Jo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja
maisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.
Suontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin,
niin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta
sanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen
sanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.
Hän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut
vuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta
niellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä
erehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta
olivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.
Hänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen
muistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.
Ryssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin
kirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale,
mutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat
kertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin
tehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta
silloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä
oli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.
Mutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä
surkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle.
Luulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia
tehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan
omituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä
oli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se
voinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain
vahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta
kun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin
varoittaa.
Ja hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja
tilannut kiven hänen haudalleen.
Niin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla
uskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään.
Mutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka
sielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.
"Paras olisi", oli Saaren emäntä kerran lausunut, "että Helmi kokonaan
kuolisi pois".
* * * * *
Muistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta
Helmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa
silmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta,
ne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että
silmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella,
vaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.
Nyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille
luonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä,
vieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja
ilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.
Viime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän
on muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja
muistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut
kylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista.
Edelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli
tapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus
kaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän
oli sen huomannut.
Suontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli
ollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi
naama silloin olla toisin päin mujullaan.
Katse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin
peloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa
tahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on
kaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää
ole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla.
Ja siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli
tai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi
kokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan
ole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää
uneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.
Mutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua
elämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän
kannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään
tehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä
kiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on
tapahtunut.
Lyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin
edessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon
hohteessa.
Silloin Suontaan Heikki kääntyy vaimoonsa päin.
"Kun nyt tulet ihmisten pariin", sanoo hän, "niin ole niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän
aiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta."
Se on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien
kohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori
isäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa,
että hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.
"Heikki", kuuluu itkevä ääni.
Puolituskastuneesti hän hiljentää vauhtia.
"Mitä nyt?"
"Sinä saat tehdä kanssani mitä ikinä tahdot."
Vauhti tulee ennalleen.
"Mitäpä minä sinulle... Pidä kylmä ilme, kylläs sen taidon osaat. Jos
sinulla jotakin on tunnossasi, itsepähän sen kannat ja — yksin."