Fiks harrastaa ylen innokkaasti Phileas Foggin asioita.
Phileas Fogg oli nyt myöhästynyt 12 tuntia. Passepartout, joka vasten
tahtoansa oli ollut syynä siihen, oli aivan epätoivoissaan. Hän on
varmaankin saattanut isäntänsä perikatoon!
Fiks läheni nyt Mr. Foggia ja katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Onko siis teillä, monsieur, tosiaankin kova kiire? -- kysyi hän.
-- Hyvin kova, -- vastasi Phileas Fogg.
-- Te tahdotte siis olla New-Yorkissa tämän kuun 11 p:nä ennen kello 9
illalla, jolloin postilaiva lähtee sieltä Liverpooliin?
-- Niin kyllä.
-- Ja jollei tuo indiaanien hyökkäys olisi matkaanne viivyttänyt, niin
olisitte tullut New-Yorkiin tämän kuun 11 p:nä aamupuolella, niinkö?
-- Niin, melkein 12 tuntia ennen laivan lähtöä.
-- Hyvä. Te olette siis myöhästynyt 20 tuntia; erotus 20:n ja 12:n
välillä on 8; siis 8 tuntia täytyy ennättää edelle. Tahdotteko koettaa?
-- Jalkaisinko? -- kysyi herra Fogg.
-- Ei, vaan reellä, -- vastasi Fiks, -- purjereellä. Muuan mies
ehdotteli minulle taannoin sitä.
Ehdottelijana oli sama mies, joka oli puhutellut salapoliisia viime
yönä ja jolle tämä vain oli viitannut kädellään.
Phileas Fogg ei vastannut mitään; mutta kun Fiks osoitti miestä, joka
käveli laiturilla, astui Mr. Fogg hänen luokseen. Muutaman
silmänräpäyksen perästä meni herra Fogg tuon miehen seurassa, joka oli
amerikkalainen nimeltä Mudge, lähellä Kearneyn linnaa olevaan vajaan.
Siellä Mr. Fogg näki erään kummallisen kapineen, jonkinlaisen raamin,
asetetun kahdelle hirrelle, jotka etupuolelta olivat taivuksissa
ylöspäin, niinkuin reen jalakset. Tuommoiseen ajopeliin sopi istumaan
viisi kuusi henkeä. Etupuolella oli korkea masto ja siinä suuren suuri
purje. Mastosta, joka oli hyvin luja ja kiinnitetty rautalangoista
kierretyillä köysillä, läksi taaki, johon sai vetää ison taakipurjeen.
Perällä oli ruori.
Tämä oli niinsanottu jäävene. Talvella, kun ketoja kattaa iljannejää ja
lumi hidastuttaa junain kulkua, käytetään näitä ajoneuvoja hyvällä
menestyksellä asemain välillä. Niiden purjeet ovat tavattoman isot --
vene ei niin suuria kestäisikään -- ja myötätuulella ne kiitävät pitkin
preerioita yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin pikajunat.
Muutaman minuutin kuluttua Mr. Fogg oli tehnyt kaupat veneen isännän
kanssa. Tuuli oli myötäinen, puhaltaen lännestä. Lumi oli kovettunut,
ja Mudge laivuri sanoi muutamassa tunnissa päästävän Omahan
pysäyspaikalle. Sieltä lähtee junia vähänväliä Chicagoon ja
New-Yorkiin. Mahdollista siis olisi jälleen korvata menetetty aika.
Tässä ei auttanut vitkasteleminen.
Mr. Fogg, joka ei olisi tahtonut Auda rouvan lähtevän tällaiselle
matkalle pakkasessa, ehdotti, että hän jäisi Passepartout'in suojaan
Kearneyn pysäyspaikalle, josta tuo uskollinen palvelija sitten
saattaisi hänet mukavammalla tavalla Eurooppaan.
Mutta Auda rouva ei tahtonut luopua herra Foggista, ja tämä oli
Passepartout'ille mieleen. Hän ei olisi millään muotoa tahtonut jättää
isäntäänsä, varsinkaan kun Fikskin oli aikeessa lähteä herra Foggin
kanssa.
Mitä poliisimies tällöin ajatteli, on vaikea sanoa. Oliko Mr. Foggin
palajaminen saanut hänen vakaumuksensa horjahtamaan, vai pitikö hän
häntä vieläkin varkaana, joka kuljettuaan maan ympäri luulee saavansa
olla Englannissa turvassa? Kenties oli Fiksin ajatus herra Foggista
todellakin vähän muuttunut. Mutta velvollisuutensa hän kumminkin päätti
tehdä ja jouduttaa paluumatkaa Eurooppaan niin paljon kuin mahdollista.
