Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää
hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi
paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.
Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei
hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on
sabatti.
"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies
eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän
paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa.
Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."
Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin
kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja
monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä
ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren
nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia
ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi
hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.
"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että
menen?"
Suontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli
mukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina
pakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö,
piru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme.
Köyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla
mässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin
tenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista
ylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan
pojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa,
että juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole
mikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni
tarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat
harhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi
ajatella, että olen minä itsekin, äijäparka... vaan siitä ei kannata
sinulle puhua. Tämä se on järjestystä.
"Sinä menet Helmin luo ja olet hänelle hyvä."
Kyllä vain, kyllä sinulla pitäisi sitä hyvyyttä Helmillekin riittää.
Mutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala
laskee ja vaihtuu toiseksi.
Minne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen
tietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.
Saaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen,
kelpaako hän enää Helmille?
Etteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen
ollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät.
Niin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.
Mutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä,
ja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi.
Nyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.
Tulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi
alaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen.
Silloin tällöin ajaa ohitse reki.
Eikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen
vaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on
kirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.
Mitä hän sitten kirjoittaisi?
Hän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta
sanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä
tarvitse odottaa takaisin?
Entä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut
yksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa
ja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän
vasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen
yksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt
olla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.
Mitä tämä muu sitten on ollut?
Ah, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja,
kun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa
senkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten
hän muistaa, kuinka hän oli sanonut: "Minä vien sinut vaikka toisen
sylistä."
Niin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi
oli sanonut: "Minä muistutan sinua siitä joskus." Mutta oliko hän
muistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi
hyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut,
niin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.
Ketä hän siis lopulta syyttää?
Helmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti
alussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän
ollut pakkokaan: "Vaikka toisen sylistä." Olihan Heikille jo ennen
avioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.
Ja nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati
kuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli
rakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli
nähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa
ollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien
syitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.
"Nyt, Helmi, kun olisit täällä!"
Aamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:
"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla
luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.