Passepartout huomaa vieläkin todeksi sananlaskun: Rohkea rokan syö.
Ehdotus oli uskallettua, täynnä vaikeuksia, kenties mahdotonkin panna
toimeen. Mr. Fogg pani siinä alttiiksi henkensä tahi ainakin vapautensa
ja luonnollisesti myös aikeittensa tyhjiin raukeamisen, vetonsa; mutta
yhtäkaikki hän ei epäillyt. Muuten hän sai kenraalista rohkean
apulaisen.
Passepartout puolestansa julisti olevansa kokonaan herrain
käytettävänä. Isännän ehdotus kiihotti suuresti hänen mieltänsä. Hän
näki nyt, että jääkuoren alla sykki sydän, liikkui sielu. Oikein hän
mielistyi Phileas Foggiin.
Jäljellä oli ainoastaan parsilainen. Mille puolelle hän asiassa
kallistuu? Kenties hän pitää hindujen puolta? Tahi jollei hän
suorastaan tahdo olla avullisena, niin oli ainakin vakuutus saatava
hänen puolueettomuudestaan.
Sir Francis kääntyi suoraan hänen puoleensa ja kysyi, mitä hän aikoi
tehdä.
-- Herra upseeri, -- vastasi opas, -- minä olen parsilainen, ja tuo
vaimo on parsilainen hänkin. Käskekää, minä tottelen.
-- Oikein, opas! -- virkkoi herra Fogg.
-- Mutta muistakaa visusti, -- jatkoi parsilainen, -- emme ainoastaan
pane alttiiksi henkeämme, vaan meitä odottavat hirmuiset rangaistukset,
jos joudumme kiinni. Ajatelkaa sitä.
-- Se on ajateltu, -- vastasi Mr. Fogg. -- Minun mielestäni ei meidän
käy ryhtyminen toimeemme ennen yötä.
-- Sitä minäkin, -- vastasi opas.
Hindu kertoi nyt lähempiä tietoja uhrista. Vaimo oli ollut syntyjään
hindu, kuuluisa kauneudestaan, parsilais-lahkoa, rikkaan kauppiaan
tytär Bombaysta. Hän oli siellä saanut täydellisen englantilaisen
kasvatuksen, ja hänen tavoistaan ja opistaan päättäen olisi luullutkin
häntä eurooppalaiseksi. Hänen nimensä oli Auda.
Vanhempainsa kuoltua hänet naitettiin väkisin Bundelkundin rajahille.
Kolmen kuukauden kuluttua hän jäi leskeksi. Peläten kohtaloa, joka
häntä odotti, hän pakeni, mutta otettiin kiinni, ja rajahin sukulaiset,
joille oli etua hänen kuolemastansa, jättivät hänet täten uhrattavaksi,
eikä hän näyttänyt voivan välttää kuolemaa.
Tämä kertomus se vain vahvisti Mr. Foggin ja hänen seuralaistensa jaloa
päätöstä. Opas määrättiin ohjaamaan norsua niin lähelle Pilajin pagodia
kuin mahdollista.
Puolen tunnin kuluttua pysähdyttiin viidakkoon, viidensadan askeleen
päähän pagodista, jota tosin itseään ei näkynyt, mutta josta
hurjamielisten huudot kuuluivat varsin selvään.
Nyt pidettiin neuvoa, miten olisi päästävä uhrin luo. Opas tunsi tämän
Pilajin pagodin ja vakuutti nuoren lesken olevan nyt siellä sulkeissa.
Pääsisikö sinne ovesta sisään, koko joukon ollessa unen huumauksissa,
vai olisiko seinä puhkaistava?
Tätä ei voitu ratkaista, ennenkuin oli päästy paikalle. Varmaa oli
ainakin se, että pelastus oli toimeenpantava yön aikana ennen aamun
koittoa, sillä silloinhan poloinen viedään uhrattavaksi, ja silloin ei
häntä enää voi mikään ihmisvoima pelastaa.
Mr. Fogg ja hänen matkatoverinsa odottivat yön tuloa. Kello 6 illalla,
jolloin pimeys peitti maan, he päättivät lähteä tutkimusretkelle.
