. Paljon on muodosteltu ja paljon on sulatettu
yhteen. Tämä selonteko on johtunut seuraavasta muuten erittäin
hyväntahtoisen ilmoittajan lausumasta, joka koski kirjaani "_Sinun
kansasi on minun kansani_":
"Selvästi kuulee, että itse asia, tanskalaisuus Eteläjyllannissa on
pääasia, että kirjaa toisin sanoen etupäässä on pidettävä yhtenä
renkaana j.n.e. Eteläjyllannin kysymyksessä."
Niin, tietystikin! Mitä se muuten olisi? Olen tosin toivonut voivani
varoittaa nuoria eteläjyllantilaisia niistä kieroista oloista, joihin
avioliitto saksalaisen kanssa johtaa heidät ja heidän lapsensa. He
eivät huomaa sitä vaaraa, johon he syöksyvät. He luottavat ehkä liiaksi
siihen, että tanskalainen aina vie voiton, eivätkä huomaa, että se on
vaarallinen uhkayritys, josta täytyisi kerrassaan luopua, jos nämät
avioliitot tulisivat yleisemmiksi. Mutta päätarkoitus oli sittenkin
kuvailla tanskalaisuutta Kongeaan eteläpuolella.
Sentähden ovat nämät kirjat kirjoitetut.
Eiväthän historiallisissa romaaneissa ole pääaineena _yksistään_ niihin
liitetyt rakkausjutut tai persoonallisuudet, vaan — olisinpa melkein
sanonut: _etusijassa_ ajan tapahtumat ja ajan ympäristö.
Ja kuinka paljoa vaikeampi tämä kuvaus on tässä tapauksessa, on
itsestään selvää. Mielikuvitus on kahlehdittava todellisuuden jyrkkien
rajojen sisäpuolelle. Tältä näkökannalta on näitä kirjoja katsottava.
Suurimman tunnustuksen, jonka minä omasta mielestäni olen saanut, on
seuraava todistus Eteläjyllannista:
"Kuinka hyvin Te tunnette meidän olojamme! Ikäänkuin Te aina olisitte
asunut täällä, meidän parissamme. Me iloitsemme, että täten monet
kotona kuningaskunnassa tutustuvat meidän elämämme raskaasen taisteluun
ja näiden kirjojen kautta miltei voivat seurata meitä päivästä päivään."
Enempää minä en vaadi silmämääräni saavuttamiseksi.
Lopuksi vain pieni vastaus yhteen niistä monista lämpimistä
norjalaisista lausumista, joista olen ollut enimmin kiitollinen:
Älkööt lukijat rakkaassa synnyinmaassani ihmetelkö, että minä — vaikka
olenkin norjalainen synnyltäni — "niin kokonaan olen siirtynyt toiseen
kansaan, etten minä _norjalaisten_ mielestä kieleni enkä niinkään
muunkaan puolesta ilmaise norjalaista syntyperääni." Älkööt he sitä
katsoko kansallisuusteorian vastakohdaksi käytännössä.
Minun suvussani on nimittäin sekä isän että äidin puolelta niin paljon
tanskalaista ja eteläjyllantilaista verta, jota varsinkin minun
vanhempani ja minä näytämme perineen, että minun kansallisuustunteeni
pikemmin todistaa kansallisuuden sitkeätä elinvoimaa.
_Laura Kieler_.
1.
O, Köller, Ritter ohne Gleichen,
mein Lied soll preisend dich erheben,
da deinethalben in zwei Reichen
die Bürger jetzt voll Haders-leben.
"Hamburger Fremdenblatt", tammik. 1899.
[Oi Köller, ritari verraton, lauluni ylistäen sinua kohottakoon, sillä
sinun tähtesi kansalaiset kahdessa valtakunnassa nyt elävät, täynnä
vihaa. (Sanapila, jossa on käytetty eteläjyllantilaisen kaupungin
Haderslevin, saks. Haderslebenin nimeä. Hader = viha, leben = elää).]
Herra von Köller arveli siis, että oli aika tehdä kiertokulku maassa,
jotta saataisiin aikaan lepoa ja rauhaa, ja siinä tarkoituksessa hän
saapui Hadersleviin.
Varhain aamulla kookas, solakka, nuori mies, joka ryhdiltään oli suora
ja jonka kauniita teräväpiirteisiä kasvoja vaaleat viikset koristivat,
kulki melkein tyhjiä katuja pitkin ja katseli ympärilleen.
Se oli Valdemar Borris Borrisgaardista.
Hän oli isänsä poika sekä ruumiiltansa että sielultansa, vain hiukan
hiljaisempi ja suljetumpi, niinkuin usein ne ihmiset ovat, jotka
varhain ovat saaneet kokea suruja.
Hän kohtasi käsikärryt, käsikärryihin oli maalattu tämä merkillinen
sana: "Kleinbahn!"[1] ja kärryihin oli sullottu yhtä merkillinen kuorma
kuorittuja salkoja.
"No! Mitäs nuo ovat?" kysyi hän äkkiä ja pysähtyi.
"Ne ovat lippusalkoja saksalaisia lippuja varten", vastasi yksi
miehistä äreästi. "Ja mitäs sinulla on tuossa?"