Kello 8 oli jäävene valmiina lähtemään. Matkustajat asettuivat siihen
vaippoihinsa kääriytyneinä, suunnattoman suuret purjeet vedettiin ylös,
ja huimaa kyytiä riensi rekivene iljannetta myöten, kulkien 40
peninkulman nopeudella tunnissa.
Kearneystä Omahaan ei ole kuin 200 peninkulmaa "mehiläisen tietä",
kuten amerikkalaiset sanovat. Tuulen pysyessä yhtä hyvänä ennätetään
tämä väli 5 tunnissa ja päästään siis Omahaan kello 1.
Sitä matkaa! Matkustajat istuivat ihan lähekkäin, voimatta sanaakaan
puhua. Tuima pakkanen, jonka teki vielä tuntuvammaksi kova vauhti, esti
heitä haastelemasta. Reki kiiti jäällä kuin vene vettä myöten; aaltojen
keikuttamista vain ei ollut. Vihurin tullessa tuntui, kuin reki
kohoaisi maasta ylös ja lentäisi aimo siivillä. Mudge istui perällä ja
ohjasi rekivenettä suoraa suuntaa; käännellen peräsintä sinne tänne hän
vältti sivulleliukuamiset. Purjeet olivat täynnä tuulta; sivupurje se
vieläkin vauhtia lisäsi.
-- Ellei mitään väliin tule, niin kyllä ollaan hyvissä ajoissa perillä,
-- sanoi Mudge.
Mudgellepa olikin hyvin edullista päästä Omahaan määrättynä aikana,
sillä Mr. Fogg, tapansa mukaan, oli luvannut kelpo palkinnon.
Preeria, jota myöten nyt kuljettiin suoraa suuntaa, oli tasainen kuin
suunnattoman järven pinta. Rautatie kulki tässä lounaasta koilliseen
Grand Islandin, Columbon (tärkeä kaupunki Nebraskassa), Schuylerin,
Fremontin kautta Omahaan, seuraten Platte-Riverin oikeata rannikkoa.
Reki lyhensi tämän tien kulkemalla rautatien muodostaman kaaren
jännettä myöten. Virran koukistus Fremontissa ei tehnyt haittaa, sillä
joki oli jäässä. Tie oli siis esteetön. Kaksi seikkaa vain oli Phileas
Foggilla pelättävänä: peräsimen särkyminen ja tuulen tyyntyminen.
Mutta tuuli se päinvastoin vain kiihtyi, niin että masto oikein
notkistelihe. Rautaköydet pitivät sitä kumminkin pystyssä, ja niissä
synnytti tuuli kummallisia, vaikeroivia säveliä.
-- Niissä kuuluu kvintti ja oktaavi, -- sanoi Mr. Fogg.
Tämäpä olikin kaikki, mitä hän koko matkallaan puhui. Mrs. Auda oli
huolellisesti kiedottu turkkeihin ja peitteisiin.
Passepartout oli punainen kuin kuu poutailtana. Hän ahmi itseensä
raitista ilmaa. Hänen järkähtämätön luottamuksensa oli herättänyt
hänessä toiveita jälleen. New-Yorkiin piti oikeastaan tultaman aamulla;
nyt tosin tullaan vasta illalla, mutta ehkäpä kumminkin vielä päästään
sinne ennen höyrylaivan lähtöä Liverpooliin.
Passepartout'in teki mieli puristaa Fiksin kättä, sillä Fikshän se oli
ehdottanut tämän rekimatkan, siis keksinyt ainoan keinon, millä päästä
Omahaan hyvissä ajoin. Mutta lieneekö joku aavistus hänessä herännyt,
vai mikä lie ollut, mutta kättä hän ei puristanut.
Yksi asia oli, jota Passepartout aina oli muistava, nimittäin kuinka
suureen vaaraan Mr. Fogg oli empimättä antaunut pelastaakseen hänet
indiaanien käsistä. Siinä hän oli pannut alttiiksi omaisuutensa,
henkensä... Niin, sitä ei Passepartout milloinkaan ole unohtava.
Matkustajat olivat vaipuneet kukin omiin mietteisiinsä, mutta reki se
sillä välin riensi rientämistään autioita lumikenttiä myöten. Kulkiko
se jokien ja purojen poikki, sitä ei voinut erottaa; maa ja vesi oli
yhtenä lumihurstina. Tasanko, joka leviää Union Pacific roadin ja
Kearneystä S:t Josephiin menevän haararadan välillä, on kuin mikä autio
saari. Ei kylää, ei asemaa, ei linnaa. Silloin tällöin kiiti nuolen
nopeudella heidän ohitsensa alaston puu, jonka valkoisia oksia tuuli
taivutteli; silloin tällöin näkyi joku lintupari pyrähtävän lentoon.
