Aamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja
äidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.
"Huomenta", tervehtii mies tullessaan. "Miten sinä olet nukkunut?"
Heikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä
suorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee
vain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.
"Kyllä minä olen nukkunut... koko lailla", vastaa Helmi hiljaisesti.
Mies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän
menee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen
käsiinsä.
Tekeekö hän senkin muodon vuoksi? Helmin katse lepää liikkumattomana
miehen kasvoissa. Erehtyykö hän vai onko se näköhäiriö? Heikin kasvot
ovat kuin pehmenneet, ja silmänurkat näyttävät värähtelevän.
Helmi ei voi sitä katsoa, hänen täytyy kääntää päänsä poispäin. Sillä
jos hän tulee tunteelliseksi, niin Heikki menee pois eikä hänellä ole
tilaisuutta puhua.
Nyt mies laskee lapsen vuoteelle ja valmistautuu lähtemään.
"Sano Sannalle, että muuttaa kuivat vaatteet", sanoo hän selin Helmiin,
"eihän se miten passaa, että tuolla tavoin..."
Ja tarttuu lukonkahvaan mennäkseen.
Silloin Helmi pidättää hänet.
"Heikki", sanoo hän nöyrästi.
"Niin."
Miehen kulmat käväisevät rypyssä, mutta silenevät taas.
"Kuule, älä mene vielä. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista."
"Jaha."
Mies jää odottavaan asentoon ja katse kääntyy vaimoon. Se on outo ja
vieras katse.
"Mitä se olisi?" kysyy hän sitten.
Ei tule lähemmäksi, ei paikaltaan värähdä, ei pieninkään juonne osoita
edes mielenkiintoa.
Näin yksin on Helmi heitetty, näin avuttomaksi saa hän itsensä tuntea.
Mutta hänen ei auta muu, hänen on koetettava pysyä tyynenä ja toimittaa
asiansa.
"Minä olisin vain... ethän ole minulle vihainen?"
"En", keskeyttää mies lyhyesti.
Helmin täytyy saada sanotuksi. Siinä ei auta mikään.
"Minä olisin vain puhunut sinun kanssasi", jatkaa hän katkonaisesti,
"siitä asiasta..."
"Mistä asiasta?"
Helmi painaa päänsä alas.
"Kyllä sinä sen tiedät", kuiskaa hän tukahtuneella äänellä.
Mies seisoo hetken katsellen kattoa ja sen näköisenä kuin koettaisi hän
palauttaa mieleensä jotakin erinomaisen tärkeää.
"Ei kai siinä enää mitään puhumisia ole", vastaa hän vihdoin.
Eri äänellä hän jatkaa:
"Taitavat odotella minua tuvan puolella."
Ja nyt hän jo lopultakin painaa lukonkahvaa, avaa oven ja menee ulos.
Helmi katsoo hänen jälkeensä silmät laimeina ja suu raollaan. Ellei
hänellä ole toivoa, niin onpa Jumala taivaassa.
"Hänen täytyy antaa minulle anteeksi."