Semmoista, mitä ei voi tapahtua muualla kuin Yhdysvaltain rautateillä.
Samana iltana jatkoi juna matkaansa esteettömästi, kiiti Fort
Sauders'in ohi, karautti Cheyennen solan kautta ja saapui
Evans-solalle. Nyt oli juna radan korkeimmalla kohdalla, nimittäin
8,091 jalkaa ylempänä merenpintaa. Nyt lähdettiin laskemaan Atlanttia
kohti luonnon tasoittamia äärettömiä niittykenttiä myöten.
Täällä poikkeaa "grand trunk'ista" (emäradasta) haararata Denver
City'iin, Coloradon etevimpään kaupunkiin. Tämä tienoo on rikas
kulta- ja hopeakaivoksista, ja väestön luku nouseekin siellä jo päälle
50:n tuhannen.
Tähän saakka oli kolmessa päivässä ja kolmessa yössä kuljettu San
Fransiskosta yhteensä 1,382 peninkulmaa. Neljä päivää ja neljä yötä
kestää kulkua vielä ennenkuin New-Yorkiin päästään.
Yöllä kulki juna Walbahin ohitse. Lodge-Pole virta juoksee samaan
suuntaan kuin rautatiekin, seuraten Wyomingin ja Coloradon valtioitten
välistä rajaa. Kello yksitoista tultiin Nebraskaan, kuljettiin läheltä
Sedgwickiä ja saavuttiin Julesburghin kohdalla Platte-River joen
eteläiselle haaralle.
Tässä paikassa oli Pacific-rautatie vihitty 23 p;nä lokakuuta 1867. Sen
pääinsinöörinä oli ollut kenraali J.M. Dodge. Siellä olivat pysähtyneet
veturit tuoden mukanaan yhdeksän vaunua täynnä vieraita, joiden
joukossa varapresidentti M. Thomas C. Durant; siellä oli eläköönhuutoja
kaikunut; siellä siuks- ja pawnie-indiaanit olivat pitäneet
leikkisotaa; siellä oli paukkunut ja remahdellut leikkitulituksia, ja
siellä oli väliaikaisesta kirjapainosta ilmestynyt ensimmäinen numero
sanomalehteä "Railway Pioneer". Näin oli vihitty tämä uusi rautatie
valistuksen ja sivistyksen kannattajaksi; sen tuli, rakennettuna
korpien kautta, yhdistää toisiinsa kaupunkeja, joita ei vielä
ollutkaan. Veturin vihellykset, mahtavammat Amfionin lyyraa, olivat
pian loihtivat ne esiin Amerikan maasta.
Kello 8 aamulla oli kuljettu Mac Phersonin linnan ohitse. Omahaan oli
siitä 357 peninkulmaa. Rata mutkitteli Platte-Riverin eteläisen haaran
mukaan. Kello 9 saavuttiin melkoiseen North-Platten kaupunkiin. Tämä on
kahden joen kulmauksessa, jotka nyt yhtyvät yhdeksi virraksi ja
laskevat Missouriin, vähän yläpuolella Omahan.
Näin oli kuljettu 101:nnen puolipäiväpiirin poikki.
Mr. Fogg oli jälleen istunut kumppaneinensa korttipöytään. Kukaan ei
valittanut matkaa pitkälliseksi, ei sekään, joka tappiolle oli
joutunut. Fiks oli alussa voittanut muutamia guineoita ja oli nyt
menettämäisillään ne jälleen, mutta yhtä innostuneelta hän näytti kuin
Mr. Foggkin. Sanomaton onni suosi tänään tätä gentlemannia. Valtteja ja
honöörejä hänellä oli käsi täynnä. Hän oli päättänyt rohkean iskun ja
oli jo lyödä ulos pataa, kun äkkiä eräs ääni sohvan takaa virkkoi:
-- Ruutuapa minä löisin.
Pelaajat katsahtivat ylös: eversti Stamp Proctor seisoi heidän
lähellään.
Stamp Proctor ja Phileas Fogg tunsivat paikalla toisensa.
-- Ahaa, herra englantilainen! -- huudahti eversti. -- Tekö tässä
aiotte lyödä pataa!
