oli Tshenkiang! Kansa tiesi paljon pahaa ulkomaalaisista, sillä monet
heistä elivät siellä hurjasti. Meitä kutsuttiin aina "jang kueitsir",
s.o. ulkomaalainen piru eli paholainen. Nimitys kueitsir, paholainen
oli Tshenkiangissa aivan yleinen nimitys vieraan paikkakunnan ihmisille
Esim. Naankingistä tulleita kutsuttiin "Naanking kueitsir!" Me totuimme
niin tuohon nimeen, että sitten, kun toisen nimen saimme, tuntui ihan
oudolta!
Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet,
koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat
lapsiaan, sanomalla:
"Jos itket, niin jang kueitsir tulee ja vie sinut."
Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät
kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat
äitinsä taakse.
Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät
pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme
sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä
lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja
katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat
kivittämisestä.
Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos
yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille
ooppiumia ja sanoivat:
"Tämä on tuotu teiltä!"
Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan
ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta
Vapahtajastamme.
Neiti H--lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat
pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja
siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.
Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta
sittemmin tyttöjäkin.
Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn
halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet
kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa
ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää
puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.
Tshenkiangissa työskenteli neljä eri lähetysseuraa, nim. Baptistien,
Methodistien, Presbyteriaanein ja Kiinan Sisämaan Lähetys.
Sydämellisessä sopusoinnussa työskentelivät ne. Joka Keskiviikko oli
yhteinen rukoushetki. Opettajat ja johtajat kun vaelsivat sovussa, niin
seurakunnat tekivät samoin.
Jospa Jumala armossaan lähettäisi lähetystyöhön miehiä ja naisia,
joilla on Kristuksen mieli -- rauhan ja rakkauden henki!
Työtovereillamme oli sama kokemus työn suhteen kuin meilläkin.
Uskollisesti olivat he työtä tehneet jo vuosikausia, siinä vahvassa
luottamuksessa, ettei Herrassa tehty työ ollut turhaan menevä. --
Vaikkei paljon hedelmiä näkynyt, eivät he epäilykseen vajonneet. Kerran
eräs heistä, herra Woodbridge, -- Ameriikkalainen -- puhui eräässä
kokouksessa jokseenkin näin:
"On jo vuosia vierähtänyt siitä, kun Kanadassa nousi kysymys
rautateiden rakentamisesta asumattomiin seutuihin. Ihmiset pudistivat
päitään, nauroivat ja sanoivat ivallisesti:
"'Hm! rautateitä noiden suurten, tuntemattomien erämaiden kautta,
joiden ylitse taivaan linnutkaan eivät voi lentää! No, kaikkia ne
ihmiset tuumivat! Katsotaanhan nyt, mitä siitäkin hommasta tulee!'
"Mutta miehiä löytyi, jotka vuosikausia miettivät asiaa, tekivät
piirustuksia ja kulunkiarvioita. Tuli aika ja rakennus alkoi.
"Taas heille naurettiin, mutta he antoivat naurajain nauraa. Moittijat
sanoivat:
"'Kyllä nyt haaskataan valtionvaroja! Tuonne maan poveen haudataan
tuhannet dollarit! Jospa tuhannet riittäisi, mutta miljoonathan siihen
menee!'
"Nuristiin ja naurettiin. Monta hauskaa hetkeä naurajilla olikin, mutta
pian tuli loppu sille 'ilolle', sillä rata valmistui ja kulku alkoi.
Tuppisuuksi jäivät naurajat nähdessään höyryhevon kiitävän kaukaisten
erämaiden halki, viilettelevän kohisevien koskien ylitse. Kävin
kotonani, kulkien juuri tuota tietä, josta puhun. Suuret kaupungit,
kauniit asemat kaunistavat nyt entisiä erämaita. Kuka joutui häpiään?
Narrimaiset naurajat tietysti!
