Passepartout ei ota ymmärtääkseen järkevää puhetta.
Lähdettyään Suolajärveltä, Ogdenin pysäyspaikasta, juna kulki
kokonaisen tunnin pohjoiseen päin aina Weber virralle saakka ja oli nyt
San Fransiskosta noin 900 peninkulman päässä. Siitä se kääntyi itää
kohti Wahsatch vuoristoon. Tämä osa aluetta, nimittäin mainittujen ja
varsinaisten Kalliovuorten välillä, on ollut kova koetuskivi
amerikkalaisten insinöörien taidolle. Tällä alalla onkin valtion apua
käytetty 48 tuhatta dollaria peninkulmaa kohti, jotavastoin tasaisella
maalla sitä tarvittiin ainoastaan 16 tuhatta. Mutta, niinkuin jo ennen
sanottiin, insinöörit eivät ole tehneet väkivaltaa luonnolle, he ovat
vain käyttäneet kavaluutta sitä vastaan, kiertämällä vaikeat kohdat; he
ovat rakentaneet koko matkalla yhden ainoan tunnelin, jonka pituus on
14,000 jalkaa.
Suolajärven rannalla oli rautatien korkein kohta. Siellä se muodostaa
avaran kaaren, laskeutuen Bitter Creekin laaksoon, noustakseen sitten
sille kohdalle, joka on Atlantin ja Tyynen valtameren välinen
vedenjakaja. Virtoja oli tässä vuoristossa hyvin monta. Puisia siltoja
oli rakennettu Muddy, Green ja muiden virtain yli. Passepartout kävi
sitä rauhattomammaksi, mitä lähemmä matkan päätä tultiin. Fiks
sitävastoin toivoi mitä pikimmin vain pääsevänsä tästä maasta, jossa
oli niin työläs kulkea. Hän pelkäsi viivytyksiä, hän pelkäsi onnettomia
kohtauksia, ja hän toivoi, kiihkeämmin kuin itse Phileas Fogg,
pääsevänsä astumaan jalkansa Englannin maahan.
Kello 10 illalla juna tuli Fort Bridgerin asemalle. Siitä se jatkoi
matkaansa melkein heti ja saapui, 20 peninkulmaa kuljettuansa,
Wyomingin -- entisen Dakotahin -- valtioon Bitter Creekin laakson
kautta, josta osa Coloradon vesistöä saa alkunsa.
Seuraavana päivänä, joulukuun 7:ntenä, oli neljänneksen pysäys Green
Riverin asemalla.
Lunta oli edellisenä yönä satanut hyvin paljon. Se kun oli ollut sateen
sekaista, ei se kumminkaan saattanut tehdä haittaa junan kululle. Mutta
paha ilma piti Passepartout'ia edelleen rauhattomana, sillä jos lunta
tulee enemmän, niin se estää vaunun pyöriä pyörimästä, ja kuinka sitten
käy Mr. Foggin matkan?
-- Ja pitihän hänen niinkuin synniksi matkustaman ihan sydäntalvella!
-- arveli Passepartout. -- Eikös olisi voinut odottaa parempaa
vuodenaikaa?
Mutta tässä tuokiossa, jolloin Passepartout'in mielessä vain pyöri
lumisateet ja kylmät ilmat, säikähti Mrs. Auda aivan toisenlaisesta
syystä.
Muutamat matkustajat olivat astuneet ulos vaunuista kävelemään Green
Riverin laiturille odottaen junan lähtöä. Akkunasta näki nuori rouva
heidän joukossaan eversti Stamp Proctorin, tuon amerikkalaisen, joka
oli ollut niin hävytön Phileas Foggia kohtaan San Fransiskossa. Mrs.
Auda vetäytyi akkunasta pois, jottei häntä huomattaisi.