-- Ja lyön kanssa, -- sanoi Phileas Fogg tyynesti ja heitti patakympin
pöydälle.
-- Mutta teidän pitää lyödä ruutua, -- sanoi eversti äreästi.
Hän ojensi kättään lyötyyn korttiin ja sanoi:
-- Ette te ymmärrä tätä peliä!
-- Kenties olen taitavampi jossakin muussa, -- sanoi Phileas Fogg
nousten seisomaan.
--- Sopii koettaa, John Bullin poika,[10] -- sanoi hävytön sotilas.
Mrs. Auda kalpeni. Hän tarttui Mr. Foggia käsivarteen, mutta tämä
siirsi hänet hellästi sivulle. Passepartout oli karkaamaisillansa
amerikkalaisen kimppuun, joka mitä röyhkeimmillä silmäyksillä katseli
hänen isäntäänsä. Fiks oli noussut myöskin ja astui eversti Proctorin
eteen.
-- Te unohdatte, -- sanoi hän, -- että teillä on juuri minun kanssani
tekemistä; minua te olette loukannut, jopa lyönytkin.
-- Monsieur Fiks, -- virkkoi Phileas Fogg, -- suokaa anteeksi, mutta
tämä asia koskee minua yksistäni. Sanoessaan tekeväni väärin, kun löin
pataa, on eversti toistamiseen loukannut minua, ja siitä vaadin
hyvitystä.
-- Milloin vain tahdotte ja missä vain suvaitsette, -- vastasi
amerikkalainen, -- ja millä aseilla vain mielenne tekee.
Mrs. Auda oli turhaan koetellut pidättää Mr. Foggia. Fiks koetti
sekaantua riitaan, mutta turhaan. Passepartout tahtoi jo heittää
everstin ovesta pellolle, mutta isännän viittaus pidätti hänet. Phileas
Fogg astui vaunusta ulos sivukäytävälle; amerikkalainen seurasi häntä.
-- Monsieur, -- sanoi Fogg vihamiehellensä; -- minulla on kova kiire,
minun täytyy rientää Eurooppaan, ja viivytys tekisi mulle paljon
haittaa.
-- Mitä se minuun koskee? -- kysyi eversti.
-- Monsieur, -- jatkoi herra Fogg, -- kohtauksemme jälkeen San
Fransiskossa päätin tulla takaisin Amerikkaan hakemaan teitä, saatuani
ensin asiani Euroopassa kuntoon.
-- Niin vainen!
-- Tahdotteko kohdata minua kuuden kuukauden kuluttua?
-- Miksei kuuden vuoden!
-- Minä sanon kuuden kuukauden, -- vastasi Mr. Fogg, -- minä olen
täsmälleen tuleva määrätylle kohtauspaikalle.
-- Verukkeita vain! -- sanoi Stamp Proctor. -- Nyt heti tahi ei
milloinkaan!
-- Olkoon menneeksi! -- vastasi herra Fogg, New-Yorkiinko teillä on
matka?
-- Ei.
-- Chicagoon?
-- Ei.
-- Omahaan?
-- Mitä se teitä liikuttaa! Tiedättekö, missä on Plum-Creek?
-- En, -- vastasi Mr. Fogg.
-- Se on seuraava asema. Tunnin kuluttua tulee juna sinne ja viipyy
siellä 10 minuuttia, ja 10:ssä minuutissa ennättää kyllä vaihtaa
muutamia revolverinlaukauksia.
-- Hyvä, -- vastasi Mr. Fogg. -- Minä pysähdyn Plum-Creekiin.
-- Ja sinne te jäättekin, -- sanoi amerikkalainen verrattomalla
julkeudella.
-- Kuka sen tietää, monsieur, -- sanoi Mr. Fogg ja palasi vaunuunsa
kylmäverisenä kuin ennenkin.
Siellä hän koetti rauhoittaa Mrs. Audaa sanoen, etteivät tuommoiset
kerskaajat ole vaarallisia. Sitten hän pyysi Fiksiä vieraaksimieheksi
taisteluunsa amerikkalaista vastaan. Fiks ei voinut kieltää, ja
senjälkeen Phileas Fogg istahti jatkamaan peliänsä ja löi pataa typi
tyynenä.
