Saaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka.
Tapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan
levähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi
puhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.
Vasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin
vanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei
muista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.
Olisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi
on jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän
ole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä
tietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.
"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."
Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä,
nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan,
mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti
ja varmasti.
Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan
hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä
katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu
siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen
lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa,
muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin
häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja
kovemmiksi.
Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä.
Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut
hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein,
kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa,
että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi
kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.
"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä... On meille hiukan niinkuin sukuja.
Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."
Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen,
ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa
poikenneensa.
"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään."
Ja Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.
Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka
varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka
lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu
ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä
hänestä vain tuntuu siltä.
"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla."
Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän
mitään lisättävää.
Vähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:
"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi."
Ja taas pitkän ajan kuluttua:
"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua."
Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät
hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta
Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.
Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan
tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä,
äiti ja hän itse pikku tyttönä.
Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona
Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole
hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa
kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon,
jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä
vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin
tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä
on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä
oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.
Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka
hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä
oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin
paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.
Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on
tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.
"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös.
Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja
kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja
itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa
enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren
Helmi-tytär."
Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa
esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.
Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että
hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan
edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Rauhallisesti hän ojentaa kätensä.
"Te olette nyt palaamassa?"
Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta
puolittain kovalle katseelle.
"Niin, niinhän minä olen."
Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa,
jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen
poskipäilleen.
"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?"
"Onhan se hauskaa."
Nyt Heikki tarttuu puheeseen.
"Minä olen kertonut Ailille koko jutun", sanoo hän.
Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu
pelastaa hänet pälkähästä.
"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se
jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta
sairastuukin."
Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta
tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein
kuin hymyä.
"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa
nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.
Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku,
Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus
kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö
iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten
seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan,
mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas
ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi,
hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa
häneen, sitten hän painaa päänsä alas.
Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta
enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".
Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä
kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.
Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin
se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.
"On emäntä täällä ennenkin käynyt", puhuu talon tytär. "Ette ehkä
muistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen."
"Kyllä minä muistelen", vastaa Helmi avuttomasti, "mutta pää tahtoo
olla sekaisin ja muisti huonontunut".
"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte
äitinne kanssa matkalla kaupunkiin."
"Niin, niin taisin..."
On kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän
aavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille... vainajalle... muuatta
kuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä
luuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä
katsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole
jalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!
Mutta mies ei hänen katsettaan huomaa, hän juo kahvia kaikessa rauhassa.
Ranta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä
äänessään soi syvä myötätunto.
"Olettehan te vielä väsyneen näköinen". puhelee hän, "mutta kyllä te
pian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo..."
Se oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten
hän ei enää tiedä mitään.
Mutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain
pelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.
"Mitä sinä tuolla tavalla...", kuulee hän Heikin äänen sanovan,
"tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".
"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin
äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.
Heikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.
"Lähdetään, Heikki", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, "lähdetään..."
"Mutta pääsemmeköhän me?"
"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee
seisomaan.
Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee.
Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa
tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.
Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan
kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee
Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu,
kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton
ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.
"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä
on mennyt huonon näköiseksi".
Tuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.
"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen
sisään.
* * * * *
Kaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären
silmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.
Viimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival
on edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin
pyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.
"Heikki", kysyy hän nöyrästi, "miksi veit minut sinne?"
Kuluu aikaa, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa.
"Siksi", kuuluu viimein tylysti, "että oppisit olemaan ihmisten
parissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä."
Ja kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen
aukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.