Tämä seikka saattoi nuoren rouvan levottomaksi. Hän oli kiintynyt
tuohon mieheen, joka kaikessa kylmyydessäänkin osoitti hänelle joka
päivä mitä uskollisinta huolenpitoa. Hän kaiketikaan ei vielä
ymmärtänyt koko sen tunteen syvyyttä, jota hänen pelastajansa hänessä
herätti, ja tätä tunnetta hän vielä nimitti vain kiitollisuudeksi,
mutta paljoa enemmän se oli kuin kiitollisuus. Hän tunsi sydämen
ahdistusta, huomattuaan nyt tuon ilkeän everstin, jolle Mr. Fogg
ennemmin tai myöhemmin oli kostava hänen röyhkeytensä. Sattuma se
nähtävästi oli hänet ohjannut tähän samaan junaan, mutta pääasia oli
vain, että hän oli siellä, ja nyt täytyi kaikin mokomin estää Mr.
Foggia näkemästä tuota vihollistansa.
Junan lähtiessä liikkeelle oli Mr. Fogg nukuksissa, ja Mrs. Auda
kiiruhti ilmoittamaan Fiksille ja Passepartout'ille mitä oli nähnyt.
-- Vai on tämä Proctor junalla myöskin! -- sanoi Fiks. -- Olkaa
rauhassa, rouva. Ennenkuin minä päästän hänet tuon pah ... Mr. Foggin
kimppuun, niin saa hän tekemistä minun kanssani. Minuapa hän
luullakseni pahimmin loukkasi.
-- Kyllä minäkin, -- sanoi Passepartout, -- kyllä minäkin miehen
korjaan, olkoon hän vaikka everstien eversti!
-- Monsieur Fiks, -- sanoi Mrs. Auda, -- Mr. Fogg ei suinkaan salli
kenenkään kostaa puolestansa. Hän lupasi tulla jälleen Amerikkaan
kohdatakseen tuota pahanilkistä, ja sen hän kyllä tekee. Mutta jos hän
nyt näkee hänet täällä, niin kaksintaistelu on valmis, ja se saattaa
päättyä surkeasti. Hän ei siis millään ehdolla saa nähdä häntä.
-- Te olette oikeassa, madame, -- vastasi Fiks. Taistelu voisi saattaa
kaikki hunningolle. Niin voittajana kuin voitettunakin tulisi Mr. Fogg
viivytetyksi, ja...
-- Niin, -- lisäsi Passepartout, -- se olisi samaa kuin jos suoraa
päätä pistettäisiin 20 tuhatta puntaa reform-clubilaisten kouraan.
Neljän päivän perästä olemme New-Yorkissa! Jos vain isäntäni kestäisi
nämä neljä päivää vaunussa, niin ehkei hän sitten joutuisikaan näkemään
silmästä silmään tuota helkkarin amerikkalaista. Niin, kyllä me saamme
estetyksi...
Puhe keskeytyi. Mr. Fogg oli herännyt ja katseli nyt maisemaa vaunun
akkunasta, jota lumi pieksi. Kotvasen kuluttua Passepartout kysäisi
hyvin hiljaa Fiksiltä, niin ettei isäntä eikä Mrs. Audakaan voinut
kuulla:
-- Aiotteko tosiaankin tapella hänen edestänsä?
-- Aion kyllä; minä koetan kaikin mokomin saada Mr. Foggin hengissä
Eurooppaan, -- sanoi salapoliisi äänellä, joka osoitti järkähtämätöntä
tahtoa.
Passepartout tunsi kylmiä väreitä selässänsä, mutta vakaumus
isännästään ei hänessä kumminkaan muuttunut.
Mutta miten saataisiin Mr. Fogg pidätetyksi vaunussa, jotteivät hän ja
eversti pääsisi kohtaamaan toisiansa? Vaikeata ei tuon pitäisi olla,
koska herra Foggilla ei muutenkaan ollut tapana liikkua ja koska hän ei
ollut uteliaskaan. Fiks luuli keksineensä keinon, sillä vähän ajan
perästä hän virkkoi Phileas Foggille:
-- Ikävästi kuluu aika rautatiellä.
-- Ikävästi kyllä, mutta kuluuhan se, -- vastasi gentlemanni.
-- Laivalla kulkiessanne, -- jatkoi Fiks, -- oli teillä tapana pelata
vistiä.
-- Niin, mutta täällä se ei käy laatuun. Minulla ei ole kortteja eikä
pelikumppanejakaan.
-- Kortteja kyllä saa ostaa täältä. Niitä on kaupan jok'ainoalla
rautatiellä Amerikassa. Ja mitä kumppaneihin tulee, niin kenties
madame...
