Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.
I
Syksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet
puista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on
lumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.
Yöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma
on sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän
kasvojensa väri terveempi.
"Onko sinun vilu?"
"Ei."
"Kun en minä huomannut ottaa talvitamineita."
Pitkän hiljaisuuden jälkeen:
"En arvannut eilen illalla tietää, että aamuksi näin kylmäisi."
Suontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki
on jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän
takana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.
Aamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle
puolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin
käy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun
saavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä
valkoisena ja koskemattomana.
Suontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä
juoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja
katsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko
pitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas
hän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa
sen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi
helposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja
jos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa:
"Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat
heidän jälkensä."
Ikäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän
hevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa,
mutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on
ravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on
ollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan
muistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää
huomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat
käyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut
kokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä
päällysvaatteita.
Suontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän
yllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli
katsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin
kalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta,
kirkasta ja melkein lapsellista.
Silmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä
säälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä
ajatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään
säälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli
häntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut
rakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä
tai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan
Heikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna
hänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin,
ellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos,
että silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.
Suontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen
totuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen
jäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin,
ellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.
"Joo", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti
tupakan.
Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei
sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.
Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä
jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut
saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi
edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan
oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen
vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai
sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?
Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti,
ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa
taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan
puhuu.
"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa
kuin maan alta.
Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa,
mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja
tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin
hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut,
ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut,
ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.
"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä
sinua vihaa".
Helmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.
Ja matka joutui.