Phileas Fogg ei tee muuta kuin velvollisuutensa.
Kolme matkustajaa oli poissa, niiden joukossa Passepartout. Oliko
heidät ammuttu kuoliaiksi? Olivatko indiaanit ottaneet heidät vangiksi?
Sitä ei varmaan voinut vielä sanoa.
Haavoitettuja oli hyvin monta; kuolettavaa haavaa ei ollut saanut
yksikään. Kovasti haavoitettujen joukossa oli myös eversti Stamp
Proctor. Hän oli uljaasti taistellessaan saanut luodin vatsaansa ja
vietiin asemahuoneeseen niiden kanssa, joille lääkärin apu oli
välttämättömästi tarpeen.
Mrs. Audalle ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Phileas Fogg, joka ei
suinkaan ollut säästänyt itseänsä, ei ollut saanut pienintä
naarmuakaan. Fiks oli saanut vähäisen haavan käsivarteensa. Mutta
Passepartout oli poissa, ja nuori rouva itki katkerasti.
Kaikki olivat astuneet ulos. Vaunuissa, jopa pyörissäkin näkyi
kaikkialla verta.
Viimeiset indiaanit näkyivät kadonneen etelään, Republican Riveriä
kohti.
Mr. Fogg seisoi laiturilla liikahtamatta, kädet ristissä rinnalla. Hän
oli tekemäisillään ratkaisevaa päätöstä. Mrs. Auda seisoi hänen
vieressään sanaakaan sanomatta... Mr. Fogg ymmärsi hänen katseensa. Jos
hänen palvelijansa oli joutunut vangiksi, eikö hänen tulisi kaikin
mokomin koettaa pelastaa häntä indiaanien kynsistä?
-- Minä olen löytävä hänet hengissä tai kuolleena, -- sanoi hän Mrs.
Audalle.
Nuori rouva puristi ystävänsä kättä ja kasteli sen kyynelillään.
-- Hengissä! -- lisäsi Mr. Fogg, -- mutta me emme saa hetkeäkään
kadottaa.
Tämä päätös osoitti Phileas Foggin tahtovan uhrautua kokonaan. Hän
julisti oman perikatonsa. Yhden päivän viivytys -- silloin hän ei
ennätäkään New-Yorkista lähtevälle laivalle. Veto on silloin
auttamattomasti menetetty. Mutta ajatellessaan: "se on minun
velvollisuuteni", hän ei epäillyt hetkeäkään.
Kearneyn linnan päällikkö oli tullut asemahuoneelle. Sotamiehet, noin
sata miestä, olivat valmiina siltä varalta, että indiaanit tekisivät
ryntäyksen asemahuonetta vastaan.
-- Kapteeni, -- sanoi Phileas Fogg päällikölle, -- kolme matkustajaa on
poissa.
-- Kuollutko? -- kysyi päällikkö.
-- Kuollut tai vankeina, -- vastasi Mr. Fogg. -- Tässä on
epätietoisuus, joka on saatava selville. Aiotteko lähteä ajamaan
indiaaneja takaa?
-- Asia ei ole leikintekoa, -- sanoi päällikkö. -- Indiaanit saattavat
paeta hamaan Arkansasiin asti, enkä minä saata jättää tyhjäksi linnaa,
joka on minun huostaani uskottu.
-- Herra kapteeni, asia koskee kolmen ihmisen henkeä.
-- Niin kyllä, mutta en minä saata panna alttiiksi viidenkymmenen
ihmisen henkeä kolmen pelastamiseksi!
-- En tiedä saatatteko vai ette, mutta se on velvollisuutenne.
-- Tässä ei saa kukaan ruveta määräilemään minulle velvollisuuksia.
-- Vai niin, -- sanoi herra Fogg kylmästi. -- Sitten lähden yksinäni.
-- Kuinka, herra! -- huudahti Fiks; -- aiotteko lähteä yksinänne
ajamaan indiaaneja takaa.
-- Pitäisikö minun sitten jättää onnensa nojaan tuo mies parka, jota
kaikkien vielä elossa olevain tulee kiittää hengestänsä? Ei! Minä
lähden.
-- Ette saa mennä yksinänne, -- sanoi päällikkö liikutettuna. -- Ette
saa mennä yksinänne, te hyväsydäminen mies. Kolmekymmentä vapaaehtoista
-- onko teidän joukossanne? -- hän lisäsi kääntyen sotamiehiinsä.