Hän osoitti paperiliuskaa toisen miehen kädessä.
"Se on muistilippu!" Hän sanoi sen leveästi nauraen. "Siinä on kaikkien
niiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa."
Ja hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen
suorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän
maksun.
Mutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen
kääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen
"Kleinbahn'in".
Ja hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät
"Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka
paikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.
"Se on oikein", sanoi Borris. "Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta
ihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta."
Hän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle
kaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.
Ensin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan
virkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät
voineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä
leivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin
ottamaan lippu mukanansa kotiinsa.
"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?"
ajatteli Borris. "He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo
loukata ostajia?"
Äkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat
iloiset ja punakat.
"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!" sanoi hän. "Tulitpa
parhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan
tätä ilveilyä!"
He kääntyivät Luostarikadulle, jossa ensimäiset liput nostettiin. Väkeä
tuli ulos ovista ja lapsia keräytyi kokoon tähystelemään taloja.
He eivät tunteneet omia kotejansa.
Nuori työmies vaimoineen ja lapsineen seisoi ulkona portailla ja
kieltäytyi ottamasta vastaan saksalaista lippua, jota hänelle
tarjottiin. Hän oli kiiruhtanut ulos hatutta, huomatessaan pelätyn
"Kleinbahn”in pysähtyvän hänen ovellensa.
"Ei, ei", sanoi hän kiivaasti. "Se ei käy. Minä en huoli tuosta
lipusta. Minä en huoli siitä!"
Ja suutuksissansa hän työnsi sanat suustaan, nosti jäntevällä
käsivarrellaan lipputangon ilmaan ja heitti sen takaisin kärryille. Hän
oli kalpeana vihasta.
"No, no! No, no! No, no! Herra Jastrau lähettää terveisensä ja
sanoo, että jollette heti nosta lippua, niin saatte lauvantaina eron
työstänne."
Mies tähysteli häntä vihaisesti ja uhkaavasti suoraan silmiin. Ja
työmies, jonka kasvoihin veri syöksyi, katsoi vaimoonsa ja lapsiinsa,
puristi kiroillen ruskettuneet kätensä nyrkkiin ja otti vastaan lipun.
Borris kohotti olkapäitään.
"Leipä", sanoi hän lyhyesti.
"Katsos, Borris! Mutta katsos tuota, Borris! Tuo työmies, piru vieköön,
ei ole niinkään typerä!"
Eskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä,
että työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän
oli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.
"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia!
Tiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin?
Se tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa.
Ymmärrätkös?"
He astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien
pääsyn.
"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan,
muuten he kadottavat hoitolaisensa", kertoi Eskild. "Niin, se on:
hoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei
tuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia
lääninkonttorin virkamiehiä."
Molemmat pysähtyivät vaistomaisesti ja kuulivat seuraavan sananvaihdon:
"No? Herr ylipresidentti kunniaksi te ei tahdo tehdä?"
"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki
kuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun
maani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut
melkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?"
Ja sitten hän paiskasi oven kiinni.
Kuului ulos saakka, että hän veti oven salpaan.
"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää", sanoi
Eskild. "Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on
tyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat
saadakseen liput liehumaan, nuo herrat!"
Mutta kun he lähestyivät Eskildin omaa, komeaa kauppakartanoa,
pysähtyi hän, ja tähysteli jäykkänä ja hämmästyneenä eteensä, sillä
siellä liehui Saksan lippu muhkeana, leviten suurena ja mahtavana ulos
kulmaikkunasta.
"Se, piru periköön, on parturi!" huusi hän hyökäten parturin asuntoon,
jossa saksalainen parturi nousi pystyyn, punakkana kasvoiltansa,
kädessään saippuaharja.
"Suvaitsetteko heti ottaa lipun alas?" kysyi Eskild tyynesti, joskin
hänen äänensä vapisi.
"Aldrich! Aldrich! Aldrich! Das ist doch ein famoses Verlangen! Für was
ser De mich an? Für ein Förraeter, ein Oferlaufer, ein Skurken, kurz
und gut: ein recht einfames Slingel?" [Ei koskaan! Onpa sekin vaatimus!
Minä te minua pidätte? Petturina, luopiona, lurjuksena, sanalla
sanoen: inhottavana tolvanana.] huusi pieni, äkäinen, sileäksi ajeltu
brandenburgilainen. Hän löi rintaansa. "Der Kaiser! Das Kaiserthum!
Deutsches Reich!" [Keisari! Keisarikunta! Saksan valtakunta.]
Hänen isäntänsä otti silmiään räpäyttämättä vastaan tämän
aitopreussiläisen sanapaukkeen.
"Suvaitsetteko heti ottaa alas lipun?" toisti Eskild.
Brandenburgilainen vapisi kuin huojuva puun latva.
"Das ist uhört, uhört! Etwas ganz abscheuliches und ungehörtes. Sagen
Sie mal: hat ein Tisker nicht Lof til tiske Flagge im deutschem
Lande zu heissen?" [Se on kuulumatonta, kuulumatonta! Inhottavaa
ja kuulumatonta. Sanokaapas: eikö saksalaisella ole lupa liputtaa
saksalaisella lipulla Saksan maalla?]