-- Varsin kernaasti, -- vastasi nuori rouva, -- kyllä minä osaan pelata
vistiä. Vistin pelaaminen on yksi englantilaisen kasvatuksen osia.
-- Minä puolestani luulisin myös osaavani sitä jotenkin hyvin, -- sanoi
Fiks. -- Saatammehan ruveta pelaamaan kolmisin?
-- Jos teitä huvittaa, monsieur, -- vastasi herra Phileas Fogg
ihastuneena, kun sai rautatielläkin pelata lempipeliänsä.
Passepartout lähetettiin hakemaan stewartia ja palasi pian tuoden
muassaan kaksi korttipakkaa, jettonit ja veralla katetun pöydän. Muuta
ei puuttunut. Peli alkoi. Mrs. Auda oli niin taitava vistin pelaaja,
että itse Phileas Fogg sanoi hänelle mielistelylauseen. Poliisimies
puolestaan pelasi hänkin taitavasti.
Kello 11 oli juna saapunut valtamerten vesijaon kohdalle. Nyt oltiin
Passe-Bridgerissä, 7,524 jalkaa ylempänä merenpintaa, eräällä
Kalliovuorten korkeimmista paikoista. Vielä pari tuhatta peninkulmaa,
niin juna saapuu noille suunnattoman lakeille kentille, joita kestää
hamaan Atlanttiin saakka ja jotka ovat ihan omiansa rautateitten
rakennuksille.
Maan ruvetessa alenemaan itää kohti huomattiin jo North Plattenin
lisäjokia. Pohjoisessa ja idässä reunaili näköalaa ääretön, puolipyörän
muotoinen seinä, joka on pohjoisosa Kalliovuoria. Tämän ja rautatien
välillä näkyi avaroita, runsasvetisiä kenttiä. Rautatiestä oikealla
näkyivät ensimmäiset pengerrykset sitä vuoristoa, joka etelää kohti
kohoili aina Arkansas virran, Missourin suuren alkuhaaran lähteille
saakka.
Kello 12:n ja 1:n välillä näkivät matkustajat vilaukselta Halleckin
linnan. Muutamain tuntien kuluttua oli kulku Kalliovuoristossa
loppunut. Toivottiin, ettei enää mikään onnettomuus kohtaa näissä
hankalissa paikoissa. Luntakaan ei enää satanut. Rupesi pakastamaan.
Isoja lintuja pyrähteli lentoon, säikähtäneinä junan kolinaa. Kentällä
ei näkynyt ainoatakaan hirveä, sutta tai karhua. Siinä oli erämaa koko
kolkkoudessaan.
Upean aamiaisen jälkeen, joka oli katettu vaunuun, olivat ystävämme
ryhtymäisillään loppumattomaan vistiinsä, mutta samassa kuului kovia
vihellyksiä. Juna pysähtyi.
Passepartout pilkisti akkunasta, mutta ei voinut nähdä, mikä este nyt
oli tullut eteen. Asemaa ei ollut lähelläkään.
Mrs. Auda ja Fiks rupesivat pelkäämään jo, että herra Fogg yrittäisi
lähtemään ulos. Mutta hän vain virkkoi palvelijalleen:
-- Menkääs katsomaan.
Passepartout riensi ulos. Noin neljäkymmentä matkustajaa, niiden
joukossa eversti Stamp Proctor, oli astunut vaunuista.
Juna oli pysähtynyt punaisen signaalin takia. Kuljettaja ja konduktööri
olivat astuneet maahan ja juttelivat vilkkaasti erään ratavartian
kanssa, jonka seuraavan Medicine-Bow'in aseman päällikkö oli lähettänyt
junaa vastaan. Matkustajat olivat astuneet heidän luoksensa ja
juttelivat myöskin, niitten joukossa eversti Proctor, kiljuen ja
viuhtoen.
Passepartout liittyi joukkoon hänkin ja kuuli ratavartian sanovan:
-- Tässä ei auta mikään. Silta Medicine-Bow'in lähellä on laskeutunut
eikä voi kannattaa junaa.