Koko komppania astui esiin. Päällikkö valitsi niistä 30 uljainta
poikaa, joiden etunenään asettui muuan vanha kersantti.
-- Kiitos, kapteeni! -- sanoi Phileas Fogg.
-- Sallittehan minun tulla mukaanne? -- kysyi Fiks.
-- Tulkaa jos tahdotte, -- vastasi Phileas Fogg, -- mutta tekisitte
minulle suuren palveluksen, jos jäisitte Mrs. Audan luokse. Jos minulle
sattuisi joku onnettomuus, niin...
Fiks kalpeni äkkiä. Nytkö hänen pitäisi erota miehestä, jota oli
seurannut niin sitkeästi? Pitäisikö hänet nyt päästää noin suoraa päätä
korpeen? Fiks katseli tarkasti gentlemannia, mutta kuinka lienee
ollutkaan hänen entisen vakaumuksensa laita, hänen täytyi laskea
silmänsä maahan nähdessään tuon tyynen, uljaan katsannon.
-- Minä jään, -- sanoi hän.
Mr. Fogg puristi sitten nuoren rouvan kättä, antoi hänen huostaansa
kalliin matkalaukkunsa ja läksi sotamiesten luokse.
Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, sanoi hän sotilaille:
-- Tuhat puntaa, pojat, teille, jos saamme vangit pelastetuiksi.
Kello oli nyt vähän yli 12:n.
Mrs. Auda oli mennyt asemahuoneeseen ja istui siellä yksinään,
ajatellen vain Phileas Foggia, tuota niin jaloa ja suoraa, levollista
ja uljasta miestä. Mr. Fogg oli pannut alttiiksi omaisuutensa ja nyt
uskalsi henkensäkin, ilman vähintäkään empimistä, pelkästä
velvollisuudesta, pitkittä puheitta. Phileas Fogg oli hänen silmissään
sankari.
Fiks ei ajatellut samalla tapaa; hän ei voinut voittaa
levottomuuttansa. Hän käveli kiihkeänä asemasillalla. Hetken perästä
hän kumminkin rauhoittui jälleen. Foggin lähdettyä hän huomasi, kuinka
tuhmaa oli ollut laskea hänet menemään. Nyt hän siis oli päästänyt
hänet käsistänsä. Fiks torui ja moitti itseään; hän kohteli itseänsä
kuin pääkaupungin poliisitirehtööri, joka ripittää poliisimiestä, kun
tämä on tehnyt suuren tuhmuuden.
-- Oli minua vaan koko pöllö, -- arveli hän. -- Passepartout kaiketi
oli sanonut hänelle, kuka minä olen. Ja nyt hän on mennyt tiehensä eikä
palaja enää! Mistä mä hänet nyt saan kiinni? Mutta mitenkä saatoinkaan
olla niin ajattelematon, minä, Fiks, jolla on vangitsemiskäsky
taskussa! Sanalla sanoen, minä olen pässi!
Näin ajatteli salapoliisi. Hetket kuluivat kovin verkkaan. Hän ei
tiennyt miten olla. Monasti hän yritti jo puhumaan Mrs. Audalle kaikki.
Mutta hän ymmärsi, millä korvilla nuori rouva tuommoista puhetta
kuuntelisi. Mitä ihmettä hänen tulisi tehdä? Fiks oli jo vähällä lähteä
laajoille lumikentille hakemaan Phileas Foggia. Mahdollistahan olisi
löytää hänet. Jäljet lumessa olivat vielä tuoreet; pian sataa uutta
lunta ja jäljet katoavat.
Nyt oli Fiks ihan neuvotonna. Hänessä nousi vastustamaton halu jättää
koko asia sikseen. Nythän ilmautuikin tilaisuus lähteä pois Kearneyn
pysäyspaikalta.
Noin kello 2 jälkeen puolenpäivän, kun lunta oli ruvennut satamaan,
kuului pitkiä vihellyksiä idästä. Kaukaa näkyi suuri esine, punainen
valo edessään, lähenevän asemahuonetta verkalleen. Lumiusvassa se
näytti aaveenomaiselta.
Idästä päin tuleva juna tuo ei voinut olla. Sähkösanomalla tilattu apu
ei olisi vielä ennättänyt saapua tänne, ja San Fransiskon
matkustajajuna tulee vasta huomenna. Pian seikka selveni.