"Jumalalla on rakennus tekeillä. Hän on tehnyt piirustukset, varannut
varat ja rakennustarpeet, sekä työmiehet. Kysymys ei ole pienestä
rakennuksesta, vaan laajasta, koko maailmaa käsittävästä rakennuksesta
ja siksi ovat työmiehet hajoitetut ympäri maailman. Tämän maailman
viisaat nauravat Jumalalle ja meille. Hän antaa heidän nauraa.
Tehkäämme mekin niin. Naurakoot vaan, jos haluttaa. Tulee toinen aika.
Rakennus valmistuu. Sitte ei naurajia naurata! Sisaret, veljet!
Rohkeasti eteenpäin! Ei ole pelättävä kallion kovuutta. Takokaamme
uskollisesti saarnaamalla sanaa, sillä onhan Jumalan sana 'vasara, joka
vuoret murentaa!' Toverit! pois väsymys, pois pelko!"
Jumala tarvitsee palvelijoitaan niin karussa, kuin viljavassakin
seudussa. Kyllä me olisimme mieluummin menneet niille seuduille, joissa
ihmiset 'halusivat' kuulla sanaa, jollei tie olisi sulkeutunut.
Tshenkiangissa Herra opetti tyytymään Hänen tahtoonsa -- ilolla,
mieluisesti, ei pakosta. Sanassa sanotaan:
"Iloitse Herrassa ja Hän antaa, mitä sydämesi halajaa." Olemme
taipuvaisia iloitsemaan enemmän lahjoista, kuin niiden Antajasta.
Paljon on Herralla työtä opettaessaan meille pysyväistä iloa, iloa
Hänessä.
Käynti Maovuorella.
Kuuluisammat temppelit Kiinassa ovat rakennetut vuorille. Muutamat
niistä ovat kautta maan kuuluisia, toiset tunnetut vaan paikkakunnalla.
Tshenkiangin tienoolla on Maovuori kuuluisin. Sinne on muutaman tunnin
matka kaupungista. Siellä oleva temppeli on pyhitetty kolmelle Mao
nimiselle veljekselle, jotka elivät toista tuhatta vuotta sitten. Se on
avoinna ainoastaan kolme kuukautta, uudesta vuodesta alkaen. Sinä
aikana vilisee pyhiinvaeltajia kaupungin kaduilla. Heillä on pieni,
hamppukankainen pussi kaulassa, johon on kirjoitettu sanat:
"Shang shaan, shao hsiang", s.o. vuorelle, suitsuttamaan.
Kerran päätin mennä sinne. Aamulla aikaiseen lähdimme matkalle. Kulimme
suurien kylien ja viljavien vainioiden kautta kauvemmaksi sisämaahan.
Vähitellen muuttui seutu. Talot harvenivat, peltoja ei näkynyt. Tulimme
kolkkoon seutuun. Tien molemmin puolin oli sinne, tänne asetettu pieni
savinen jumala tai rakennettu pieni pyhäkkö, jossa toivioretkeläiset
uhrasivat.
Ihmisiä tuli ja meni. Yhdet kulkivat kantotuoleissa, toiset
työntökärreissä, muutamat ratsastivat, mutta suurin osa kulki jalkasin.
Istahdimme tiepuoleen levähtämään. Muutamia miehiä tuli vuorelta päin.
Yksi heistä kysyi:
"Meneekös ulkomaalainen opettaja Mao vuorelle suitsuttamaan?"
"En, en mene suitsuttamaan", sanoin, "sillä en palvele p'uusaa."
Nykyään Kiinalaiset kutsuvat kaikkia jumaliaan p'uusaaksi. Sana ei ole
Kiinan kielinen, vaan kulki Kiinaan Indialaisten jumalien mukana.
"Ketäs palvelet?" kysyi hän.
"On olemassa yksi, ainoa Jumala, taivaan ja maan tekijä. Häntä
palvelen", vastasin.
