on yleensä kaukaa katsottuna hauskan näköinen. Se on peltojen
ympäröimänä. Sitä somentavat tuuheat, korkeat lehtipuut, joiden
joukossa usein on "pyhiä" puita. Näissä puissa luullaan jonkun
jumalhengen asustavan. Niiden juurella uhrataan ja niitä ei uskalleta
kaataa. Olen nähnyt tuommoisen "pyhän" puun juurella pienen tiilistä
rakennetun "pyhäkön", jossa on säilytyspaikka jumalan kuvalle.
Kylää somentavat rakennusten kauniisti kaarretut harjat, loistavilla
väreillä maalatut kunniaportit tien varrella, pensasaidat ja
monenlaiset kukkivat köynnöskasvit kasvaen rappeutuneiden rakennusten
seiniä pitkin. Vasten tahtoaankin joutuu kulkija suloisten tunteiden
valtaan lähestyessään ihanassa lehdikossa lepäävää kylää, mutta
likemmäksi tultua on runollinen mieli, suloiset tunteet pois
puhalletut. Raunioita, romua, roskaa, likaa, soraa, kuihtuneita,
ryysyisiä ihmisiä, kerjäläisiä, likasilmäisiä ooppiumin polttajia,
kapakoita, laihoja koiria, ilkeä haju -- tätä kaikkea siellä näkee ja
tuntee! --
Kylät ovat järjestetyt kuten kaupungitkin. Talot ovat katujen varsilla.
_Latoja_ ja _lääviä_ siellä ei näe, sillä karjanhoitoa ei harjoiteta.
Pihan perällä on katos, jossa pidetään elukat. Idässä, jossa ensin
asuin (Kiangsuu nimisessä maakunnassa), pidettiin kyntöeläimenä
puhvelihärkiä ja lehmiä. Toisin paikoin käytettiin tavallisia lehmiä
tai härkiä. Lehmiä ei lypsetä, sillä eivät Kiinalaiset ole
uneksineetkaan "maidon" juonnista, ennenkun ulkomaalaiset sinne
tulivat. Ei Kiinalainen tapa lehmäänsä. Kysyin kerran opettajaltani:
"Miksi ette syö lehmän lihaa?"
"Kuinkas maamies hennoisi tappaa sen, joka hänen peltonsa on kyntänyt,
tehnyt hänelle niin suuren hyvän työn!" vastasi hän. Rantapuolella,
suurissa kaupungeissa, joissa ulkomaalaisia asuu, saa ostaa lehmän
lihaa, mutta ei sisämaassa.
Joka talossa pidetään sikoja ja sian lihaa saa kaikkialla. Paikoin
pidetään hevosia, aaseja ja muuleja. Niillä kannatetaan kuormia ja
ratsastetaan.
Kanat ja kukot kaakattavat kaikkialla ja ankkoja pidetään parvittain.
Ankat puljaavat riisipelloilla uiden siellä. Koiria pidetään kodeissa
vähän, Kissat kahlehditaan, kuten koirat, sillä ne ovat varasten
mielitavaraa.
_Rehu_, joka talveksi kootaan, aumataan pihamaalle. Ei näe missään
niittymaita, sillä kaikki viljelykseen sopiva maa on peltona.
Kyntöelukoita syötetään pellon pientareella. Elukan nenässä olevaan
renkaaseen kiinnitetystä nuorasta ohjaa selässä istuva tyttö tai poika
sitä niin, ettei pääse viljapeltoon.
_Aittoja_ ei ole. Vilja säilytetään isoissa bambupäreistä tehdyissä,
tuvan nurkkaan päällekkäin pannuissa koreissa. _Riihiä_ ei tarvita.
Vilja levitetään tasaiselle kalliolle kylän laidassa tai tasaiseksi
temmelletylle pihamaalle. Auringon lämpö sen kuivaa ja siinä se
puidaan.
