XXVII.

Junan kulkiessa 20 peninkulmaa tunnissa kuuntelee Passepartout luentoa

mormonien historiasta.

Yöllä joulukuun 5 ja 6 päivän välillä kulki juna noin 50 peninkulmaa

kaakkoista kohti; sittemmin se kulki yhtä kauas koilliseen ja läheni

isoa Suolajärveä.

Passepartout astui ulos kello 9 aamulla sivukäytävälle raitista ilmaa

hengittämään. Ilma oli kylmä, taivas harmaissa pilvissä; lunta ei

kumminkaan satanut. Aurinko kuulsi sumun lävitse isona kultaliuskana,

ja Passepartout laski paraikaa, kuinka monta puntaa muka semmoinen

kimppu maksaisi, kun hän äkkiä keskeytyi työssään, huomaten erään hyvin

kummallisen näköisen miehen astuvan luokseen.

Tämä mies, joka oli tullut junaan Elkon asemalta, oli pitkä,

mustaverinen ja mustaviiksinen mies, mustissa sukissa, mustassa

hatussa, mustissa liiveissä, mustissa housuissa, valkoinen liina

kaulassa ja koirannahkaiset sormikkaat käsissä. Nähtävästi hän oli

pappi. Hän kulki junan päästä toiseen, kiinnittäen oblaateilla joka

vaunun ovelle käsinkirjoitetun lipun.

Passepartout meni katsomaan, mitä lippuja nuo olivat, ja luki siinä,

että the honourable "elder" (vanhin) William Hitch, mormonilainen

lähetyssaarnaaja, aikoo junassa N:o 48 ja vaunussa N:o 117 kello 11

e.pp. pitää esitelmän mormonilaisuudesta, ja kutsuu siihen kaikkia

gentlemanneja, jotka haluavat saada lähempiä tietoja "viimeisten

päiväin pyhäin" uskonnosta.

-- Minä ainakin menen kuulemaan, -- arveli Passepartout, joka ei

mormonilaisuudesta muuta tiennyt kuin että monivaimoisuus on heidän

yhdyskuntansa perustuksena.

Tieto luennosta levisi pian yli koko junan, jossa tällä kertaa oli

satakunta matkustajia. Näistä oli noin kolmekymmentä henkeä asettunut

kello 11 sohville vaunussa N:o 117. Passepartout istui ensimmäisenä

uskovaisten joukossa. Herra Fogg ja Fiks eivät olleet tahtoneet vaivata

itseänsä sinne.

Määrättynä aikana nousi elder William Hitch ja närkästyneellä äänellä,

ikäänkuin joku olisi häntä vastaan väittänyt, kiljaisi:

-- Sen minä vaan sanon, että Joe Smyth on marttyyri, että hänen

veljensä Hyram on marttyyri, ja että Yhdysvaltain hallituksen

vainoamiset tekevät vielä Brigham Youngistakin marttyyrin. Kuka

uskaltaa väittää tätä vastaan?

Kukaan ei uskaltanut väittää tuota lähetyssaarnaajaa vastaan, jonka

kiihkoinen puhe oli täydessä ristiriidassa hänen tyynten kasvojensa

ilmeen kanssa. Hänen närkästykseensä oli epäilemättä syynä se seikka,

että tämä aika oli mormonilaisuudelle kovain koetusten aikaa.

Yhdysvaltain hallitus olikin koettanut suistaa näitä yltiöpäitä. Se oli

ottanut valtoihinsa Utahin alueen ja asettanut sen Yhdysvaltain lakien

alaiseksi, vangittuaan ensin Brigham Young'in, jota syytettiin

kapinasta ja monivaimoisuudesta. Siitä pitäin ovat profeetan oppilaat

toimineet puolta suuremmalla vireydellä, sekä puheessa että

kirjallisuudessa vastustaen kongressin vaatimuksia.

Niinkuin näkyy, harjoitti elder William Hitch käännytystä

rautatielläkin.