Tämä veturi, joka nyt verkalleen läheni pysäyspaikkaa, kovasti
viheltäen, oli sama, joka taannoin oli päästetty junasta irti ja joka
oli yksinään kiitänyt eteenpäin hirveällä nopeudella, puolikuolleen
kuljettajan ja lämmittäjän kanssa. Se oli kulkenut useampia
peninkulmia, mutta vähitellen oli tuli sammunut, saamatta uutta
polttoainetta; höyryä ei enää syntynyt, vauhti oli vähennyt
vähenemistään, ja vihdoin oli veturi pysähtynyt 20 peninkulmaa tuolla
puolen Kearneyn aseman.
Kuljettaja ja lämmittäjä eivät olleet kuolleet. He olivat olleet vain
tainnoksissa ja viimein toipuneet.
Kuljettaja, huomattuaan veturin pysähtyneen keskelle erämaata ilman
vaunuja perässä, oli ymmärtänyt asian laidan. Miten veturi oli päässyt
junasta irti, sitä hän tosin ei voinut käsittää; sen hän vain varmana
piti, että juna oli jäänyt jonnekin jäljelle.
Kuljettaja ei epäillyt mitä tehdä. Viisainta olisi jatkaa matkaa
Omahaan; vaarallista oli palata junan luo, jota indiaanit kenties ovat
vielä ryöstämässä... Mutta ei auta! Hiiliä uuniin vaan, ja höyry kihisi
pian jälleen, ja niin oli veturi kello 2 iltapuolella tullut takaisin
Kearneyn asemalle. Siitä nuo vihellykset olivat kuuluneet.
Matkustajat ihastuivat nähtyään jälleen veturin junan päässä: nythän he
taas pääsevät jatkamaan matkaa.
Mrs. Auda meni konduktöörin luo.
-- Aiotteko lähteä? -- kysyi hän.
-- Tuossa paikassa, madame.
-- Entäs vangit! ... poloiset matkatoverimme!
-- Minä en voi enää viivytellä, rouva, -- vastasi konduktööri; --
olemme muutenkin jo myöhästyneet kolme tuntia.
-- Ja milloin tulee seuraava juna San Fransiskosta?
-- Huomis-iltana, madame.
-- Huomis-iltana ... silloin on jo liian myöhään. Teidän täytyy
odottaa...
-- Mahdotonta, -- vastasi konduktööri. -- Jos tahdotte lähteä mukaan,
niin olkaa hyvä ja käykää vaunuun.
-- Minä en lähde, -- sanoi nuori rouva.
Fiks oli kuullut tämän puheen. Muutama silmänräpäys sitten, jolloin ei
ollut mahdollista päästä eteenpäin, oli hänen mielensä tehnyt lähteä
Kearneystä, mutta nyt, kun juna oli valmiina lähtemään ja hänen olisi
vain maksanut astua vaunuun, tunsi hän erinomaisen voiman pidättävän
itseään. Laiturin lattia poltti hänen jalkapohjiansa, eikä hän
kumminkaan voinut irtaantua siitä! Sisällinen taistelu alkoi jälleen.
Harmi siitä, että oli huonosti onnistunut, oli tukehduttaa hänet. Hän
tahtoi taistella, kunnes pääsee voitolle.
Sillä välin olivat matkustajat ja muutamat haavoitetut -- niiden
joukossa myös eversti Proctor, jonka tila oli sangen arveluttava, --
käyneet vaunuihin. Kuului kovaa kihinää tulikuumasta kattilasta, ja
höyryä puski ulos varaventtiileistä. Veturi vihelsi jälleen, ja pian
oli juna poistunut näkyvistä, sekoittaen valkoista savuansa
lumituiskuun.
Fiks oli jäänyt.
Kului muutama tunti. Ilma oli paha, pakkanen kova. Fiks istui
liikkumatonna sohvalla asemahuoneessa. Olisi luullut hänen nukkuvan.
Mrs. Auda, pahasta säästä huolimatta, tuli tuontuostakin ulos
huoneesta, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen. Hän meni aina
laiturin päähän. Hän koetti nähdä lumituiskun lävitse; hän olisi
tahtonut repiä rikki tuon lumiverhon; hän kuunteli hengitystään
pidättäen. Mutta ei mitään kuulunut. Kylmä pakotti hänet menemään
sisään jälleen, mutta vähän ajan perästä hän uudestaan läksi
laiturille, ja jälleen turhaan.