Mies katsoi minuun vakavasti ja sanoi:
"Niinkö on? Onko vaan yksi Jumala? En ole sitä ennen tietänyt, eikä
kukaan ole minulle sitä sanonut."
Avoimella sydämellä kuunteli ja kyseli hän. Hän osti muutamia kirjoja,
luvaten lukea ne. -- Kuuden päivän matka oli hänellä kotiinsa.
Vuoren juurella olevan, ison kylän asukkaat elivät ilossa ja humussa.
Joka talossa oli pyhiinvaeltajia. Useamman talon väki, niin suuret,
kuin pienetkin valmistivat savesta temppelin ja puusien kuvia sekä
kaikenlaisia leluja.
Sain asunnon suurimman kadun varrella isossa ravintolassa. Huoneita oli
useita, mutta kaikki ikkunattomia. Suurimmassa huoneessa oli 8
nelikulmaista pöytää. Siihen kokoontui ihmisiä kuulemaan, mitä heille
kerroin ja kyselemään yhtä, toista maastamme ja kansastamme. Kysyivät
jos meillä oli virkamiehiä, kouluja j.n.e. Kuultuaan vastaukseni,
kuiskailivat he keskenään:
"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä
äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He
ajattelivat näin:
"No ovathan he sitten vähän ihmisten kaltaisia!"
Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot
jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi,
vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen
lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä
järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita
puupalasia.
Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään
kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.
Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä.
Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti
selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan"
luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.
"Mitäs hyvää vanhus toivoo 'puusalta'?" kysyin.
Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi
kuiskaten:
"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa
näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi,
vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.
Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli!
Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli
kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa,
ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea,
metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati,
jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen
polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja
suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.
Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja
kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä
itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne
voisivat ihmisiä auttaa?"
Eräs kuulijoista sanoi:
"Se on totta! Mutta me Kiinalaiset olemme tottuneet kumartamaan näitä
jumalia, emmekä ole muusta tietäneetkään."
Hän osti Markuksen kirjoittaman evankeliumin ja lupasi lukea. Me
iloitsemme sanomattomasti siitä, kun saamme antaa evankeliumin
ihmisille, sillä se on "Jumalan voima jokaiselle uskovaiselle
autuudeksi." "Se on henki ja elämä" ja sen kautta "Jumala uudestaan
synnyttää ihmisen." "Se ei tyhjänä palaja."
Ken sanan ottaa vastaan "Jumalan sanana" hän saa kokea Jumalan voimaa
ja läsnäoloa.
Sillä matkalla kauppasimme monta kirjasta ja moni ostikin. Viivyin
siellä viisi päivää. Olisin ollut kauvemmin mutta ruu'asta oli puute.
Koko paikkakunnalla ei ollut saatavana muuta kuin punaista riisiä ja
katkeria vihanneksia.
Kaupunkiin tultuani kuulin ihmisien suuresti hämmästyneen, kun
Maovuoren puusaa (jumala) oli laskenut minut temppeliinsä, vaikka
minulla oli nahkajalkineet jalassa! Kansa arveli:
"Kyllä ulkomaalaisten Jeesus on Mao puusaa voimallisempi!" --
Oi, joska he tuntisivat Jeesuksen!
Me olemme puhtaat.
Vuorelta palatessamme poikkesimme majataloon yöksi. Ennen meitä oli
siihen saapunut kaksi naista. Huoneessa oli neljä vuodetta, siksi
emäntä vei meidät samaan huoneeseen. Heti huomasin heidät "sydämen
puhtautta" etsiviksi. Tuskin oli tultu ovesta sisälle, niin yksi heistä
kysyi palvelijattareltani, viitaten minuun:
"Syökös hän lihaa?"
"Syöpi", vastasi hän. Silloin muijat panivat hynttyynsä kokoon,
lähtivät pois huoneesta, sanoen: "me olemme puhtaita!" ja menivät
toiseen majataloon. He olivat hartaita Buddhan opin tunnustajia.