_Saunoja_ ei ole. Suurissa kaupungeissa esim. Tshenkiangissa oli
miehille tarjona kylpypaikkoja, mutta ei meikäläisiä saunoja. Siellä
saivat vaan ammeessa peseytyä. Naiset peseytyvät aina kotona. Kesäisinä
aikoina voivat miehet käydä uimassa, mutta naiset ei koskaan! Hyvin
usein näin pienten lasten lammikoissa räpiköivän -- ja hauska niillä
näytti olevan! --
Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen Kiinalaisten elämästä, on
asuttava heidän keskuudessaan. Jos asumme jossakin kylässä, saamme
siinä nähdä pienoiskuvan Kiinan suuresta valtiosta. Niitä hallitaan
samojen periaatteiden mukaan. Niissä näemme samat valo- ja varjopuolet.
Kylähän on perhe laajennettuna, ja niinhän on valtakuntakin. Kylässä on
"kylän vanha", joka on pääjohtajana. Hän on herrasmies ja niin ovat
hänen apulaisensakin. Heihin luotetaan ja heillä onkin suuri
vaikutusvalta. Virkamiehille he tekevät tilin kylän asioista ja ovat
tuomareina kyläläisten keskuudessa. Jos riitoja syntyy, kutsutaan
heidät "rauhaa rakentamaan." Rauhanrakentajan virka on vaivaloinen
toimi. Tuhannet sanat ja monet päivät saavat rauhantuomarit kuluttaa ja
kaikista vaivoistaan eivät saa muuta palkkiota kuin pulskan päivällisen
ja kiitokset, sillä se virka on vaan kunniavirka! Kukapas Kiinalaisista
ei haluaisi rauhanrakentajan virkaa! Jos missä puhutaan paljon
rauhasta, niin Kiinassa siitä puhutaan ja jos missä sitä puuttuu, niin
siellä sitä puuttuu! Kävin kerran Tshingkiangpuu nimisessä kaupungissa.
Lähetystalo oli kadun varrella, jonka nimenä oli "Ijäisen rauhan katu."
Mutta en koko yönä voinut nukkua, sillä niin kauheasti riitelivät sen
varrella asuvaiset!
Kylän jokapäiväistä, hiljaista yksitoikkoista elämää vilkastuttaa
hautajaiset, häät, markkinat, näyttelijäseurueen tulo sekä epäjumalien
juhlat.
_Hautajaisissa_ on itkua ja parkua, mutta usein riitaakin. Eihän ole
tavatonta, että sukulaiset alkavat perinnöstä riidellä jo
hautajaisissa. Hautajaissaaton etupäässä käyvät paljaspäiset papit.
Sitten kannetaan raskas ruumisarkku, johon on vainajalle pantu tavaraa
mukaan. Sitten tulevat vainajan likeiset, itkien, parkuen, valkoiseen
surupukuun puettuna ja heidän perästään kutsutut ja viimeiseksi
kutsumattomat vieraat. Tuonne kylän laitaan kulkee seurue. Sinne
kaivetaan hauta. Pian kohoaa pieni savupatsas ilmaan. Se ilmoittaa
meille, että paperinen palatsi ja paperirahat poltettiin, ettei
vainajan sielun tarvitse asunnotta olla tuonelan tuvilla, eikä
kerjäläisnä kulkea apua anellen, sillä nuo valerahat muuttuvat, tuhaksi
tultuaan, käyttökuntoiseksi manalan majoissa oleville. Jos kuollut oli
varakas, on kylässä kyllin puheainetta. Ei ole yhtään koko kylässä,
joka ei tietäisi hänestä kaiken sen, mitä ihmisestä voi tietää!
_Häät_ pitävät kyläläisten mielet jo kuohuksissa ennenkun ovat
likelläkään. Morsiamen hyvät ja pahat puolet, suvun huono ja hyvä
maine, kapiot, antimet, kaikki ovat jo keskustelun alaisena ennenkun
morsiustuolikaan on tilattu. Morsiamen anoppelaan tullessa on "joka
kynsi kylästä" liikkeellä ja juoksee taloon. Jollei hän ole sinne
"kutsuttu", on hän siellä ainakin "kuokkavieraana." Kuta rikkaampi
morsian, sitä suuremmalla loistolla hänet tuodaan. Punaisessa puvussa
hän astuu anopin vastaanottamana alas kantotuolista. Luoden katseensa
maahan saatetaan hänet sängyn reunalle istumaan! --
Kävin kerran katsomassa morsianta. Hän istui sängyn reunalla, päässä
melkein kilon painoinen, helmillä, pienillä peileillä ja muilla
helyillä koristettu, korkea ruunu. Jokaisella oli oikeus sanoa hänestä,
mitä vaan tahtoivat. Lapsi raukka! Siinä hän sai istua tunti tunnin
perästä ja tyytyä kaikenlaisia raakoja lausuntoja kuulemaan.
