Pacific-rautatiellä.
"Ocean to Ocean" (valtamerestä valtamereen) -- niin sanovat
amerikkalaiset, näillä kolmella sanalla nimittäen sitä "grand trunk'ia"
(isoa emärataa), joka leveimmältä kohdalta kulkee Yhdysvaltain halki.
Mutta oikeastaan jakaantuu "Pacific Rail-road" kahteen eri osaan:
"Central Pacific", San Fransiskon ja Ogdenin välillä, ja "Union
Pacific", Ogdenin ja Omahan välillä. Omahassa yhtyy viisi eri haaraa,
jotka yhdistävät sen New-Yorkiin.
New-Yorkin ja San Fransiskon välillä kulkee siis nyt rautatie, jonka
pituus on kokonaista 3,786 Engl. peninkulmaa (6,050 kilometriä). Omahan
ja Tyynen valtameren välillä kulkee rata halki alueen, jossa vielä asuu
indiaaneja ja petoeläimiä, nimittäin sen laajan maakunnan kautta, jota
mormonit rupesivat asumaan v. 1845, sittenkuin heidät oli karkoitettu
Illinoisista.
Ennen vanhaan viivyttiin New-Yorkin ja San Fransiskon välillä
parhaimmassakin tapauksessa kuusi kuukautta; nyt tuo matka suoritetaan
seitsemässä päivässä.
Vuonna 1862 päätettiin rakentaa mainittu rautatielinja 41:nnen ja
42:nnen leveyspiirin välille, vaikka eteläisten maakuntain edusmiehet
olivat tahtoneet sitä vedettäväksi etelämpään. Presidentti Lincoln itse
määräsi linjain yhdyntäkohdaksi Omahan, Nebraskan valtiossa. Työ
alotettiin heti paikalla ja lopetettiin piakkoin sillä amerikkalaisella
tarmolla, jolle outoa on paperin töhrintä ja virkavaltaisuus. Työn
pikaisuudesta ei kumminkaan ollut haittaa sen kelvollisuudelle.
Preerioilla saatiin säännöllisesti puolitoista peninkulmaa valmiiksi
joka päivä. Veturi kulki eilen pantuja kiskoja myöten ja toi kiskoja
huomista varten, kulkien uusia kiskoja myöten, sitä mukaa kuin niitä
ennätettiin naulata kiinni.
Pacific-tiehen yhtyy useampia haararatoja Iowan, Kansasin, Coloradon ja
Oregonin valtioista. Omahasta lähdettyään kulkee rata Platte joen
läntistä rantaa pohjoisen haaran suulle saakka, seuraa sitten eteläistä
haaraa, kulkee Laramien ja Wahsatch vuorten kautta, kiertää
Suolajärven, saapuu Lake-Salt-City'iin -- mormonien pääkaupunkiin --,
laskee Tuilla laaksoon, pistäytyy Amerikan erämaahan, Cedar vuorten ja
Humboldtin toiselle puolelle, seuraa Humboldt virtaa Sierra Nevadan ja
Sacramenton kautta ja laskee vihdoin Tyynen valtameren rannalle.
Kaltevuus ei ole missään, ei edes Kalliovuorillakaan, isompi kuin 12
jalkaa tuhannelle.
Sellainen on tuo pitkä rautasuoni, jonka junat kulkevat 7 päivässä ja
jota myöten Mr. Fogg -- niin hän ainakin toivoi -- oli saapuva
New-Yorkiin niin hyvissä ajoin, että hän joulukuun 11 p:nä pääsee
lähtemään sieltä laivalla Liverpooliin.
Vaunu, johon Phileas Fogg oli sijoittunut, oli neljällä pyöräparilla
kulkeva. Mitään eri osia ei vaunussa ollut, vaan kummallekin seinälle
oli asetettu sohvia, joiden välinen käytävä vei toaletti- ja
kabinettihuoneisiin, niinkuin kaikissakin vaunuissa. Junan kaikki
vaunut olivat yhdistyksissä keskenään sivukäytävällä, jota myöten
matkustajat pääsivät kulkemaan junan päästä toiseen. Siten oli heillä
käytettävinään salonkivaunuja, avovaunuja, ruokailuvaunuja,
kahvilavaunuja. Ei puuttunut enää kuin teatterivaunuja. Mutta kyllä
niitäkin vielä joskus hankitaan.
