"Sinä siis väität, ettet ole onneton."
"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän,
että vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin
käyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin
sitä."
"Voitko selittää, miltä tuo autuus sinusta tuntui?"
"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta
jotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa
vain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos,
niin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai
haaveillutkin kaikenlaista."
"Ja nyt sinusta tuntuu siltä kuin...?"
"Kuin olisin heitetty yksinäisyyteen ja kuin herkeämättä jotakin
etsisin."
"Mitä?"
"Piru, jos minä sen tiedän."
"Helmiä, itseäsi vai jonkun rakkautta?"
Suontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut
ja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista
sisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten
ajatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli
poistettu.
"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on
järjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?"
Ranta-Kolkkalan tyttären ääni soi kuin jostakin kaukaa, soi tummana,
hiljaisena ja hyväilevänä.
"Petetty!" toistaa Suontaan Heikki karusti. "Ei minua kukaan ole
pettänyt."
"Sitten minä en ymmärrä sinua ollenkaan."
Ymmärrä! Suontaan Heikki ei tarvitsekaan mitään ymmärtämyksiä. Hän
tarvitsee ja on hakenut jotakin muuta. Mutta mitä se on, sitä hän ei
osaa sanoa.
Keväinen aurinko paistaa huoneeseen täydellä voimallaan, ja ulkona
tippuvat räystäät. Ulkoilman uho tunkeutuu sisällekin lämmitettyihin
huoneisiin ja saattaa ihmiset hajamielisiksi, mutta täällä kiertelevät
ajatukset tiukasti määrättyä asiaa.
Miten kauan hiljaisuutta nyt oikeastaan on kestänyt? Joko alkaa
hämärrellä? Ei, se oli vain pilvi, joka hetkeksi varjosti
auringonsäteet, mutta kumpainenkin toivoo, että hämärä hiukan jatkuisi.
Hämärällä on se ominaisuus, että se lähentää ihmiset toisiinsa.
"Sitten en minä sinua ymmärrä."
Taaskin on talonväki poissa ja aikaa on yllin kyllin. Ranta-Konkkalan
tytär ei millään tavalla koeta kiiruhtaa miehen ajatuksia. Antaa niiden
hautua ja kypsyä, ne tulevat pakostakin päätekohtaansa, ja elleivät
tule, ei vahinko ole suuri. Häntä ei voida mistään syyttää.
Kuitenkin hän tuntee lämpöä Suontaan Heikkiä kohtaan. Enemmänkin kuin
lämpöä. Ennen hän ei ole arvannut pitää häntä monia muita kummempana,
ei muuten kuin että on rikkaasta ja suuresta talosta. Vasta sen jälkeen
kuin Helmin, sen puhutun Saaren Helmin petos tuli ilmi, vasta sen
jälkeen Suontaan Heikki kasvoi ja tuli joksikin. Ei tunnusta tulleensa
petetyksi, eivät värähdä kasvot, kulmat vain rypistyvät, mutta suu
hymyilee. Sellainen on mies. Sellaisen hän tahtoo saada.
Naisen silmäluomet rävähtelevät. Nyt hän jo ajattelee toista,
palauttelee mieleensä Saaren Helmin. Kun hän ajattelee Helmiä
sellaisena kuin tämä oli tyttö-aikanaan ja jälkeenkinpäin, tulevat
hänen mieleensä vaaleat, rauhalliset kasvot ja puolikylmät
ruiskukkasilmät. Tylyä, rauhallista, muille suljettua. Ja kun hän
viimein ajattelee edessään istuvaa miestä ja Saaren Helmiä yhdessä,
naurahtaa hän mielessään: "On siinä vakka kantensa valinnut. Mihin ne
toisistaan pääsisivät."
"Mitä sinä naurat?" kysyy Suontaan Heikki.
"Enhän minä nauranut."
Eikä häntä todellakaan enää hymyilytä. Onko niin, että Saaren Helmistä
ei enää voida vapautua. Toinen palaa hirttämään itsensä hänen
ovipieleensä, toinen tulee synkkämieliseksi koko iäkseen, mutta Helmi
itse saa puuhailla mitä tahtoo, puuhailla ilman rangaistusta. Jos
tuomion ääni hetken soi hänen ylitseen, niin se seuraavassa hetkessä
vaimennetaan: "Ei se mitään ollutkaan, se oli vain erehdystä." Niinkuin
ei tiedettäisi. Ja niinkuin Saaren kunnia olisi parempi kuin muiden
samanarvoisten.
"Nauroitpa sinä", väittää Suontaan Heikki.