Syömällä ainoastaan kasviksia, luulivat he saavuttavansa sydämen
puhtauden, sillä "ilman puhtautta ei voi tulla länsi taivaaseen", jossa
he ajattelevat Buddhan asuvan.
Siunattu hetki tiellä.
Kerran matkustin maitse Naanking nimiseen, yhteen Kiinan kuuluisimmista
kaupungeista. Kuljimme jyrkkien rinteiden välissä olevassa laaksossa,
jossa kasvoi kaunista lehtimetsää. Tie luikerteli oikealle ja
vasemmalle. Siellä, metsän hiljaisuudessa, tapasimme vanhan vaimon
nunnan puvussa. Päänsä oli hän antanut keritä paljaaksi. Tervehdimme
häntä ystävällisesti ja se antoi hänelle rohkeutta lähestyä meitä.
Istahdimme tielle. Puhellessamme hänen kanssaan, kertoi hän elämänsä
surullisen historian. Hänet oli laitettu miehelään vasten hänen
tahtoaan. Mies oli herrasmies, mutta ooppiumin orja. Heillä ei ollut
yhtään lasta. Lapsettomuus oli seurauksena hänen syntisyydestään. Hän
varmaan oli ennen maailmassa ollessaan tehnyt paljon pahaa ja pahojen
tekojensa rangaistukseksi saa hän nyt olla lapsettomana! Miehensä
kuoltua päätti hän vihkiä itsensä jumalille siinä toivossa, että ehken
jokin armo tulisi hänen osakseen taas maailmaan tullessaan. Hän itki
katkerasti. Kerroin hänelle hyvästä, rakastavaisesta Isästä taivaassa.
Hän tarttui käsiini ja sanoi:
"Sinä olet niin onnellinen!"
"Niin", sanoin, "minä olen onnellinen ja tulin tänne kertoakseni
sinulle, että sinäkin voit tulla onnelliseksi!"
"Kerro, kerro, minä kuuntelen!" sanoi tuo rakas sielu.
"Rukoiletkos laupeuden jumalatarta?" kysyin.
"Rukoilen", vanhus vastasi.
"Miksi rukoilet häntä?"
"Hän on armollinen ja laupias!" sanoi hän.
"Kuulehan, vanha sisar, mitä kerron sulle. Taivaassa on hyvä Jumala.
Hän antaa auringon paistaa ja pilvien sataa. Hän on tehnyt taivaan ja
maan. Ei Häntä tarvitse kantaa, niinkuin laupeuden jumalatarta. Hän
näkee ja kuulee ja tietää kaikki. Hän näkee meidän istuvan tässä
tiellä. Hän on niin hyvä."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän.
"Tästä kirjasta", vastasin, näyttäen hänelle Uutta testamenttia.
"Minä en osaa lukea!" sanoi hän murheellisena.
"Kuulehan nyt, kun vielä puhun. Me emme näe Jumalaa, emmekä tiedä miten
Hänen luokseen päästään!" -- sanoin. Hän epätoivoisena huudahti:
"Emme tiedä, emme tiedä!" Jatkoin:
"Katsos! Jumala armahti meitä. Hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja
sanoi: uskokaa Häneen, niin pääsette minun luokseni. Katsos! Jeesus
tuli. Hän sai kärsiä paljon ja ihmiset tappoivat Hänet, mutta Hän nousi
ylös ja meni takasin taivaaseen. Minä uskon Häneen. Hän on antanut
minun mustat syntini anteeksi ja on verellään pessyt sydämeni.
Sydämessäni on suuri rauha ja ilo. Kun kuolen ottaa Hän minut luokseen.
Jeesus on lähettänyt minut sinulle tuomaan nämät hyvät sanat."
"Oi, ne ovat hyvät sanat!" sanoi vanhus, käsiäni hellästi puristaen.
"Tahdotko sinäkin luottaa Jeesukseen?" kysyin.