Kello 11 vihelsi veturi, merkiksi, että tullaan Plum-Creekin asemalle.
Herra Fogg astui Fiksin kanssa ulos vaunusta sivukäytävälle.
Passepartout kulki perässä kantaen kahta revolveria. Mrs. Auda oli
jäänyt vaunuun kalmankalpeana.
Avautuipa toisenkin vaunun ovi, ja sivukäytävälle astui eversti
Proctor, mukanaan vierasmies, samanlainen yankee kuin hän itsekin.
Taistelukumppanit aikoivat hypätä maahan, mutta konduktööri juoksi
heidän luokseen huutaen:
-- Ei tässä saa astua vaunuista.
-- Miksei? -- kysäisi eversti.
-- Olemme myöhästyneet 20 minuuttia, ja senvuoksi juna ei pysähdy
tähän.
-- Mutta minunpa pitää tapella tämän herran kanssa.
-- Ikävä juttu, -- sanoi konduktööri, -- mutta me lähdemme heti. Kello
soi jo.
Kello soikin, ja juna läksi heti kohta liikkeelle.
-- Mieleni on oikein paha, -- sanoi konduktööri. -- Olisin kernaasti
tahtonut olla teille hyödyksi. Mutta koska ette saaneet aikaa tapella
täällä, niin miksette voi tehdä sitä matkalla?
-- Tokkohan tämä herra siihen suostuu? -- virkkoi eversti ivallisesti.
-- Suostun kyllä, -- vastasi Phileas Fogg.
-- No nyt sitä ollaan Amerikassa, ihan varmaan, -- sanoi Passepartout,
-- ja konduktööri on oikea gentlemanni, sitä parasta sorttia.
Hän seurasi isäntäänsä.
Vihamiehet sekundantteinensa kulkivat konduktöörin perässä vaunusta
toiseen, kunnes tulivat perimmäiseen. Siinä istui kymmenkunta henkeä.
Konduktööri pyysi heitä lähtemään silmänräpäykseksi ulos, sillä tässä
muka oli kahdella herralla kunniariita ratkaistavana.
Matkustajat sanoivat olevansa ihastuksissaan, kun voivat siten tehdä
pienen palveluksen kahdelle gentlemannille, ja menivät heti
sivukäytävälle.
Vaunu, noin 50 jalkaa pitkä, oli erittäin sovelias tänlaatuisiin
asioihin. Vihamiesten sopi kulkea toisiansa vastaan sohvain välitse ja
ampua toisiaan oikein ehdoltansa. Kaksintaistelu ei olisi voinut
koskaan olla paremmin järjestetty kuin nyt. Mr. Fogg ja eversti
Proctor, kumpikin varustettuna kahdella 6-piippuisella revolverilla,
astuivat vaunuun. Vieraatmiehet jäivät ulkopuolelle ja lukitsivat oven.
Kun veturi ensi kerran viheltää, silloin alkaa ampuminen, ja kahden
minuutin kuluttua tuodaan vaunusta ulos mitä näistä kahdesta
gentlemannista silloin on jäljellä.
Tuohan oli mitä yksinkertaisin asia, jopa niinkin yksinkertainen, että
Fiksillä ja Passepartout'illa oli sydän haljeta levottomuudesta.
Odotettiin vain vihellystä.
Äkkiäpä kuului hirveitä huutoja; kuului laukauksiakin, ei kumminkaan
taistelijain vaunusta, vaan päinvastoin junan etupäästä. Ne tulivat yhä
lähemmäksi junan perää, ja kauheata parkumista kuului vaunuista.
Eversti Proctor ja Phileas Fogg syöksyivät ulos vaunusta revolverit
käsissä ja riensivät sinne päin, mistä kovin melu ja ampuminen kuului.
He olivat ymmärtäneet, että siuks-indiaanit olivat hyökänneet junan
kimppuun.
Tämä ei ollut ensi kertaa: useasti ennenkin olivat nuo rohkeat
korvenpojat pysäytelleet junia. Tapansa mukaan oli heitä noin satakunta
miestä junan kulkiessa hypännyt sivukäytävälle ja kiivennyt siitä
vaunujen päälle, aivan kuin klovnit täyttä laukkaa juoksevan hevosen
selkään.
