Saaren talon ympärille ei ole päässyt muodostumaan pikku-asumuksia.
Joku tönö vain vainioiden ulkolaidassa, joka ainoastaan alleviivaa
talon suuruutta ja yksinäisyyttä, sitten on vain yhtä ainoata Saarta
maantiestä metsänreunoille, järvenrantaan ja Sarvakon kylään asti.
Kaupungista päin tultaessa mahtuu Saaren rakennusryhmä näkymään kauas
maantielle, ja kun Heikki kääntyy taloon johtavalle kujalle, huomaa hän
muutamissa talon ikkunoissa tulet.
Hän ei tällä kertaa ollenkaan välittäisi siitä, että häntä odotetaan.
Eihän hän kyllä ole tehnyt mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä, mutta
sittenkin hän nyt veisi hevosen talliin kaikessa hiljaisuudessa ja
jakaisi ostokset aamulla.
Pihalla on hiljaista ja autiota, onkin tainnut jo mennä yö sivu puolen.
Hän saa hakea avaimet sisältä, huoltaa hevosen ja itse kantaa sisään
tavaransa.
Sitten hän aikoo ilman muuta mennä huoneeseensa.
* * * * *
"Vai niin. Joko sinä tulit?"
"Jo."
"Minä olen pitänyt sinulle illallista."
"Kiitos vain, mutta sitä vartenhan olisivat olleet palvelijat."
Heikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja
huolehtimisensa häntä tuskastuttaa.
"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras", sanoo hän. "Älä vasta
ainakaan minun takiani valvoskele."
"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä.
Ja kyllä minä mielelläni valvon."
Helmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet
aseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun
toinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?
"Etkö sinä syö?" kysyy Helmi.
"Ei minun ole nälkä", vastaa mies ärtyisästi.
"Kuule... tuota... eikö minun laittamani ruokakaan sinulle kelpaa?"
Se tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin
kuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten
Heikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.
"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi", sanoo hän miltei vavisten,
"ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja
passaileminen".
Helmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta
hänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.
"Enhän minä tahdo olla sinulle paha", jatkaa Suontaan Heikki, "mutta
joka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun
on vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla
niinkuin ennenkin?" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. "Rukoilen Jumalaa,
että vielä uskoisit", nyyhki hän.
Suontaan Heikki on jo ovella menossa, mutta siinä hän pysähtyy.
"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan", sanoo hän,
toivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.
* * * * *
Mutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä.
Hänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan
hänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei
ollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen,
niin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan
oli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta
ja mennä Helmin luo.
"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu", sanoi hän lempeästi,
"niin että älä siitä välitä".
"En toki", ja vaimo hymyilee kyyneltensä läpi, "onhan sinulla
oikeuskin..."
Oikeuskin! Tähän ei miehellä enää ollut mitään sanomista. Siinä hän
seisoi sanattomana ja neuvottomana.
"Hyvää yötä", sanoo hän taas, mutta se tulee niinkuin hän olisi
tahtonut sanoa enemmänkin, mutt'ei keksinyt mitä sanoa.
Kun hän toisen kerran sulkee oven, tietää hän edeltäpäin, että ellei
hän pääse selvyyteen ajatuksistaan, ei hänen tarvitse unta tänä yönä
havitellakaan.