Kun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän
tahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä
vaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu,
kuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään
tullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin
joku häntä seuraisi.
Eikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko
katua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen
ryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan
enää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi
vilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja
näyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut
tietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä
selviänkin.
"Joo", sanoo hän itsekseen, "ryypätä murheeseen, tiedetään kyllä sekin".
Onko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee
alakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen
kuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta
hänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan
on lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle
ei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä
kysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan
johtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan.
Häntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu
rakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän
sitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki
haukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan
vaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.
"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään
pahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös
jos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi."
Suontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä
niinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla
koskemattomana.
Matka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä
velttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi.
Mutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa
hevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki
vähemmälläkin.
Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo
aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista
näkyvät tulet.
Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen,
että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä
juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.
Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin
hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä
tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se
vähän niinkuin kuuluu asiaan.
Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen
ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja
kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten
tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.
Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista
ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.