Fakiirien huutoja ei enää kuulunut. Tapansa mukaan, niin
kertoi parsilainen, juovuttavat he nyt itsensä <i>hang'illa</i>,
hamppuliuoksen sekaisella oopiumilla, ja saattaisihan olla mahdollista
päästä heidän keskitsensä hamaan temppeliin saakka.
Parsilainen kulki muiden etunenässä ääneti metsän kautta. Kymmenen
minuuttia hiivittyään puiden välitse he saapuivat erään pienen joen
rannalle, johon näkyi halkopino, valaistu rautapylväiden päihin
asetetuilla palavilla hartsipaloilla. Siinä oli rovio, laitettu
kalliista santelipuusta ja valeltu hyvänhajuisella öljyllä. Roviolla
oli rajahin balsamoitu ruumis, joka oli poltettava yhdessä hänen
leskensä kanssa. Sadan askeleen päässä roviosta kohosi pagodi, jonka
minareetit näkyivät tummain latvain ylitse.
-- Tänne näin! -- virkkoi opas matalalla äänellä. Ja entistä varovammin
hiipi hän heinikossa, muita johdattaen.
Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin tuulen humina puiden oksissa.
Opas pysähtyi avoimen paikan ääreen, johon muutamat hartsisoitot
levittivät valoansa. Maassa makasi ylt'ympärillä huumaavasta oopiumista
pyörtyneitä ihmisiä. Tuo kaikki näytti taistelutanterelta, joka on
täynnä kaatuneita. Miehet, naiset, lapset -- kaikki makasivat sikin
sokin. Muutamilta kuului silloin tällöin körinää.
Kauempana puiden välitse näkyi, kumminkin hyvin epäselvästi, Pilajin
pagodi. Mutta oppaan suureksi ihmeeksi näkyi ovella tulisoihtujen
himmeässä valossa rajahin sotamiehiä vartioimassa, miekat paljaina.
Luultavaa myöskin oli, että papit valvoivat temppelin sisässä.
Parsilainen ei mennyt kauemmaksi. Hän näki mahdottomaksi päästä oven
kautta temppelin sisään ja vetäysi senvuoksi takaisin seuralaistensa
kera.
Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty olivat hekin huomanneet, ettei
täältä päin ollut yrittämistäkään.
He pysähtyivät ja puhelivat hiljaa keskenään.
-- Odotetaan, -- sanoi kenraali; -- kello on vasta kahdeksan; kenties
vartiat nukkuvat hekin.
-- Saattaapa olla, -- sanoi parsilainen.
Kaikki istahtivat puun juurelle odottamaan.
Aika tuntui pitkältä. Opas läksi tuontuostakin metsänrinteelle
tarkastelemaan. Rajahin vartiat pysyivät valveilla tulisoihtujen
loimossa, ja heikko valo kuulsi temppelin akkunoista.
Odotettiin hamaan puoliyöhön. Asema ei muuttunut, ei vartiain
valppauskaan. Nähtävästi he eivät olleet saaneet "hang'ia". Senpätähden
oli nyt keino keksittävä, miten saisi seinään aukon, josta temppelin
sisään pääsisi. Tieto oli vain saatava, valvoivatko papit uhrin ääressä
yhtä huolellisesti kuin sotamiehet temppelin portilla.
Keskusteltiin vielä kotvanen. Sen jälkeen opas ilmoitti olevansa valmis
lähtemään. Mr. Fogg, sir Francis ja Passepartout seurasivat häntä.
Pitkän kierroksen tehtyänsä he lähenivät pagodia vastaiselta puolen.
Kello puoli yksi yöllä he tulivat ketään kohtaamatta muurin juurelle.
Tällä puolella ei ollut yhtään vartiaa, eikä siellä ollut yhtään
akkunaakaan eikä ovea.
Yö oli pilkkopimeä; kuu, joka oli viimeisessä neljänneksessä, oli
peittynyt synkkiin pilviin. Korkeat puut tekivät pimeyden vielä
mustemmaksi.
