Ei tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen.
Saihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein
pysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä.
Silloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin
jotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin
kuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset
oli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että
kukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei
kukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.
Mutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka
kerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä
oli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa
olla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein
paras, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.
Aivan äsken oli Helmin isä tullut häntä puhuttelemaan.
"Olen ajatellut", oli hän verkalleen aloittanut, "että ehkä sittenkin
olisi paras, kun te eroaisitte".
Heikillä oli ollut vastaus valmiina.
"Ajattelin sitä aluksi itsekin", oli hän vastannut, "mutta tokko siitä
olisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas
yltyisivät uuteen vauhtiin."
"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä
sinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä."
Heikin oli täytynyt hymähtää.
"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte", oli hän
vastannut. "Hyvin olisin elänyt muutenkin."
"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin
raskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä."
"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse."
Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä.
Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman
näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko
itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä
olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt
hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin
muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän
tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt
olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos
olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.
Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään
lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja
ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä
pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.
* * * * *
Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri
talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut
Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen
sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja
käymättä tuvassa hän rientää kylälle.
Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat
rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.
Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on
masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän
sanookin:
"Tänne on tullut työväkeä."
"Niin on", myöntää mies, "pari kirvesmiestä".
"Jaa", sanoo Helmi ajatuksettomasti.
"Ne purkavat sinun aittaasi", jatkaa mies.
Helmi luo häneen vain ohimenevän katseen ja mies lopettaa:
"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille."
Sitten hän menee toimiinsa.
* * * * *
Jos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin
samassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.