"Kyllä, Saksassa, niin paljon kuin haluatte, mutta ei tanskalaisella
maalla, — kaikkein vähimmin minun talossani! Jos lippua ei oteta alas
puolen tunnin kuluttua, niin saatte hakea itsellenne uuden asunnon ensi
muuttopäivästä." Ja sillä hän läksi.
Neljänneksen kuluttua hyökkäsi hänen pieni tyttönsä sisään
hengästyneenä, nopeasti juostuaan portaissa.
"Parturi on ottanut alas lipun!" huusi hän.
"Enkö sitä arvannut, hyvät ihmiset!" nauroi Eskild. "No niin, voisihan
sitä sanoa kostoksi, mutta onhan sitä toki herra omassa talossansa."
Mutta herra Eskild sitä pahempi ei ollut herra omassa maassaan ja sai
maksaa tästä niinkuin niin paljosta muustakin.
Kolme hänen palvelusväestänsä, jotka olivat syntyneet kuningaskunnassa,
karkoitettiin pian sen jälkeen, eikä heille suotu pitempää
valmistusaikaa kuin kahdeksasta neljäänkolmatta tuntiin. Ja kuitenkin
yksi heistä oli nainut ja perheellinen.
Kello 4.50 iltapuolella läksi maaneuvos Mauve ja hallitusasessori
Pahlke Vojensiin vastaanottamaan hänen ylhäisyyttänsä.
Kello löi kuusi, kun veturin puhkiminen ilmaisi ylipresidentti herra
von Köllerin saapuneen Hadersleviin.
Katselijoiden kesken asemasillalla vallitsi äänettömyys, joka oli yhtä
kylmä ja kostea kuin sumu, joka levisi yli kaupungin.
Ylipoliisikonstaapeli astui pitkin jättiläisaskelin edes ja takaisin,
kun herra v. Köller astui ulos ensimäisen luokan odotussalista.
Pormestari ja kaupungin neuvoston esimies esitettiin hänen
ylhäisyydellensä, mutta ei kuulunut tervetuliaishuutoja, ja sama
painostava äänettömyys vallitsi lakkaamatta.
"Ikäänkuin ruumista kuljetettaisiin tästä ohi", sanoi Valdemar, joka
seisoi Eskildin rinnalla.
Kun ylipresidentti läksi ravintolaan, niin kuului kimakka vihellys ja
kun vaunut kääntyivät Hautakadun kulmauksesta, niin seurasi jäljissä
liuta kirkuvia katupoikia.
Se oli kunniaseurue.
"Minua ilahduttaa nähdä niin paljon lippuja", sanoi herra v. Köller
hyväksyvästi ja nyökäytti päätään. "Se ilahduttaa minua todellakin!"
Ei kukaan ilmaissut, että niitä oli pakoittamaila tyrkytetty niille,
jotka asemansa puolesta olivat riippuvaisia, ja että ikkunaruutujen
takaa näkyi vakavia ja ärtyneitä kasvoja.
Mutta illalla loistivat maaneuvoksen ikkunat juhlan kimmeltävässä
sädeloistossa. Ne välkkyivät sen miehen kunniaksi, joka oli tuottanut
surua niin moneen Eteläjyllannin kotiin.
Ja soihtukulkukin piti olla!
Kaikki olivat kerätyt kokoon: virkamiehet, sotilasyhdistyksen
saksalaiset voimistelijat, latinakoulun, seminaarin ja valmistuskoulun
oppilaat, ratatyömiehet sekä muita työmiehiä.
Sanottiin, että työmiehet saivat palkakseen markan miestä kohti.
Maaneuvoksen asunnon edustalla komennettiin äkkiä pysähtymään. Ja
sitten soittokunta soitti: "Deutschland, Deutschland über alles!" ja
"Schleswig-Holstein meerumschlungen!"
Sen jälkeen puhui herra v. Köller.
Hän sanoi:
"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan
karkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa
tullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen
perustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten
maanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja
rauhaa 'Pohjoisalueelle'."
Raatimies kiitti "saksalaisen väestön" puolesta "hänen ylhäisyyttänsä
siitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut
maakuntaa."
Oppilaat hurrasivat.
Kansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys
taajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko
preussilaisen juhlailon.
Seuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen
edellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten
lähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.
Ne olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja,
Skau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl
Tyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä
Stubbumista.
"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä", sanoi Valdemar
ja kohotti hattuaan.
"Niin, niin", mutisi Eskild, joka teki samoin. "Nyt he menevät suoraan
jalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!"
Kaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä
kunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on
kylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.
Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin
palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.
"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut
mitään syytä käydä heihin käsiksi", selitti Peter Skau Bukshavesta.
Mutta v. Köller pysyi päätöksessänsä. Hän tahtoi saada aikaan rauhaa!
Jos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin
Elsass-Lothringissa, niin hän olisi "saanut sanomalehdistön suun
tuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin."
Toisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko
turvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen
rappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!
Sen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden
aitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?