Saaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin
on tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä
kauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään,
olla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se
tunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi
tekevänä.
Silloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle:
"Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä
et ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et
Heikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty
tuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto.
Hyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon
kyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa
mallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä
muistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon.
Niin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun."
Niin mitä hän silloin tekisi?
Hän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa
kysyvästi ja kysyisi: "Pitääkö minun hypätä?"
Ja kun puhuja vastaisi: "pitää", niin hän menisi ja hakisi huivinsa ja
rientäisi talvista polkua järvelle.
Se puhuja olisi piru, hän tietää sen kyllä, ja johdattaisi hänet suoraa
päätä avannon kautta helvettiin. Mutta nyt on ja pysyy iankaikkisuus
iankaikkisuutena, ja ihmisen synnyttämälle lapselle on jotenkin
yhdentekevää, onko hän siellä muuatta vuotta vähemmän tai enemmän.
* * * * *
Kuitenkaan ei kukaan tule ja puhu hänelle tuolla tavoin. Hän on talon
emäntä, saa tehdä mitä tahtoo, hänelle annetaan se kunnioitus, mikä
hänelle kuuluu. Ja oikeastaan paljon enemmänkin. Kukaan ei kajoa
hänen asioihinsa eikä tee hänelle kysymyksiä. Hän saa itse harkita ja
päätellä miten parhaaksi näkee.
Helmi tietää, että hänen yksinäisyytensä on yhtä avutonta kuin se
pinnalta katsoen on turvallista. Hän ennen vaikka ulkonaisesti kärsisi,
mutta enää ei hänelle suoda sitäkään, sillä hänelle ollaan hyviä sillä
tavoin, ettei olla pahoja.
Ja yhä vahvempana hänet valtaa tietoisuus siitä, ettei hän ole yhtään
mitään.
* * * * *
Kunnes hän havahtuu siihen huomioon, että hän oikeastaan on jo pitkät
ajat ollut ajattelematta. Päivät ovat menneet, käyneet kirkkaammiksi ja
kuulaammiksi, on sattunut yksiä ja toisia pieniä tapauksiakin, mutta
hän on kaiken ulkopuolella elänyt omaa elämäänsä.
On hän koettanut yhä Heikkiä lähestyä.
Kerran hän oli sanonut hänelle näin:
"Muutetaan pois Saaresta, ylimalkaan koko Hirvikylästä. Ostetaan toinen
tila, onhan meillä siihen tilaisuutta."
Ja Heikki oli kauan katsonut eteensä, niinkuin hyvin, hyvin tarkoin
olisi miettinyt asiaa.
"Oletko sinä ajatellut, minne me muuttaisimme?" oli hän lopuksi kysynyt.
"En, mutta minne vaan, mahdollisimman kauas täältä."
Yhä oli Heikki miettinyt. Mutta viimein hän oli asian ratkaissut:
"On se asia joskus tullut minunkin mieleeni ja olen minä kuullut,
että olojen muutos ja paikkakunnan vaihdos kyllä... tuota... olisivat
tällaisissa tapauksissa edullisia. Mutt'en minä tiedä, olemmeko me
sellaisia, että ne meihin vaikuttaisivat."
Ja oli hän koettanut toisenkin kerran. Silloin oli ollut yö, niinkuin
aina muulloinkin, milloin nämä asiat raskaimmin tulivat hänen
mieleensä. Heikki oli nukkunut, mutta Helmi oli hänet herättänyt.
"Heikki!"
"Niin. Oletko sinä sairas?"
"En enempää kuin ennenkään. Mutta jos sinä kaikesta huolimatta
tahtoisit minusta eron."
"Joka kerta kun olet tuota kysynyt, olen vastannut että en."
"Vaan jos sinun olisi parempi ilman minua."
"Miten niin parempi?"
"Jos sinä rakastaisit tai oppisit rakastamaan jotakuta toista."
"Onko meillä ollut tästä asiasta ennen puhetta?"
"Voi, enhän minä muista. En minä muista nykyisin mitään."
"No minä sanon sinulle sitten: kun huomaat aihetta olevan, niin ala
itse hakea eroa."
"Kun sinun vain olisi hyvä."
"Niin, jos sinulla on jotakin syytä, niin saathan ruveta siihen puuhaan
vaikka huomispäivänä."
Tällaista se oli ollut. Iskit miltä puolelta tahansa, kallioon iskit
joka tapauksessa. Ei mitenkään pahaa, mutt'ei hyvääkään, samaa kiveä
vain joka puolelta. Ja se sinun piti jo alusta alkaen tietää.
* * * * *
Ja nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes
uhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa
lasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa
kuin milloinkaan ennen.
Joskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi
rakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee
kuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy
Ranta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään?
Onko ehkä niin, että hän _sieltä_ on hankkinut itselleen tuon tyynen
pidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin,
ja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on
itse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa
tuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja
sentään... Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka
rakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.
"Jumalan tähden, mikä vannoja minä olen!"
Hänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän
vaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan.
Ja yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu
niinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka
eivät löydä rauhaa.
Yksi on varmaa.
Se, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä,
niinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.
Kuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää
toiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.