Ja niin kertoi hän nyt, milloin korottaen, milloin alentaen ääntänsä ja

rajusti viuhtoen käsillään, mormonilaisuuden historian, aina vanhan

testamentin ajoilta ruveten: kuinka Israelissa eräs mormonilainen

profeetta Joosepin suvusta julkaisi uuden uskonnon asiakirjat ja

testamenttasi ne pojallensa Moromille; kuinka vuosisatain kuluttua

Josef Smyth nuorempi, farmari Vermontin valtiossa, käänsi tämän teoksen

egyptiläisestä painoksesta ja nousi profeetaksi vuonna 1825; kuinka

viimein enkeli taivaasta ilmestyi hänelle palavassa metsässä ja antoi

hänelle Herran aikakirjat.

Nyt meni muutamia kuulijoita pois, heitä kun nuo historialliset

silmäykset eivät huvittaneet; mutta William Hitch jatkoi vain

luentoansa, kertoen, kuinka Smyth nuorempi isänsä, kahden veljensä ja

muutamain opetuslastensa kanssa perusti viimeisten päiväin pyhien

uskonnon, joka pian levisi Amerikassa ja sieltä Englantiin,

Skandinaaviaan ja Saksaan, saaden uskolaisia ei ainoastaan

ammattilaisista, vaan myös vapaiden taiteiden harjoittajista; kuinka

siirtokunta perustettiin Ohioon; kuinka Kirklandiin rakennettiin

kirkko, joka maksoi kaksisataatuhatta dollaria ja jonka ympärille nousi

kaupunki; kuinka Smythistä tuli toimelias pankkiiri, ja kuinka hän

eräältä muumioiden näyttäjältä sai papyroskääreen, jossa oli Abrahamin

ja muiden kuuluisain egyptiläisten omin käsin kirjoittama kertomus.

Tätä juttua piisasi niin kauan, että kuulijain luku väheni

vähenemistään; lopulta niitä tuskin oli kahtakaankymmentä henkeä.

Mutta siitä huolimatta kertoili elder vaan tyyten tarkoin, kuinka Joe

Smyth vuonna 1837 teki konkurssin ja kuinka hänen velkojansa tervasivat

hänet ja vierittelivät häntä sitten höyhenissä; kuinka hän muutaman

vuoden kuluttua entistä rehellisempänä ja entistä isommassa arvossa

pidettynä ilmaantui Independancen kaupunkiin Missourissa ja tuli

esimieheksi kuuluisassa seurakunnassa, jossa oli kokonaista

kolmetuhatta opetuslasta, ja kuinka hän sitten, pakanain vihan

vainoamana, oli pakotettu pakenemaan Kaukaiseen Länteen.

Nyt oli enää kymmenen kuulijaa läsnä ja niiden joukossa vilpitön

Passepartout, joka oli pelkkänä korvana. Ja nyt hän sai tietää, kuinka

Smyth monen vainon perästä ilmaantui Illinoisiin ja perusti armon

vuonna 1839 Mississippin rannoille Nauvoo-nimisen kaupungin, jonka

väkiluku nousi 25,000 henkeen; kuinka Smythistä tuli sen kaupungin

pormestari ja ylimmäinen tuomari ja sotajoukkojen päämies; kuinka hän

vuonna 1843 astui esiin ehdokkaana Yhdysvaltain presidentin virkaan;

kuinka hänet viimein houkuteltiin erääseen salaliittoon Carthagossa;

kuinka hänet heitettiin vankeuteen ja kuinka muutamat valepukuiset

miehet hänet vihdoin murhasivat.

Nyt ei ollut vaunussa enää muita kuulijoita kuin Passepartout yksinään,

ja häneen nyt elder kiinnitti silmänsä, kertoen hänelle, kuinka kaksi

vuotta Smythin murhan jälkeen hänen seuraajansa, tuo Jumalan lähettämä

profeetta Brigham Young, läksi pois Nauvoosta ja asettui Suolajärven

rannalle, ja kuinka siellä, tuolla ihmeteltävällä alueella, tuossa

hedelmällisessä maassa sen tien varrella, joka kulkee Utahin kautta ja

jota myöten siirtolaiset kulkevat Kaliforniaan, tuo uusi siirtokunta

kasvoi suunnattoman nopeasti, juuri mormonilaisuudessa sallitun

moniavioisuuden avulla.