Mutta ei siinä kyllin, että oli tultu pagodin seinän luokse; siihen oli
vielä aukko tehtävä, eikä jalomielisillä pelastajilla ollut siihen
tarpeeseen muita aseita käytettävinänsä kuin linkkuveitsiä. Onneksi oli
kumminkin seinä tehty osaksi tiilistä, osaksi laudoista, ja tuommoisen
seinän läpi ei ole vallan vaikea tunkeutua. Kun vain yksi tiili saadaan
irti, lähtevät muut helposti perässä.
Ryhdyttiin työhön niin hiljaa kuin mahdollista. Parsilainen ja
Passepartout kumpikin tahollaan koettivat kaikin voimin irroittaa
tiilikiviä saadakseen kahden jalan suuruista aukkoa.
Työ edistyi nopeaan, mutta äkkiä kuului huuto temppelin sisästä, ja
pian vastattiin siihen ulkopuolelta.
Passepartout ja opas taukosivat työstään. Oliko kukaan huomannut heidät
ja antanut hälyytysmerkkiä? Tavallisin varovaisuus käski heitä
peräytymään, ja niin he tekivätkin yhdessä Phileas Foggin ja sir
Francis Cromartyn kanssa. He kyykistyivät maahan, odottivat, kunnes
voivotushuudot -- jos ne nimittäin semmoisia olivatkaan --
taukoaisivat, ja olivat sitten jälleen valmiit jatkamaan työtänsä.
Mutta -- voi kovaa onnea! -- vartioita ilmaantui tällekin puolelle
pagodia. Mahdotonta on sanoin selittää sitä harmia, mitä nuo neljä
miestä tunsivat nähtyänsä työnsä jääneen kesken. Koska he nyt eivät
enää pääse uhrin luo, niin millä keinoin he voivat hänet pelastaa? Sir
Francis pureskeli suutuksissaan kynsiänsä, Passepartout oli ihan
vimmassa, niin että opas töin tuskin jaksoi hillitä häntä. Fogg oli
kylmäverinen kuin ennenkin eikä osoittanut tunteitansa.
-- Nyt ei liene enää muuta neuvoa kuin lähteä pois, -- sanoi kenraali
matalalla äänellä.
-- Eipä lienekään, -- myönsi opas.
-- Malttakaa, -- sanoi Fogg. -- Ennätänhän, jos olen Allahabadissa
huomenna ennen puoliyötä.
-- Mutta toivotteko sitten vielä jotain? -- kysyi sir Francis Cromarty.
-- Parin tunnin kuluttua rupeaa aamu hämärtämään ja...
-- Sattuma auttaa meitä kenties viimeisessä tuokiossa.
Kenraali olisi tahtonut lukea Phileas Foggin ajatukset hänen
silmistään.
Mitähän hän oikeastaan arvelee, tuo kylmä englantilainen? Vai aikooko
hän rovion ruvetessa palamaan hyökätä esiin ja temmata nuoren naisen
pois armottomain pyövelien käsistä?
Se olisi ollut sulaa hulluutta, ja kukapa takasi, ettei hän ollut
tosiaankin hullu? Sir Francis Cromarty suostui kumminkin odottamaan
kauhean tapauksen loppua. Opas ei antanut seuralaistensa kumminkaan
jäädä tälle paikalle, vaan saattoi heidät metsän-aukon etupuolelle.
Sieltä he puiden suojasta näkivät makaavien ryhmät.
Passepartout, joka oli kiivennyt puun ylimmälle oksalle, hautoi erästä
ajatusta, joka ensin oli salamana sävähtänyt hänen mieleensä ja nyt oli
juurtunut hänen aivoihinsa.
Ensin hän oli sanonut itselleen: "Mikä hulluus!" Mutta nyt hän arveli:
"Mutta miksipä ei! Keino kuin keino, kenties ainoakin, ja sitten
tuollaiset hupsut tuolla..."
Passepartout ei kumminkaan ilmaissut ajatustansa, vaan liukui käärmeenä
oksia myöten alas, jotka taipuivat hamaan maahan asti.
Hetket kuluivat, ja pian osoittivat moniaat vaaleat juovat itäisellä
taivaalla päivän koittavan. Syvä pimeys kumminkin vallitsi vielä.
