"Sinä tulet hiukan sopimattomalla aikaa", sanoi Ranta-Konkkalan Aili.
Mutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi
sopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää,
kuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.
"Minulla on se tapa", vastasi hän, "että aina tulen sopimattomalla
ajalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun
tulin, että olin tullut epäotollisena aikana."
Heikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen
kummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu
menee hymyyn.
"Vai sanottiin sinulle niin", naurahtaa hän. "Minä tarkoitin vain sitä,
että äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt."
"En minä nähnyt", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, "ja vaikka
olisinkin, niin olisin sittenkin tullut".
"Vai niin", sanoo nainen hiljaisesti ja tällä kertaa kovin pitkään.
Hänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste
viipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:
"Oliko sinulla sitten joitakin asioita?"
Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman
minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä
tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä
keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen
äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:
"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä
aikaa kun käyn sanomassa kahvista."
Mutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.
"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen
aina ollut."
Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen
mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja
hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.
"Kävin antamassa hevoselle heiniä", selittää hän hyvin asiallisesti.
"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä
miehille."
"Suotta vain heille vaivaa."
"No niin sitten. Otapas kahvia."
Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän
epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen
valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan
kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!
Eikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy
taas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.
"Sinun piti sanoa minulle jotakin."
Ääni on katseen vastakohta, pehmeä ja lämmin, melkein hyväilevä.
"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut", kertasi hän. "Eikö se
niin ollut?"
"Oli, niin se oli."
"Ja miksi?"
Suontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: "olenhan
täällä niin monesti ennenkin käynyt" tai jotakin siihen tapaan, mutta
hän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä.
Silloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa
ja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: "syöttämään hevosta".
Sanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes
ensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi
loukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko
hänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen
syntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.
"Tulin vain nähdäkseni sinut", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei
tästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä
tummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa
hän salaa alaspainuneiden luomien alle.
"Sinähän tiedät vallan hyvin", sanoo hän viimein, "että sinulla on
nähtävyys kotonakin".
Suontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu,
eikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:
"Siksipä juuri."
Mutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät
totisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja
kirkkaalla äänellä sanoo:
"En ymmärrä mitä tarkoitat."
Ja kun Suontaan Heikki ei vastaa, lisää hän:
"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta
huolimatta."
Sitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin
askelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.
"Tarkoitatko", kysyy hän, "ettet enää välittäisi vaimostasi?"
Suontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä
tähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään
muutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen
historia takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen
kanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla
vähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.
Sillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia
muitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään
ja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin
ollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi
ja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla
vastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko
vastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen
silmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi,
lopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.
Hän aikoo vastata:
"En rakasta Helmiä, mutt'en ketään muutakaan."
Ja kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa
niinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.
Viimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin
vaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän
taas kysyy:
"Kuulepas, Heikki. Sano minulle yksi asia, sanotko?"
"Minä koetan."
"Sano minulle vain, oletko hairahtunut maistamaan kaupungissa."
"Kyllä kai, mutta..."
"Mutta mitä?"
"Oletko siitä kovin vihainen?"
"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua,
ihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin."
* * * * *
Mitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: "Voi
miesparka!"
Taisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin
lisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja
liekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen
hipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin
takaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.
Pitikö hänen nyt kiittää Luojaa vaiko pirua!