-- Siitäpä syystä juuri, -- lisäsi William Hitch, -- kongressi meitä

kadehtii, juuri siitä syystä Yhdysvaltain sotamiehet ovat tallanneet

Utahin vainiot, juuri siitä syystä meidän päällikkömme, profeetta

Brigham Young on otettu kiinni vastoin kaikkea ihmisoikeutta! Mutta

meidätkö ylivoima musertaisi? Ei tässä maailmassa! Karkoittakoot he

meidät Vermontista, Illinoisista, Ohiosta, Missourista, Utahista, kyllä

me sittenkin löydämme vapaan alueen, jonne telttamme teemme. Ja te,

uskollinen ystäväni, -- lisäsi elder ja iski kiivaan katseen ainoaan

kuulijaansa, -- tottahan te vannotte uskollisuutta lipullemme?

-- Niinhän sitä nyt vannottiinkin, -- virkkoi Passepartout rohkeasti ja

meni pois jättäen riivatun saarnaajan korpeen yksiksensä huutamaan.

Tällä välin oli juna kulkenut hyvää vauhtia ja saapui kello puoli yksi

Suolajärven luoteiseen päähän. Tänne näkyi tuo laaja järvi, jota myös

sanotaan Kuolleeksi mereksi ja jonne amerikkalainen Jordan laskee

vetensä. Tuo kummallinen järvi, jota ryhmyiset, valkoisen suolan

peittämät kalliot reunustavat, oli ennen paljoa isompi, mutta aikain

kuluessa ovat sen rannat kohonneet, supistaneet sen alaa ja

suurentaneet sen syvyyttä.

Suolajärvi, noin 70 peninkulmaa pitkä ja noin 35 penink. leveä, on

3,800 jalkaa ylempänä merenpintaa. Ollen aivan erilainen kuin Kuollut

meri, joka on 1,200 jalkaa alempana, on sen suolaisuus melkoisen suuri,

sen vedessä kun on neljäs paino-osa kiinteitä aineksia liuenneina. Sen

ominaispaino on 1,7, jos veden ominaispaino on 1. Kala ei elä sen

vedessä. Kalat, joita sinne tulee Jordanin, Weberin ja muiden pikku

jokien mukana, kuolevat pian. Sanotaan sen veden olevan niin sakeata,

ettei siihen voi sukeltaa, mutta tämä ei ole totta.

Järven rannat olivat tavattoman hyvin viljeltyjä; mormonit näet ovat

taitavia maanviljelijöitä. Latoja ja suojuksia kotieläimille, laveita

vehnä- ja maissipeltoja, reheviä niittyjä; kaikkialla ruusupensaita,

akaasioita ja euforbioita -- tuommoiselta oli tuo maa näyttävä kuuden

kuukauden perästä, mutta nyt oli kaikki kätketty hienoon lumeen, jota

pyry hiljalleen pöyhötteli.

Kello 2 astuivat matkustajat vaunuista Ogdenin asemalla. Juna oli

lähtevä tästä vasta kello 6, niin että Mr. Foggilla, Mrs. Audalla ja

heidän kahdella seurakumppanillansa oli aikaa mennä erästä sivurataa

myöten katselemaan pyhäin kaupunkia.

Kahdessa tunnissa oli kaupunki katseltu. Se on kaikin puolin

amerikkalainen ja rakennettu samaan malliin kuin muutkin kaupungit

Yhdysvalloissa: suunnattomiksi shakkilaudoiksi "suorain kulmien

surullisella alakuloisuudella", niinkuin Victor Hugo sanoo. Pyhäin

kaupungin perustaja, kaikkine uusine aatteineen, oli kumminkin pysynyt

tuossa anglosaksien symmetrian-halussa. Tässä kummallisessa maassa

tehdään kaikki neliöissä -- kaupungit, talot, tyhmyydet.

