Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti
Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa
oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai
hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli
hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika
ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen.
Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään
Eräs pieni karkulainen.
Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut
aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle
menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo
vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä
illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei
ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea
muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme
kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme
ja ymmärsimme toistemme ajatukset.
"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle
juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset
viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään
suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme
matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei
tyttö siellä ollut.
Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja
kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei
kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi
kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"
Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme.
Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme,
avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin,
näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi
nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin!
Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin
talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!
Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti
pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli
saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä
tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä
mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään
huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo
aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi
puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta
vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut
öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu
pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle
ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan!
Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä -- ja jo
suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin
ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.
Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu,
mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi
lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä
nihertäen laskeutui hän levolle.
Me iloitsimme sanomattomasti hänen takasin tulostaan. Sinä iltana
ymmärsimme monin verroin syvemmin taivaallisen Isämme rakkauden meihin.
Kertomus tuhlaajapojasta kirkastui sielullemme entistään ihanammeiksi.
Jumalan sydän halkeaa laupeudesta meitä kohtaan. Hän ikävöipi meitä.
Oi, mikä ilo syntyykään taivaassa, kun tuhlaajalapset kolkuttavat armon
portille! Ja entäs sitten, kun he tulevat sisälle!
"Kääntykää Minun puoleeni kaikki maailman ääret, niin te tulette
autuaiksi."
"Minun sydämeni halkeaa laupeudesta teitä kohtaan. Mielelläni Minä
teitä armahdan."
"Se on Minun iloni, että Minä teille hyvää teen."