Kun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas
eräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa
käteen.
"Älä aja niin kovasti, Heikki."
Hän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla.
Minkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttää
kuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakin
Heikille, mutta suu ei saa sanotuksi.
Mies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia.
Hänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän
on tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen
haaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren
yliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen
ajatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän
kyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista,
joka sitten valitsi hänet uhrikseen.
"Joko minä saan ajaa?" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista.
"Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on."
Eikä hän odottele vastausta, vaan antaa mennä.
Ja vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän
Helmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä
oli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta
kuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli
käyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.
Mutta paras kun ei ajattele.
"Muista nyt", sanoo hän kerran, "että pidät kylmät kasvot etkä enempää
anna ihmisille puheenaihetta".
Siinäpä sitten onkin Saari.
Hevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee
pitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä
alas.
Tahtomatta Helmin haljakka katse lennähtää tuvan ovipieleen.
Mutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne
on revitty pois.
V
Ja teeppäs nyt tiliä elämäsi askeleista, Saaren ainoa tytär ja Suontaan
Heikin emäntä. Sinä astut tupaan, sillä väenkin tähden on sinun
niin tehtävä. Nyt sinä kernaastikin lankeaisit polvillesi ja itkien
tunnustaisit syyllisyytesi, nyt sinä mielelläsikin, keventääksesi
omaatuntoasi, antaisit maineesi mennä, mutta nyt on niin, että kunnia
ja maine ovat muillakin kuin vain sinulla eikä sinulla ole pienintäkään
aihetta saattaa vielä miestäsi häpeään.
Pitäjäläiset ovat nyt kahden vaiheilla, eivät he oikein tiedä, kumpaa
uskoa. Eivät he entisestä Saaren Helmistä niin huonoa uskoisi, eivät
muutenkaan ja vielä vähemmän nyt, kun hän on Suontaan Heikin emäntä.
Mutta kirkkaimmassa kunniassa kaikkein ensiksi pilkku havaitaan. Ah,
kuinka paljon ja moninaista puheenaihetta ihmisillä olisi ollut, ellei
Heikki olisi ruvennut sotkemaan asioita. Sinusta nyt lopulta riippuu,
Helmi, jaksatko pitää pääsi pystyssä.
* * * * *
Väki on juuri päässyt päivälliseltä, tuvan ilmassa viipyy ruoan lemu,
ja astioita korjataan syrjään. Mene sinne, niinkuin hyvä tapa vaatii,
kättele kaikki ja kestä heidän katseensa.
Ettäkö olet väsynyt, ettäkö pitää suoraan vuoteeseen. Ei pidä
uskotella. Saat vain puheet uudelleen alkuun, puheet, joiden kaiku
tuskin koskaan loppuukaan. Kun jaksoit ajaa kaupungista tänne, niin
jaksat hyvin tervehtiä neljä piikaa, kolme renkiä ja ajopojan. Ja
sitten ovat vielä jäljellä isä ja äiti.
Säpsähdät kun kuulet pikkulapsen parahduksen viereisestä huoneesta.
Älä ole huolissasi, sillä on hoitaja, on koko ajan ollut, minkä sinä
olet ollut poissa. Sen nimi on Heikki ja sinä teit sen sen kulkumiehen
kanssa, jota rakastit. Heikki sen nimi on ja puoliryssä se on tai ehkä
vain neljännekseksi, mutta nyt se on Suontaan Henrikin poika ja Saaren
perillisiä. Ainoa. Ellei muita tule.
Kasvosi, Saaren Helmi, kalpenevat ja punastuvat, hengityksesi käy
raskaaksi ja kätesi menee sydämellesi. Näyttää kuin aikoisit vaipua
siihen paikkaan. Mutta sinunhan pitäisi tietää, että tämä ei käy.
Täällä auttavat vain tyyneys ja harkitseva asiallisuus. Tämä on Saari,
ettäs sen tiedät. Käy reippaasti toimeen vaan, pikemmin siitä pääset.
Sinulla on koko loppuikäsi katuaksesi ja monet yöt jäljellä itkeäksesi.
* * * * *
Eikä Helmi huomaa, kuinka se kaikki lopuksi tapahtuu. Hän huomaa vain
seisovansa kamarista tupaan vievällä ovella. Kymmenkunta silmäparia
suuntautuu häneen, ja hän näkee, että väki on ikäänkuin säikähtynyt,
kun hän siihen yht'äkkiä ilmestyy heidän keskelleen. Ja hän pakottaa
itsensä eteenpäin. Ojentaa kätensä ensin emäntäpiialle, sitten
isäntärengille. Itsensä pakottaminen, se on hänelle tuttua. Mutta ennen
hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä väkisin työntänyt eteenpäin
ja hän itse pannut vastaan, nyt hän saa ponnistaa kaikki hengen- ja
ruumiinvoimansa.
"Päivää. Terveisiä kaupungista. Kuinka te olette voineet?"