Häissä ei tanssita. Kiinalainen pitää tanssin sopimattomana
siveellisille ihmisille. Eikä niissä juoda ja tapella, kuten meillä
useinkin tapahtuu.
Häät pidetään "onnenpäivänä." Ne ihmepäivät ovat merkityt almanakkaan.
Jos niin sattuisi, että morsian sairastaisi "onnenpäivänä", ei sitä
useinkaan panna kysymykseen, sillä häät ovat pidettävät onnenpäivänä --
maksoi, mitä maksoi! Kuulin morsiamesta, joka sairasti kuumetta.
Hääpäivä tuli. Sitä ei voinut siirtää, sillä siitähän olisi tullut
onnettomuus! Morsian raukka kannettiin kantotuoliin. Matkalla hän
kuoli. Näin tuli "onnenpäivästä" onnettomuudenpäivä. Usein
kesähelteellä morsian raukat, joita kuletetaan pitkät matkat, saavat
auringonpiston ja kuolevat tiellä.
_Markkinoita_ pidetään muutamissa kylissä joka kolmas päivä. Ihmisiä
kokoontuu niihin tuhansittain. Sinne tulvii kaikenlainen roistokansa
varastamaan ja ne ovat korttipelurien mieluiset olopaikat. Olen kuullut
erään kylän asukasten luopuneen koko markkinoista, huomattuaan miten
turmiollisesti ne vaikuttivat kasvavaan nuorisoon.
_Näyttelijämatkueen_ tulo on ilon aiheena kyläläisille. Tavallisesti on
näyttelylava temppelien yhteydessä. Jos ei niin ole, niin näyttelijät
asettavat telttansa kylän reunaan. Sinne kansa illoin rientää
huvittelemaan itseään.
Vaikka teaatterissa käydään, ovat näyttelijät kumminkin halveksitut. Ei
kukaan naisista antaudu sille alalle, eikä kelpo miehistä kukaan.
Nuorilla ei ole mitään huveja, joihin kokoontuisivat. Tuo kauhea
yöjuoksu, joka meidän kansan lapsille on rakas ja jolla on niin
surulliset seuraukset, on aivan outo Kiinalaisille.
Jokaisessa suuremmassa kylässä on kirkko eli _temppeli_. Se on
rakennettu ja ylläpidetään yhteisillä varoilla. Usein siinä asuu vaan
isot, saviset jumalat. Toisissa on joko mies- tai naisasukkaita. Mutta
munkkeja ja nunnia olen enimmäkseen tavannut yksinäisille paikoille
rakennetuissa temppeleissä. Kävin erään suuren kylän temppelissä. Se
oli iso, autio rakennus. Savesta tehdyt jumalat olivat surkeassa
tilassa. Yhdeltä olivat rotat nakertaneet parran. Siellä seista
töröttivät pölyn peittäminä ja kyyhkysten leposijana!
On erityisiä juhlia, jolloin muutamia jumalia kannellaan pitkin kylän
katuja. Semmoiseen juhlaan ottaa koko kyläkunta osaa. Rahaa kerätään ja
sitten jumalain asunnossa pidetään päättäjäiset, syödään yhteiset
ateriat. Se on semmoisiin juhliin, joihin apostoli viittaa 1 Kor. 8:10.
Kun kulkee Kiinalaisessa kylässä katua pitkin, jo alkaa kuulua aika
pomina. Jos kulkee edelleen, jo ymmärtää, mistä se kuuluu. Tuossa onkin
kylän suurin temppeli. Sen etusivu on seinätön. Astutaan sisään. Täällä
onkin
Koulu!
