Iltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen,
toivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa,
jonka hän on varannut itselleen.
Mutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi
olla ajattelematta mitään ja nukkua.
Saattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta
hän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta
sen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli
poissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut
teettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli
sille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja
hän oli velvollinen sen pitämään.
Rakastiko hän siis vielä Helmiä?
Suontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä.
Hän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus
tunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein
huomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi
oli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen
olisi tarvinnut sanoa vain: "Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua
rakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa
oppia sinua rakastamaan." Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee
hän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin
ottanut.
Mutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja
tulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa.
Hän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.
Mitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero
ja lähteä?
Yht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus
ja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen
niin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia
olevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko
ajan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.
Ei, mitäpä näitä kannattaa ajatella. Paras kun nukkuu pois.
* * * * *
Lyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello
lyövän kahta.
Hän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että
pitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta
taaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.
Silloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja
yhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat
liiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä
nukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa
sitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla
sellainen kuin on.
Ja hän nousee kuin varas vuoteeltaan.
Mutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen
katse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena
ovelle.
"Minä luulin, että sinä nukuit jo", sanoo hän.
Suontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti
tarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.
"Kun et sinä nuku", jatkaa Helmi, "niin saanko minä istua?"
"Istu. Vaikka parempi olisi, kun olisit levolla."
"En minä, Heikki, enää saa nukutuksi."
"Hm."
"Saanko haudassakaan."
"Miks'et saisi?"
"Kyllä sinä tiedät."
"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla
muistuttaisi siitä asiasta."
"Mutta muistan sen kuitenkin. Ja sinä myöskin."
"Vaan en muistuta."
"Sinä olet hyvä. Kuule, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"
Miehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on
tuntenut, katoaa tyyten.
"Olemmehan jo sopineet, ettemme siitä enää puhu."
"Kuule, tahtoisitko, että olisin kuollut." c
"En."
"Mutta jos menisin pois jonnekin. Jos sinun on vaikea minun kanssani."
"Ei ole."
"Sinä et vain oman kunniasi takia ottanut minusta eroa."
"Tahtoisitko sinä sitten eron?"
"Jos olen sinulle vaivaksi."
"Sanoinhan jo, ettet ole."
"Ja sinähän voit ruveta rakastamaan jotakin..."
"Surettaisiko se sinua."
"Tahtoisin vain, että sinun olisi hyvä."
"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe
eroonkin."
"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä
vihaa lasta?"
"En kai." — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — "Kuinka minä sitä voisin
vihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin."
Enempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän
toivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.
Mutta sinä yönä hän vielä vähemmän kuin ennen sai unta.
X
Leudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään
lopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät
vetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja
halkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia
vastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan
mielikuviin ei sisälly lumeton joulu.
Suontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin
ostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista
levottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire
ja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään
mitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit
ylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.
"Lähtisitkö sinä mukaan?" kysyy hän Helmiltä.
"Menetkö sinä jonnekin?"
"Kaupunkiin."
"En kai, en minä tiedä."
Helmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän
empii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:
"En minä lähde."
Heikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen
kerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas.
Hän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi,
mutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen
katse.
Tultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen
katseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista,
kimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen
mieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.
* * * * *
Heikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa.
Toimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa
kunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa
toimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista
olleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun
Helmi oli sairaalassa.
"Onko minulla suru?" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua
tavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne,
sitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi
hylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi
valta mennä mihin ikinä hän tahtoo.
"Mikähän siinä on", ajattelee hän itsekseen, "että ne, joille sattuu
jokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan".
Heikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan
maistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen
on silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa
täytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta
ajatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin
sittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan
päissään.
Oikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta
hän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät,
mistä sitä on otettavissa.
Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka
kaupungissa, ja menee hänen luokseen.
Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki
puoliujosti esittää.
"Mitä sinä sillä tekisit?" nauraa hän.
"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta."
"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut."
"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve."
Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää
odottelemaan.