He olivat pyssyillä varustettuja. Heidän laukauksensa vastasivat
matkustajat, joilla oli melkein kaikilla aseita, revolvereilla. Ensi
työkseen olivat indiaanit hyökänneet veturiin ja lyöneet nuijillaan
kuljettajan ja lämmittäjän puolikuolleiksi. Muuan siuks-ruhtinas koetti
pysäyttää junaa, mutta ymmärtämättömänä käänsi regulaattoria väärään
puoleen, päästäen päinvastoin kaikki höyryt liikkeelle, niin että
veturi läksi kulkemaan hirveätä vauhtia.
Sillä välin olivat indiaanit tunkeutuneet vaunuihin, joissa he
juoksentelivat kuin hullut apinat sohvia myöten, tapellen matkustajain
kanssa ja heitellen heidän kapineitaan ulos vaunun akkunoista.
Laukaukset ja huudot eivät tauonneet.
Matkustajat jatkoivat urhoollista puolustustansa. Muutamat vaunut
olivat ihan kuin piiritettyjä linnoja, joita höyry kuljetti eteenpäin
100 peninkulman nopeudella tunnissa.
Mrs. Auda oli alusta saakka käyttäytynyt uljaasti. Revolveri kädessä
hän puolusti itseään urhoollisesti, ampuen akkunaan, niin pian kuin
huomasi korvenpojan pilkistävän siitä sisään. Parikymmentä indiaania
oli saanut kuolettavan haavan ja pudonnut alas radalle, jossa
musertuivat kuin madot vaununpyöräin alle.
Monta matkustajaakin, pahasti haavoitettuina luodeilla tahi nuijilla,
makasi siellä täällä sohvilla.
Taistelua oli jo kestänyt 10 minuuttia. Voiton täytyi kallistua
indiaanien puolelle, jollei junaa saataisi pysähtymään. Pysäyspaikka
Kearneyn linnan luona oli enää kolmen virstan päässä. Mutta siitä
eteenpäin ovat indiaanit alueen herroja hamaan seuraavaan asemaan.
Konduktööri taisteli Mr. Foggin vieressä, mutta pyssyn luoti kaasi
hänet vihdoin vaunun lattialle. Kaatuessaan hän huusi:
-- Me olemme hukassa, jollei junaa saada pysähtymään viiden minuutin
kuluessa!
-- Se pysäytetään! -- sanoi Phileas Fogg ja yritti mennä ulos vaunusta.
-- Olkaa paikoillanne! -- huusi Passepartout, -- kyllä minä pidän
asiasta huolen.
Phileas Fogg ei ennättänyt pidättää uljasta poikaa, joka avasi oven ja
kenenkään huomaamatta pujahti vaunun alle. Taistelun raivotessa ja
kuulain vinkuessa yläpuolella ryömi ja kiipeili Passepartout yhä
eteenpäin vaunujen alitse -- hän oli norja ja notkea klovni jälleen. --
Kukaan ei häntä nähnyt; kukaan ei olisi voinut nähdäkään häntä.
Riippuen toisesta kädestänsä tavaravaunun ja tenderin välillä hän
irroitti varavitjat, mutta hänen ei olisi milloinkaan onnistunut
ruuvata auki kytkykampia, ellei veturin täräys olisi heilauttanut sitä,
jolloin juna irtaantui ja hiljeni vauhdissaan, mutta veturi riensi
yksinään eteenpäin vielä kamalammalla nopeudella.
Juna kulki vielä muutamia minuutteja; jarrut kierrettiin kiinni, ja
juna seisahtui viimein sadan askeleen päähän Kearneyn pysäyspaikasta.
Kuultuaan laukauksia oli sotamiehiä linnasta lähtenyt junaa vastaan.
Tätä indiaanit eivät olleet osanneet odottaakaan ja pötkivät senvuoksi
tiehensä, ennenkuin juna oli aivan kokonaan pysähtynytkään.
Mutta kun matkustajia nyt huudettiin esiin nimiltä laiturilla,
huomattiin, että monta oli poissa, niiden joukossa tuo uljas
ranskalainenkin, jonka uhrautuminen oli pelastanut heidät.