"Taisin todellakin itsekseni hymähtää."
"Mille se sitten oli?"
"Sille, että sinä olet niin lapsellinen."
"Älä sano että lapsellinen."
"Varmasti ja ennen kaikkea juuri sitä. Sinä oletat, että Saaren Helmi
on ainoa nainen maailmassa."
"En minä toki niin lapsellinen ole."
Johonkin tämä on päättyvä, mutta mihin? Suontaan Heikki tuntee taas
verensä käyvän samalla tavalla kuin joskus yksin ollessakin, kun
ajatuksista on poistunut kaikki muu. Ranta-Konkkalan Aili! Hänen
silmänsä saavat hehkua ja hänen poskilleen nousee puna, hän nousee jo
ja ottaa askeleen naista kohden, mutta käsi tarttuu pöydän syrjään ja
hän tuntee, kuinka se vapisee. Siinä hän seisoo katse palaen ja kasvot
hehkuen. Mitä hän empii, eikö hän ole vapaa, enemmänkin kuin vapaa,
petetty ja poisheitetty?
Nainen seuraa kuin koneellisesti, tummat silmät ilmeettöminä, hänen
liikkeitään. Mies, sellainen jonka hän tahtoo saada. Häneen menee
mieletön ajatus: saada vaikka vain hetkeksi. Onko hän huonompi kuin se
puhuttu Saaren Helmi, joka muka on jotakin huonoudessaankin. Eikö hän
ole vielä, ainakin Heikkiin nähden, enemmänkin: puhdas ja koskematon,
omassa arvokkuudessaan kitunut. Äh, Saaren kalvas tyttö, rankaisematta
et tee niinkuin teet, ja millä mitalla olet mitannut, sillä sinullekin
mitataan. Ei Ranta-Konkkalan tytär enää ajattele, ei hän punnitse
eikä laske. Äsken elottomissa silmissä alkaa näkyä kajastusta
palosta, poskille syttyy puna, ja hengitys muuttuu huohotukseksi.
Arvottomampikin se voisi olla kuin Saaren Helmin mies. Hän nousee ja
astuu askeleen miestä kohden. Jotakin hän sanoisi, mutta huulet jäävät
puoliavoimiksi. Samalla hän tuntee, kuinka miehen käsivarret kiertyvät
hänen ympärilleen.
Vasta silloin hän kuiskaa:
"Pane edes ovet säppiin."
* * * * *
Ja tämä on kirkkaan keväisen päivän aurinkoisimpia hetkiä. Auringon
lämpö on tuntuva, tomuhiutaleet karkeloivat valojuovassa. Pihamaalla
puuhaillaan kuten tavallisesti, eikä ovien takaa kuulu kahinaa
eikä kuisketta. Ne saadaan huoletta avata säpistä. Tavallinen
maailmanjärjestys ei pienimmässäkään määrässä ole muuttunut.
Ranta-Konkkalan Ailin silmät loistavat ja suu on tyvenessä hymyssä,
mutta Suontaan Heikin hiukset ovat epäjärjestyksessä ja hengitys käy
puuskuttaen.
"Herra siunatkoon", huohottaa hän, "mitä tästä nyt tulee?"
"Mistä sitten?" kysyy toinen tyynesti.
"Tästä!"
"Ei mitään."
Ja naisen äänensävyssä on melkein naurua.
"Mutta mitä Luojan nimessä sinä oikein tällä kaikella tarkoitit?"
"En mitään. Sinä menet koreasti Helmin luo ja olet hänelle hyvä. Minä
menen huomenna kihloihin."
"Sinä — kihloihin huomenna...?"
"Niin. Ei minun sulhasmieheni mikään mallikappale ole."
Suontaan Heikin silmissä pimenee. Hän ei ymmärrä tästä kaikesta mitään.
"Oletko ennen ollut — tällaisessa?" kysyy hän miltei nöyrästi.
"En", vastaa nainen jyrkästi.
"Sano minulle sitten", — ja Suontaan Heikin ääni vapisee
epävarmuuttaan, — "sano minulle sitten... rakastatko minua?"
Hän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän
toivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään
hän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii,
kasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja
laskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta
kuuluu iloisesti:
"E-en, en ainakaan enää."
Silloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin
pöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin
kerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.
"Mitä tämä peli sitten on?" huutaa hän. "Vai oletteko te, perkeleet,
kaikki samanlaisia?"
Naisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän
vastaa:
"Niin kai, sellaisia kai. Niin ettet pidä tätä mielessäsi."