Kello 3 kulkivat matkustajat kaupungissa, joka on rakennettu Jordan

puron ja Wahsatch vuorten lähimmäisten rinteiden keskelle. Kirkkoja oli

peräti vähän. Huomattavia rakennuksia olivat profeetan talo, raastupa

ja arsenaali, edelleen sinervistä tiilistä rakennetut talot

verantoineen ja pylväikköineen puutarhain sisässä. Kaupunkia ympäröi

savesta ja piikivestä tehty muuri, joka oli rakennettu vuonna 1853.

Valtakadun varrella oli muutamia lipuilla koristettuja hotelleja,

niiden joukossa "Lake Salt House".

Mr. Foggin ja hänen seurakumppaniensa mielestä ei kaupungin väkiluku

ollut sanottavan suuri. Kadut olivat melkein tyhjiä, paitsi niitä,

jotka veivät temppeliin. Sinne saapuivat he vasta monen korttelin

kautta kuljettuaan. Naisia oli arvattavasti hyvin paljon. Ei saa

kumminkaan luulla, että jok'ainoalla mormonilla on useampia vaimoja.

Kukin saa menetellä vapaan tahtonsa mukaan, mutta huomattava on, että

Utahin tyttäret ne ovat hyvin halukkaita miehelään pääsemään, sillä

heidän uskontonsa mukaan vanhain piikain ei pidä näkemän taivaan iloa.

Nämä poloiset eivät senvuoksi näyttäneetkään iloisilta. Muutamilla,

epäilemättä rikkaimmilla, oli yllään musta silkkisaketti, kainosti

mantiljan tai shaalin alla. Toisilla oli pukunaan vain indienni.

Passepartout, nuori mies kun oli, katseli jonkinlaisella kauhulla noita

mormonien tyttäriä, joiden oli määrä, useamman yht'aikaa, tehdä

mormoniherraa onnelliseksi. Miehiä varsinkin meidän selväjärkinen

ystävämme surkutteli. Hänen mielestään olisi oikein hirmuista, jos

pitäisi useampia muijia yht'aikaa kuljettaa tämän surun ja murheen

laakson kautta, viedä heitä näin joukottain mormonien paratiisiin,

jossa he alinomaa ovat yhdessä kunnioitettavan Smythin seurassa, hänen,

joka on itse ylimmäinen koristus tässä hekuman kodissa. Hän ei tuntenut

vähintäkään halua solmimaan avioliiton siteitä, ja hänestä näytti --

kenties hän erehtyikin -- että Suolakaupungin tyttäret heittivät häneen

silmäyksiä, jotka tekivät hänet hiukan rauhattomaksi.

Onneksi ei hänen oloansa tässä pyhäin kaupungissa kestänyt kuin vähän

aikaa. Määrättynä aikana olivat he jälleen sijoillansa vaunussa.

Kuului vihellys, mutta juuri kun veturin pyörät alkoivat saada junaa

liikkeelle, kuului huutoja: seis! seis!

Liikkeelle pantu juna ei enää pysähdy. Mies, joka huuteli junaa

seisahtumaan, oli nähtävästi joku myöhästynyt mormoni. Hän juoksi

henkensä edestä. Hänen onnekseen ei asemahuoneella ollut portteja eikä

aitoja, jonka vuoksi hän juoksi radalle, hyppäsi perimmäisen vaunun

astinlaudalle ja läähättäen vaipui sohvalle vaunussa.

Passepartout, joka oli katsellut noita voimisteluliikkeitä, silmäili

nyt tuota myöhästynyttä herraa ja tunsi häntä kohtaan sangen suurta

osanottoa kuultuaan hänen olevan utahilaisen, joka oli pötkäissyt

pakoon perheriidan jälkeen.

Kun mormoni oli jälleen toipunut, astui Passepartout hänen luokseen ja

kaikkein kohteliaimmalla tavalla kysäisi:

-- Kuinkas monta vaimoa teillä on, nimittäin teillä yksinänne?

Päättäen hänen kiireisestä juoksustaan oli Passepartout näet luullut

niitä olevan hänellä vähintään kaksikymmentä.

Epätoivoisena käsiänsä väännellen vastasi mormoni:

-- Yksi on vain, yksi ainoa, mutta onpa sitä siinäkin!