Maa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen
taivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä
vain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön
hiljaisuutta.
Helmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän
jo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka
silmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.
Tuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin
rauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä
huoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen
kuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain
valvoo.
Nyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi
pimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut
joku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin
kaupungista.
Helmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä
säikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään
hän ei merkitse yhtään mitään.
Hän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja
peittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää
ilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä
aikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.
Helmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako
hän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja
tuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa
sitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.
Kuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin
sittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti
ajatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen
ensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi
tehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen
maineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi
kyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut
rehellinen.
Mutta olihan hän tehnyt murhan johdattamalla ihmisen itsemurhaan.
Helmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat
liikkumattomat kuin kuolleen.
Mutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja
hän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden
takana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.
Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan
ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä
kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin
syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja
sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman
synnit.
* * * * *
Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään
sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on
tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun.
Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee
kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen
osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.
Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi
kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee,
niin hän puhuu Heikin kanssa.