Näkyipä joskus jommoinenkin joukko nälkäisiä susia, jotka saalista
himoten koettivat saavuttaa rekeä. Silloin Passepartout istui revolveri
kädessä, valmiina laukaisemaan niin pian kuin joku uskaltaisi lähestyä.
Jos nyt jostakin syystä reki olisi pysähtynyt ja sudet päässeet
karkaamaan matkustajain kimppuun, olisivat he olleet huutavassa
hukassa. Mutta reki ei vauhtiansa vähentänyt; se pääsi edelle, ja pian
oli ulvova lauma jäänyt kauaksi siitä.
Kello 12:n paikoilla huomasi Mudge muutamista merkeistä, että reki
kulki nyt Platte-Riveriä myöten. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän
tiesi, ettei Omahaan ollut enää kuin 20 peninkulmaa.
Eikä ollut kello vielä yhtäkään, kun Mudge nousi ja rupesi käärimään
purjeita kokoon. Purjeittakin kulki reki vielä puolen peninkulmaa.
Viimeinkin se pysähtyi ja Mudge, osoittaen lumikattoisiin rakennuksiin,
virkkoi:
-- Kas niin, nyt ollaan perillä.
Perillä! Perillä todellakin, juuri sillä asemalla, mistä useampia junia
joka päivä lähtee Yhdysvaltain itäosiin!
Passepartout ja Fiks olivat nousseet reestä ja oikoivat nyt
kohmettuneita jäseniänsä. He auttoivat sitten Mr. Foggia ja nuorta
rouvaa reestä. Phileas Fogg maksoi runsaan palkinnon Mudgelle, ja
Passepartout puristi ystävällisesti tämän kättä, kuin armaan ystävän,
jonka jälkeen kaikki kolme kiiruhtivat Omahan asemahuoneeseen.
Tähän melkoiseen Omaha nimiseen kaupunkiin, Nebraskan valtiossa,
päättyy varsinainen Pacific-rautatie, joka yhdistää Mississippin
laakson valtamereen. Omahasta Chicagoon on rautatiellä nimenä "Chicago
Rock Island Road". Se kulkee suoraan itään, seisahtuen 50:ssä
pysäyspaikassa.
Suoraan menevä juna oli paraillaan valmiina lähtemään. Phileas Fogg
seuralaisineen tuskin ennätti hypätä vaunuun. Omahaa he siis eivät
saaneet nähdä tuon enempää, mutta Passepartout arveli, ettei sitä pidä
pahaksi panna, sillä eihän tässä näkeminen ole pääasia.
Suurella nopeudella juna kiiti Iowan valtioon. Yöllä kuljettiin
Mississippin yli Davenportiin ja Rock Islandin kautta Illinoisiin.
Huomenissa, joulukuun 10 p:nä kello 4 illalla, juna saapui Chicagoon,
joka jälleen oli toipunut äskeisestä suuresta tulipalostaan ja entistä
upeampana seisoi kauniin Michigan järven rannalla.
Chicagosta on New-Yorkiin 900 peninkulmaa. Junia lähtee sinne alinomaa.
Mr. Foggin ei tarvinnut muuta kuin nousta vaunuun. Nopeakulkuinen
veturi tällä rautatiellä, jonka nimenä on "Pittsburg Fort Wayne Chicago
Rail Road", kiidätti junaa mitä suurimmalla kiireellä, ikäänkuin olisi
ymmärtänyt, ettei kunnioitettavalla gentlemannilla ollut aikaa
vitkailla vähääkään. Huimaa vauhtia se kulki Indianan, Ohion,
Pennsylvanian, New-Jerseyn kautta, kiiti kaupunkien lävitse, joilla oli
vanhanaikuisia nimiä ja joista muutamilla kyllä oli jo katuja ja
raitioteitä, vaikkei kumminkaan vielä taloja. Vihdoin näkyi Hudson
joki, ja joulukuun 11 p:nä kello 11.15 illalla juna pysähtyi
asemahuoneelle virran oikealla rannalla, lähelle sitä laituria, johon
Cunard-linjan eli täydellä nimellä "British and North American Royal
mail steam packet C:n" laivat laskevat.
Höyrylaiva "China", määräpaikkana Liverpool, oli lähtenyt 45 minuuttia
sitten.