Tuli ilta. Pieni joukko ei ollut vielä palannut. Missähän se nyt oli?
Olikohan se tavannut indiaanit? Oliko tappelu noussut vai olivatko he
eksyneet ja harhailivat nyt sinne tänne pyryilmassa? Linnan päällikkö
oli hyvin rauhaton, tahtomatta kumminkaan osoittaa sitä.
Tuli yökin. Lumisade ei enää ollut niin sakea, mutta pakkanen kiihtyi.
Pelottominkaan ei olisi saattanut kauhistumatta katsoa ulos tuohon
kolkkoon yöhön. Kedoilla vallitsi syvä hiljaisuus; ei kuulunut edes
linnun lentoakaan.
Koko yön käveli Auda rouva synkissä ajatuksissa, sydän täynnä
ahdistusta. Mielikuvitus vei hänet kauas tuonne äärettömille
lakeuksille ja näytti siellä hänelle kauhuja ja hirmuja tuhansissa eri
muodoissa. Mahdoton on kuvailla hänen tuskaansa.
Fiks istui entisellä paikallaan saamatta hänkään unta silmiinsä.
Silloin tällöin oli joku astunut hänen luokseen, puhunutkin hänelle
sanan ja toisen, mutta Fiks oli vain äänetönnä viitannut kädellään.
Niin kului yö. Raukeana kohosi aurinko usvaiselta taivaanrannalta. Nyt
osasi kumminkin jo erottaa esineitä jonkun matkan päästä. Eteläänhän
päin he olivat lähteneet, Phileas Fogg ja sotamiehet... Mutta etelästä
ei näkynyt mitään. Kello oli nyt 7 aamulla.
Linnan päällikkö ei tiennyt mitä tehdä tässä tuskallisessa tilassa.
Lähettäisikö hän uuden osaston hakemaan edellistä? Panisiko hän jälleen
miehiä alttiiksi epätietoiselle pelastusretkelle? Hän ei kumminkaan
kauan epäillyt. Hän viittasi upseerin luokseen ja käski hänen tekemään
tiedusteluretken etelää kohti, -- mutta samassa silmänräpäyksessä
kuului pyssyn laukauksia. Oliko se merkki? Sotamiehet riensivät ulos
linnasta ja huomasivat puolen peninkulman päässä pienen joukon, joka
palasi takaisin hyvässä järjestyksessä.
Mr. Fogg astui joukon etunenässä, ja hänen sivullaan kulki Passepartout
ja kaksi muuta matkustajaa, jotka oli pelastettu siuksien käsistä.
Noin 10 peninkulmaa etelään Kearneystä oli heidän täytynyt taistella
indiaaneja vastaan. Muutamia silmänräpäyksiä ennen joukon tuloa olivat
Passepartout ja matkustajat ruvenneet tappelemaan vartioittensa kanssa,
ja ranskalainen oli jo lyönyt tainnoksiin kolme korpelaista,
käyttämättä muita aseita kuin nyrkkejänsä. Samassa oli apujoukkokin
ennättänyt paikalle.
Kaikkia, niin pelastajia kuin pelastettujakin, tervehdittiin
ilohuudoilla. Phileas Fogg jakoi sotamiehille lupaamansa palkinnon, ja
sitä nähdessään Passepartout virkkoi:
-- Peijakas! Kuinkahan kalliiksi minä viimein käynkään isännälleni!
Fiks ei puhunut sanaakaan; hän vain katseli Mr. Foggia, ja vaikeata
varsin olisi ollut sanoa, mitkä tunteet hänessä nyt taistelivat. Mrs.
Auda oli tarttunut Mr. Foggin käteen ja puristeli sitä, voimatta
sanaakaan sanoa.
Passepartout oli heti asemahuoneelle tultuansa hakenut silmillänsä
junaa. Hän oli luullut sen olevan valmiina lähtöön ja toivonut, että
viivytys piankin saataisiin korvatuksi.
-- Juna, juna, missä on juna? -- huusi hän nyt.
-- Lähtenyt, -- vastasi Fiks.
-- Ja milloin lähtee ensi juna? -- kysyi Phileas Fogg.
-- Tän'iltana vasta.
-- Vai niin? -- vastasi tyyni gentlemanni.