Sivukäytävää myöten liikkui lakkaamatta kirja- ja sanomalehtikauppiaita
tavaroitaan tarjoilemassa, samoin niitä, jotka myyskentelivät
liköörejä, ruokatavaroita, sikareja. Ostajia ei suinkaan puuttunut.
Matkustajat olivat lähteneet Oaklandin pysäyspaikalta kello 6 illalla.
Oli pilkkopimeä ja ilma kylmä, taivas oli pilvessä ja lupasi
lumisadetta. Juna ei kulkenut kuin 32 kilometrin nopeudella tunnissa,
pysäykset siihen luettuina, mutta silläkin nopeudella olisi ennätetty
perille määrätyssä ajassa.
Vaunuissa ei puheltu juuri ollenkaan; unikin jo rupesi uuvuttamaan
matkustajia. Passepartout istui salapoliisin vieressä puhuttelematta
häntä kumminkaan. Viimeisten tapausten jälkeen oli heidän välinsä
käynyt hyvin kylmäksi. Ei myötätuntoisuutta enää, ei luottamusta. Fiks
oli entisellään, mutta Passepartout pysyttelihe hänestä loitompana,
valmiina kuristamaan entisen ystävänsä.
Tunnin kuluttua junan lähdöstä rupesi satamaan lunta, onneksi ei
kumminkaan niin suuressa määrin, että siitä olisi ollut haittaa junan
kululle. Vaunun akkunoista ei näkynyt kuin ääretön valkoinen huntu,
jota vastaan veturin höyry harmaana kuvastihe.
Kello 8 tuli vaunuun "Stewart" ja ilmoitti matkustajille, että
maatapanon kello oli soinut. Pian oli tämä vaunu, "sleeping car",
muutettu makuuhuoneeksi. Sohvien selkämykset nostettiin ylös, niille
laitettiin makuuvuoteet, ja muutaman hetken kuluttua oli jokaisella
matkustajalla mukava vuode, joka paksuilla uutimilla oli peitetty
kaikilta kärkkäiltä silmäyksiltä. Lakanat olivat lumivalkoisia,
pielukset pehmoisia -- ole hyvä vaan ja käy maata; ja niinpä kaikki
tekivätkin, niinkuin olisi oltu mukavan postilaivan hytissä. Mutta
sillä välin juna kiiti täysin höyryin Kalifornian kautta.
San Fransiskon ja Sacramenton välillä on maa tasaista. Sillä osalla
rautatietä, jonka nimi on "Central Pacific Road", on lähtökohtana ensin
Sacramento, josta se kulkee itää kohti, kunnes yhtyy Omahasta tulevaan
rataan. San Fransiskosta Kalifornian pääkaupunkiin kulki tie suoraan
koillista kohden, seuraten San Pablon lahteen laskevan American
River'in rantaa. Näiden kahden tärkeän kaupungin välillä, jota on 120
peninkulmaa, kului kuusi tuntia, niin että kello 12 kuljettiin
Sacramenton ohi, matkustajain maatessa sikeintä untansa. He eivät siis
nähneet ensinkään tätä suurta kaupunkia, jossa Kalifornian
hallitusvirastot istuvat, eivät sen leveitä katuja, eivät sen komeita
hotelleja, puistoja eivätkä kirkkoja.
Sacramentosta lähdettyään tuli juna Junctionin, Roddinin, Auburnin ja
Colfaksin asemain kautta Sierra Nevadan vuoristoon. Kello 7 aamulla
kuljettiin Ciscon aseman kautta, ja tuntia myöhemmin oli makuuhuoneet
jälleen muutettu tavallisiksi rautatievaunuiksi, ja matkustajat saivat
nyt akkunoista katsella kauniita maisemia tässä vuoriseudussa. Rata
totteli Sierran oikkuja, kulkien milloin ihan lähitse vuoren kuvetta,
milloin pauhaten jyrkkäin kuilujen äyräillä, kierrellen isoissa
käyrissä liian teräviä nurkkia, milloin sujahtaen ahtaisiin soliin,
joista ei olisi luullut ulos pääsevänkään. Veturi, kimallellen
säkenissänsä kuin pyhä lipas, heittäen lyhdystänsä kellertävää valoa,
kumautellen hopeoitua kelloansa, lehmänheitturi edessään kuin hyväkin
etulinnoitus, yhtyi vihellyksillään ja jyrinällään vuorivirtain ja
koskien pauhuun ja tuprutellen savuansa ylös honkain tummiin latvoihin.
