34
Sitten:
"Joko emäntä nyt on sitten aivan niinkuin terve?"
"Osapuilleen. Vaikka saa sitä yhä lepäillä."
"Niin tietenkin. Hyvä sentään, että emäntä parani."
"Hyvähän se on."
Väki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja
uteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu
päättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa
tuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.
Viimein joku renki ottaa lakkinsa ja valmistautuu lähtemään pihalle,
"On se kans", huokaa hän mennessään.
"Mikä on?"
"Koko tämä mainen meininki, meinaan."
Liikutaan, astiat alkavat kalista, ollaan taas palattu arkeen.
* * * * *
Vaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän
kyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää
vanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen
täytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka
kuolema.
Mutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole
mitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.
Eikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen.
Mutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi.
Suonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.
"Jassoo", sanoo hän vain matalasti. "Sinä olet siis tullut."
"Niin."
"Hyvä on, että vielä tulit. Mutta liiku hiljaa. Äiti nukkuu."
Siihen se jäi.
Ja illalla sanoo Heikki, että koska Helmi on heikko ja väsynyt, niin
saa hänelle, isännälle, tehdä vuoteen eri huoneeseen. Jos Helmi tahtoo,
voi pojankin tuoda sinne, että saa nukkua rauhassa. Se on jo tottunut
pois rinnalta.
Mutta Helmi nyyhkyttää:
"Kyllä minä sen hoidan..."
"Kuinka itse tahdot", vastaa Heikki ja toivottaa hyvää yötä.