Puheenaoleva silta oli vitjasilta erään kosken yli peninkulman päässä
siitä, mihin juna oli pysähtynyt. Ratavartian puheen mukaan silta oli
aivan hajoamaisillaan, useat vitjat olivat katkenneet, ja niin ollen
oli mahdoton yrittääkään sillalle. Hän ei siis liioitellut sanoessaan,
ettei sillan ylitse voi päästä. Ja kun kerran amerikkalainen tekee
poikkeuksen maailmanmainiosta huolettomuudestaan ja pukeutuu
varovaisuuden vaippaan, niin olisi sulaa hulluutta ruveta
vastustelemaan.
Passepartout, uskaltamatta mennä ilmoittamaan isännälleen tätä,
kuunteli hammasta purren, liikahtamatonna kuin suolapatsas.
-- Vai niin, -- kiljaisi Stamp Proctor, -- vai ei tästä tämän
pitemmälle päästä! Vai tähän sitä vaan jäädäänkin lumikinokseen!
-- Herra eversti, -- vastasi konduktööri, -- sähkösanomalla on Omahan
pysäyspaikasta pyydetty toinen juna, mutta luultavasti se ei saavu
Medicine Bow'iin ennen kello kuutta.
-- Kuutta! -- parkaisi Passepartout.
-- Niin kyllä, -- jatkoi konduktööri, ja se aika kuluu kyllä, ennenkuin
olemme päässeet jalkaisin asemalle.
-- Mutta sinnehän ei ole kuin peninkulma, -- huomautti joku.
-- Aivan niin, mutta se on virran toisella puolella.
-- No pääseehän toki virran poikki veneellä? -- kysäisi eversti.
-- Mahdotonta! Virta on paisunut sateesta, se kuohuilee kovana koskena,
ja meidän täytyy tehdä kymmenen peninkulman kierros,[9] ennenkuin
pääsemme kaalaamolle.
Eversti kirosi karkeasti; hän kirosi yhtiöt ja konduktöörit, ja
Passepartout oli vähällä yhtyä samaan virteen. Tässä nyt oli semmoinen
este, jota kaikki hänen isäntänsä setelit eivät voi poistaa.
Tyytymättömyys oli matkustajissa yleinen, sillä paitsi viivytystä
täytyi heidän kulkea jokunen 15 peninkulmaa lumessa. Kovasti he
melusivatkin; heidän huutonsa ja pauhunsa olisi varmaankin vetänyt
Phileas Foggin huomion puoleensa, jollei tämä olisi ollut niin kovin
kiintynyt peliinsä.
Mutta täytyihän Passepartout'in viimeinkin mennä ilmoittamaan
isännälleen, kuinka asiat olivat. Hän kääntyikin jo pää nuukallaan
vaunua kohti, kun samalla kuljettaja, oikea yankee, nimeltä Forster,
huusi kovalla äänellä:
-- Hyvät herrat, olisi tässä kenties keino millä päästä yli.
-- Sillanko yli? -- kysyi joku.
-- Sillan.
-- Ja tällä junalla? -- kysäisi eversti.
-- Tällä junalla.
Passepartout oli pysähtynyt, valmiina nielaisemaan jok'ainoan sanan
kuljettajan suusta.
-- Mutta siltahan on hajoamaisillaan, --- huomautti konduktööri.
-- Mitäs sillä on väliä? -- vastasi Forster. -- Kun päästän kaikki
höyryt liikkeelle, niin luulenpa tosiaankin, että päästään ylitse.
-- Tonttuja kans! -- sanoi Passepartout.
Muutamat suostuivat heti paikalla. Varsinkin oli eversti mielissään
ehdotuksesta, sillä tuon rajupään mielestä se olisi hyvinkin
mahdollinen yritys. Hän tiesi kertoa muutamain insinöörien aikoneen
panna junat kulkemaan virtain ylitse suoraa päätä, ilman siltoja,
laskien junat mahdollisimman suurta vauhtia j.n.e. Lopulta kaikki
suostuivat kuljettajan ehdotukseen.
-- Meillä on viisikymmentä mahdollisuutta ylitse päästäksemme, --
arveli yksi.
-- Kuusikymmentä, -- sanoi toinen.