-- ja täältä se melu kuului. Kiinalainen on koulun ystävä ollut jo
vanhoista ajoista asti. Hän pitää sivistystä arvossa. Hän vaatii
oppineelta oppineelle sopivaa elämää. Hän pitää opin hyödyttömänä,
ellei sydän sen kautta sivisty. Koulu ja kirjallisuus ovat tämän
sivistyksen saavuttamisen välikappaleet. Siksi hän perustaa kouluja.
Niitä on kaikkialla, kaupungeissa ja kylissä. Ne ovat yksityisten
asunnossa tai temppelissä. Kouluhuoneesta ei makseta vuokraa. Yhteisen
hyvän tähden jokainen kunnon mies uhraa sen verran! Jos hänen huoneensa
vaan on sopiva, antaa hän sen mielellään maksutta kouluhuoneeksi! --
Mutta kun ulkomaalainen tarvitsee huoneen koulua varten, on Kiinalainen
moitteeton periaatteestaan luopuessaan!
Tarkastetaanpas tätä koulua. Tuolla, huoneen perällä makaa opettaja
poikittain vuoteella, polttaen ooppiumia. Noin parikymmentä poikaa
huutaa kilvassa, minkä jaksavat. Pojat istuvat nelikulmaisten pöytien
ympärillä. Luokkajakoa ei ole. Oppilaat lukevat, toisistaan
riippumatta, jokainen omaa läksyään. Opetuksen välineinä ovat kirjat,
siveltimet, vihot, laatta ja muste.
Opettaja huutaa yhden pojista luokseen. Oppilas menee, antaa kirjansa
opettajalle, kääntyy häneen selin ja alkaa lukea pauhata, tuudittaen
ruumistaan edestakasin, tai huojuttaen itseään oikealle tai vasemmalle.
Kullakin oppilaalla on oma nuottinsa ja tuudintatapansa.
Lapset tulevat kouluun auringon noustua ja istuvat siellä sen laskuun
asti. Ruu'alle he kyllä pääsevät. Äänekkäästi täytyy lasten lukea. Se
mies, ken kovemmin jaksaa huutaa! Ahkerain lasten ääni on aina illoin
sorruksissa.
Välituntia ei ole. Sisäluku tai oikeammin ulkoluku ja kirjoitus ovat
ainoat oppi-aineet. Jos joku haluaa kauppa-alalle, niin häntä opettaa
joku kauppias helmitaulua käyttämään.
Ensimäisinä vuosina opetetaan vaan merkit tuntemaan nimeltään, mutta ei
niiden merkitystä.
Toisin on kouluissa, joita ulkomaalaiset ovat perustaneet. Niissä
opetetaan uskontoa ja laulua ja lasten täytyy ymmärtää, mitä lukevat.
En ole koskaan mielipahalla katsellut koululasten kulkua kadulla.
Koulusta heidät lasketaan yksitellen. Hiljaisina astuvat he ulos
ovesta.
Monet lapset eivät tahdo käydä koulussa, vaikka siihen olisi
tilaisuuttakin. Oli eräs Liu niminen mies, joka tahtoi panna poikansa
kouluun ja toikin hänet koululle, mutta poikapa ei tahtonut "katsoa
kirjaan", vaan karkasi kotiinsa. Mitäs isä teki? Hän pani pojan koriin
ja kahden miehen kantamana pieni mies vietiin kouluun. Siellä opettaja
köytti hänet kahden tuolin väliin, pöydän eteen, jolle asetti kirjan,
mutta poika junkkari ei sittenkään katsonut kirjaan!
Opettajan kädet kun vaan vapaana olivat, tuiversi hän poikaa tukasta.
Hän löi häntä kämmenille, mutta siitä ei apua ollut. Siinä poika seista
jörötti ja itkeä jurritti kokonaista kolme päivää, eikä vilaissutkaan
kirjaan. Isäraukan täytyi hänet ottaa pois koulusta.
Kesälupaa ei ole, vaan helteisinäkin päivinä täytyy lasten rientää
kouluun jo aamulla klo 5! Lupapäiviä kyllä on, esim. juhlapäivät ja
uuden vuoden aika. Oppilaat jäävät pois koulusta, milloin tahtovat.
Tulee iso-äidin syntymäpäivät, siskon tai veikon häät, sedän
hautajaiset, markkinat ja monenmoiset pienemmät pidot, joihin on
mentävä! Katsokaamme nyt miten