Meteli,
jonka seuraukset olisivat olleet surkeat, jollei sitä olisi saatu
tukahtumaan heti alussa. Ulkomaalaisista kerrottiin pahoja asioita. He
söivät ihmisiä y.m. Sattuipa sitten eräänä päivänä omituinen tapahtuma.
Eräs mies kulki aamulla aikaiseen Ameriikkalaisen lähetystalon ohitse.
Portin vieressä oli suolikasa. Siinä siis vahvistus huhuille, selvä
todistus ulkomaalaisten julmuudesta! He olivat yöllä surmanneet ihmisen
ja viskanneet sisukset kadulle. Eihän siinä ollut epäilemisen sijaa!
Mies juoksi pitkin katuja, ilmoittaen ihmisille asiasta ja kansaa
tulvasi sadoin ja tuhansin paikalle. Kauhu valtasi ihmiset. Ken
kynnelle kykeni, hän juoksi joukon muassa. Joukko melusi ja kasvoi
kasvamistaan. Opettajat lähettivät sanan kaupungin päämiehelle. Hän
tuli meluavan kansan keskelle, tutki asian ja näytti kansalle selvillä
todisteilla suolet -- sian suoliksi!
"Älkää melutko tyhjän takia, vaan menkää kotiinne, tehtäviänne
tekemään!" sanoi hän väelle ja niin jokainen lähti kauniisti kotiinsa.
Jangtsheon asukkaat ovat kautta aikojen olleet kuuluisat
metelöitsemisestä. Kun herra Hudson Taylor asettui sinne asumaan,
hävittivät he hänen kotinsa ihan perinpohjaisesti. Hän perheineen oli
suuressa vaarassa silloin. Jangtsheo on rikas, kuuluisa kaupunki. Siinä
on ainakin 36,000 asukasta. Useita lähetysasemia on siellä nykyään.
Ah, sinä varas!
Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli,
tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika,
ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille
oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä
päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.
Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa.
Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä
keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin,
ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin.
Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan
niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin
pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" -- Selitin hänelle etten
tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla
puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!
Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän
varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä,
joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia
vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa
jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä
paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun
rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa
hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun
mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen.
Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan
uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos
minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää
hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä.
Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää,
ellen tahdo vankilaan joutua."
Eräs sairas raukka.
Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli
tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä
katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale.
Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli
kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän
oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni
sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut
häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten
ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän
kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka
ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! --