Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät
käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän
koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin
hän sen menettääkin.
Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö
hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?
Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee,
valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja
antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset,
repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman
nähtäväksi.
Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu
parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa
paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut
sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:
"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne
meidän hautausmaahan."
Emäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.
"Onhan se, on", vastaa hän.
"Ja että sille olisi pystytetty patsas."
"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin,
mutta isäntä tahtoi niin."
Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei
tunne ääntään, kun hän jatkaa:
"Lähdet näyttämään minulle sen haudan."
* * * * *
Päivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa.
Hautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat
tukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.
Emäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain
sormellaan:
"Tuossa se on."
Patsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli
aivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.
"Nikolai Sarkka", lukee hän kullatuista kirjaimista.
Alla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta.
Patsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli
kiilloitettu.
Emäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule
silmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä
rävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti
kertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas
itse. "Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata."
* * * * *
Eikä Helmi itke jäätyään yksinkään.
Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka
hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä
sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain
perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä
viimeiseen asti pettänyt.
Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta
erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen
tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä
oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki
sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi
muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut
enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän
syntinne veriruskeat olisivat...
Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen
täytyy nukahtaa.
Ensi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.