-- Kahdeksankymmentä ... yhdeksänkinkymmentä mahdollisuutta sadasta!
Passepartout oli ymmällä. Hänenkin mielestänsä olisi tosin ollut
koettaminen kaikkia keinoja, mutta tämä yritys näytti hänestä kumminkin
hieman liiaksikin "amerikkalaiselta".
-- Mutta, -- arveli hän, -- onpa vielä keino, jota sopisi koettaa, ja
sitä ei kukaan ole huomannut. Kuulkaas, -- virkkoi hän eräälle
herralle, -- kuljettajan ehdotus on sentään vähän liian uskallettua,
mutta...
-- Kahdeksankymmentä mahdollisuutta, -- vastasi toinen ja käänsi
hänelle selkänsä.
-- Kyllähän minä sen tiedän, -- sanoi Passepartout kääntyen toiseen
herraan, -- mutta jos vähän ajatellaan...
-- Nyt ei ajatella mitään, sillä siitä ei lähde mitään, -- vastasi
amerikkalainen olkapäitään kohauttaen; -- kuljettajahan takaa sen, että
pääsemme ylitse.
-- Kyllä kai se niinkin on, -- jatkoi Passepartout, -- kyllähän sitä
ylitse päästään, mutta eiköhän olisi ollut viisaampaa...
--- Mitä? Viisaampaa? -- ärjäisi eversti Proctor, joka suuttui moisesta
sanasta. -- Mahdollisimman suuri nopeus, ettekö kuullut? Ymmärrättekö?
Suurin nopeus! Hä!
--- Kyllä minä tiedän ja ymmärrän vallan hyvin, -- vakuutteli
Passepartout, joka ei saanut sanottavaansa sanotuksi. --- Mutta
olisihan, jos ei juuri viisaampaa, koska tuo sana teitä suututtaa, niin
ainakin luonnollisempaa, että...
-- Mitenkä? Kuka? Mitä hän tuolla luonnollisemmalla tarkoittaa? ---
huudettiin joka haaralta.
Passepartout parka ei tiennyt, miten saada suunvuoroa.
-- Te pelkäätte kai, vai mitä? -- kysyi eversti Proctor.
-- Minäkö pelkäisin! -- huudahti Passepartout. -- Saattepa nähdä, että
ranskalainen osaa olla yhtä hyvä amerikkalainen kuin tekin.
-- Vaunuihin, vaunuihin! -- huusi konduktööri.
-- Mennään vaan vaunuihin, -- virkkoi Passepartout, -- ja pian
mennäänkin, mutta kukaan ei voi estää minua arvelemasta sitä, että
parasta olisi ollut päästää ihmiset ensin kulkemaan sillan yli ja
sitten vasta hujauttaa junalla perästä.
Mutta tätä ymmärtäväistä puhetta ei kukaan ottanut korviinsakaan, eikä
kukaan olisi myöntänyt sitä oikeaksi.
Matkustajat olivat jälleen nousseet vaunuihinsa. Passepartout kävi
sijallensa, sanaakaan sanomatta. Pelaajat olivat kokonaan vaipuneet
peliinsä.
Veturi vihelsi kimeästi. Kuljettaja peräytti junaa peninkulman verran,
niinkuin peräytyy urheilija saadakseen vauhtia hypyllensä.
Nyt kuului taas vihellys, juna läksi eteenpäin yhä suuremmalla
nopeudella; pian oli sen kulku kauhistavan pikaista, kuului vain
pelkkää jymyä; männät löivät 20 kertaa sekunnissa; pyörissä rasva
kihisi ja savusi. Tuntui, jos niin saattaa sanoa, että juna, kulkien
100 peninkulman nopeudella tunnissa, ei painanut rataa ollenkaan!
Nopeus poisti painon!
Ja yli päästiin salaman nopeudella! Sillasta näkyi tuskin vilaustakaan.
Juna, niin sanoaksemme, hyppäsi rannalta toiselle, eikä kuljettaja
saanut sitä pysähtymään ennenkuin vasta 5 peninkulmaa tuolla puolen
asemaa.
Mutta tuskin oli juna ennättänyt toiselle rannalle, kun silta romahti
kuohuvaan Medicine-Bow'iin.