"Tahdon, tahdon ja minä tahdon rukoilla häntä. Miten minä rukoilisin
Häntä? Opeta sinä minua", pyysi hän.
"Rukoile millä sanoilla tahansa, kyllä Jeesus ymmärtää. Hän on
armollinen ja laupias, hädästä ja tuskasta pelastaja", sanoin siihen ja
lisäsin, sano:
"Herra Jeesus, armahda minua!"
Silloin vaimo alkoi rukoilla, sanoen:
"Suuresti armollinen, suuresti laupias, hädästä ja tuskasta pelastava
Herra Jeesus, armahda minua!"
Sitten kun erkanimme hänestä, kuulimme hänen tiellä kulkiessaan niitä
kertovan. Se oli siunattu hetki, se iltahetki. Korvissani kaikuivat
sanat:
"Jokainen joka Herran nimeä avuksensa huutaa, hän tulee autuaaksi."
Rauhaa etsivä sielu.
Nimeään en muista, mutta tuttaviksi tulimme kadulla. Useasti tapasimme
hänet. Hän oli maalaisnainen. Käsiranteen ympärillä oli hänellä
helminauha ja siitä näimme hänet "rukoilijaksi." Puhuessaan hän vähän
väliä lausui sanan: "oomiitoofuh!" Puhelimme hänelle siitä tiestä, joka
vie elämään, mutta hän, peläten "harha-oppia", ei malttanut pysähtyä
kuuntelemaan. Usein rukoilimme, että Jumala vaikuttaisi hänessä halun
tulla luoksemme. Hän tulikin yhtenä Sunnuntaina. Jutellessamme hänen
kanssaan huomasimme hänen käsivarressaan pieniä, mustia pahkuroita.
Kysyimme, mitä ne olivat.
"Olen polttanut ne kuumalla raudalla!" sanoi hän.
"Mitä varten?"
"Saadakseni rauhan!"
"Oletko jo saanut?"
"En ole", vastasi hän itkien.
"Kuinka kauvan olet rauhaa siten etsinyt?"
"20 vuotta!"
"Niin kauvan olet etsinyt ja et ole vielä saanut!"
"En ole saanut. Ei ole rauhaa täällä sydämessäni", sanoi hän laskien
käden sydämelleen.
"Meillä on rauha", sanoimme.
"Onko teillä? Kuinka sen saitte?" kysyi hän kirkastetuin kasvoin.
"Herra Jeesus on antanut meille rauhan", vastasimme ja sitten kerroimme
lyhyesti, yksikertaisesti Jeesuksen kärsimisestä. Se liikutti häntä
niin, että hän itki kauvan aikaa.
"Jeesus on kuollut kaikkein edestä ja sinunkin edestäsi!" sanoimme.
"Onko Hän kuollut minunkin edestäni?" kysyi hän.
"On", vastasimme ja luimme todistukseksi monet paikat kirjoituksista.
Hänen sielussaan oli taistelu. Yht'äkkiä kysäsi hän:
"Ovatkos kaikki minun 20 vuoden ansiot (hyvät työni) sitten
arvottomia?"
"Ovat. Emme tule töillämme autuaaksi, vaan luottamalla Jeesukseen.
Autuus on armosta, ei ansiosta."
Se oli koko isku vaimo raukalle! Äänekkäästi itkien hän juoksi pois!
Kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän olikaan!
Viimeisen kerran tapasin hänet Maovuorelta tullessani. Hyppäsin alas
kärryiltä sanoakseni hänelle: "ei puusaa anna sinulle rauhaa, mutta
Jeesus antaa!" Hän oli nyt arka ja väisti katsettani. Jumala siunatkoon
häntä! Sen perästä emme häntä nähneet, mutta toivomme, että hän kerran
heräjää ja nousee etsimään Jeesusta.
MUUTAMIA PIIRTEITÄ YHTEISKUNTAELÄMÄN VALO- JA VARJOPUOLlSTA.
I:nen Luku.