Tämä oli juuri tuo kovan onnen hetki. Yleinen melu nousi makaavien
joukossa; hervottomat heräsivät henkiin jälleen. Tamtam-rummut
rämisivät. Laulut ja huudot alkoivat uudelleen. Hetki oli lyönyt, jona
poloisen oli kuoleminen.
Pagodin portit aukenivat. Kirkas valo loisti sieltä. Mr. Fogg ja sir
Francis Cromarty näkivät nyt selvästi uhrin, joka oli kirkkaasti
valaistuna ja jota kaksi pappia talutti ulos. Heistä näytti, kuin
olisi poloinen, toipuneena huumauksestansa, vaistoperäisellä
puolustuksentunnolla koettanut päästä irti pyöveliensä käsistä. Sir
Francisin sydän tykytti kovasti, ja kun hän suonenvetoisesti tarttui
Phileas Foggin käteen, tunsi hän avatun veitsen hänen kädessään.
Nyt läksi joukko liikkeelle. Nuori ruhtinatar oli jälleen vaipunut
horroksiin hampun savun vaikutuksesta. Hän kulki fakiirien välissä,
jotka uskon vimmassa huutaen ja kirkuen seurasivat häntä puhellen
uskonnollisista asioista.
Phileas Fogg ja hänen seuralaisensa hiipivät hiljaa kansanjoukon
jäljessä.
Kahden minuutin kuluttua tuli joukko mainitun pienen joen rannalle ja
pysähtyi noin viidenkymmenen askeleen päähän roviosta, jolla rajahin
ruumis oli. Hämärässä he erottivat uhrin, joka aivan hervotonna virui
puolisonsa ruumiin vieressä.
Tulisoihtu pistettiin rovion ääreen, ja öljyllä valellut puut
leimahtivat heti tuleen.
Tässä tuokiossa oli sir Francisilla ja oppaalla täysi tekeminen
pidellessään kiinni Phileas Foggia, joka hurjan rohkeana tahtoi rynnätä
roviolle.
Phileas Fogg pääsikin jo irti heidän käsistään, mutta silloinpa näky
muuttui. Kuului kauhistuksen huuto, ja koko kansanjoukko lankesi
hädissänsä kasvoilleen maahan.
Eihän vanha rajah ollutkaan kuollut, sillä tuoltahan hän näkyi äkkiä
nousevan, nostavan nuoren ruhtinattaren syliinsä ja aaveena astuvan
alas roviolta, savun keskitse, joka teki hänet niin kamalan näköiseksi.
Fakiirit, sotamiehet, papit, kaikki olivat kauhistuksissansa maassa
suullaan, uskaltamatta nostaa silmiänsä tuohon ihmeiden ihmeeseen.
Uhri lepäsi tajutonna kantajansa lujilla käsivarsilla eikä näkynyt
painavan siinä ollenkaan. Mr. Fogg ja sir Francis olivat asemillaan.
Parsilainen oli kumartunut, ja Passepartout oli kai hänkin hämmästynyt.
Kuolleista herännyt tuli sillä tavoin sille paikalle, jossa herra Fogg
ja sir Francis Cromarty seisoivat, ja virkkoi hätäisesti:
-- Pillit pussiin!
Se oli Passepartout itse. Passepartout se oli hiipinyt roviolle savun
tuprutessa! Passepartout se oli nuoren rouvan temmaissut kuoleman
kidasta! Passepartout se oli, yhä rohkeasti yritystään jatkaen,
kulkenut hämmästyneen kansanjoukon keskitse!
Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kaikki neljä metsään, ja norsu
kiidätti heidät kovaa vauhtia pois. Mutta huudot ja kiljunnat, jopa
luotikin, joka lävisti Mr. Foggilta hatun, osoittivat, että pako oli
huomattu.
Palavalla roviolla näet oli sittenkin jäljellä vanhan rajahin ruumis.
Papit, toipuneina hämmästyksestään, olivat huomanneet, että heidän
uhrinsa oli rohkealla tavalla ryöstetty heiltä pois.
Suoraa päätä he olivat juosseet metsään, sotamiehet perässä. Oli
ammuttu muutamia pyssynlaukauksia, mutta täyttä neliä kiitivät
naisenryöstäjät tiehensä ja olivat pian päässeet ulommaksi luotien ja
nuolten kantamaa.