Matkalla oli peräti vähän tunneleja ja siltoja. Rata pysyttelihe
vuorien rinteillä, hakematta suorinta tietä ja loukkaamatta luontoa.
Kello 9:n paikoilla juna kulki Carsonin laakson kautta Nevadan
valtioon, yhä vain pyrkien koillista kohti. Puolenpäivän aikana
pysähdyttiin Renon asemalle, jossa oli 20 minuuttia murkina-aikaa.
Tästä lähtien nousee rata Humboldt joen vartta muutamia peninkulmia
pohjoiseen. Sitten se kääntyy itää kohti, pysytellen virran rannalla
hamaan Humboldt Ranges'iin saakka, jonka lähteet ovat Nevadan
itäisimmässä päässä.
Murkinoituansa kävivät Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout
jälleen vaunuun, jossa he mukavasti istuen katselivat ohi kiitäviä
maisemia: äärettömiä ruohokenttiä, taivaan rannassa kohoilevia vuoria
ja pauhaavia koskia. Silloin tällöin näkyi lauma biisonihärkiä etäällä,
näyttäen mustalta muurilta. Näistä suunnattomissa laumoissa kulkevista
märehtijöistä on junille välistä voittamattomia haittoja. Usein on
niiden nähty tuhansittain, tiheissä riveissä, kulkevan tuntikausia
radan poikki, ja junain on täytynyt pysähtyä ja odottaa, kunnes ne ovat
kulkeneet ohitse.
Semmoinen tapaus sattui nytkin. Kello 3 illalla sulki junalta tien iso
lauma, jossa oli vähältänsä 10 tai 12 tuhatta päätä. Vähennettyään
vauhtinsa oli veturi koettanut tunkeutua tuon suunnattoman joukon läpi,
mutta turhaan; sen täytyi pysähtyä.
Niin, nuo härät -- amerikkalaiset sanovat niitä, vaikkei ihan oikein,
puhvelihäriksi -- kulkivat verkalleen radan poikki, mylvien toisinaan
kauheasti. Ne ovat isompia kuin Euroopan härät. Niillä on lyhyet jalat
ja häntä, sä'än kohdalla korkea kyttyrä, hajasarvet päässä, kaulassa ja
olkapäillä pitkäkarvainen harja. Ei ollut yrittämistäkään estää niiden
kulkua. Kun biisonihärät ovat kerran alkaneet kulkea jotakin suuntaa,
ei niitä enää mikään saa siltä suunnalta poikkeamaan. Se on pauhaava
nousuvesi elävää lihaa, jota ei mikään sulku voi pidättää.
Matkustajat katselivat tuota kummallista näkyä sivukäytäviltä. Mutta
se, jota viivytys kipeimmin koski, nimittäin Phileas Fogg, hän istui
paikallaan, tyynesti odotellen, milloin muka härät tahtoisivat päästää
junan kulkemaan. Passepartout oli raivoissaan. Hän oli vähällä
laukaista koko pistoliarsenaalinsa tuohon korvennettavaan laumaan.
-- On se tämäkin vaan maata! -- huudahti hän. -- Härät täällä
pysäyttelevät junia ja astua laahaavat juhlakulussa, vähääkään
kiiruhtamatta, ikäänkuin eivät näkisi estävänsä ihmisiä matkustamasta.
Peijakas! Hauska olisi tietää, onkohan tämäkin vastus jo ollut
ennakolta kirjoitettuna Mr. Foggin päiväkirjaan. Ja hyvä se on
koneenkäyttäjäkin! Ottais ja pukkais masinallaan kylkeen koko tuota
petojen paljoutta!
Mutta siitäpä ei olisi mitään hyötyä ollut. Etummaiset härät tosin
olisivat kaatuneet, mutta sitten olisi junan täytynyt pysähtyä ja
täysissä höyryissä ollessaan se olisi vielä helposti saattanut suistua
radalta, ja sitten vasta pulassa olisi oltu!
Parasta oli siis vain odottaa kärsivällisesti; viivytyksenhän saa pian
korvatuksi enentämällä vauhtia. Härkäin ohikulkua kesti ummelleen kolme
tuntia. Ilta pimeni jo, kun viimeiset rivit kulkivat radan poikki.
Lauman etupää katosi silloin jo eteläisen taivaan rantaan.
Kello 8 juna kulki Humboldt Ranges'in ohitse ja saapui kello puoli 10
Utah'in maakuntaan, suuren Suolajärven seutuun, mormonien omituiseen
maahan.