Phileas Fogg kulkee matkatovereinensa Indian salojen kautta ja mitä
sitten tapahtuu.
Opas pysytteli yhä oikealla puolen viitoitettua rautatien linjaa,
lyhentääksensä niin paljon kuin mahdollista pitkää matkaa, joka oli
heidän edessänsä. Tämä viitoitettu tie mutkitteli sinne tänne, Vindias
vuorten haaroja kierrellen, eikä kulkenut suoraan, niinkuin Phileas
Foggille olisi ollut edullista. Parsilainen, tuntien tarkoin kaikki
tiet ja polut, sanoi oikaisevansa parikymmentä peninkulmaa, jos
lähdettäisiin suoraan metsän kautta. Muut, häneen luottaen, suostuivat
siihen, Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty istuivat kaulaa myöten
kumpikin korissansa, jossa norsun lyhytaskelinen juoksu vatkasi heitä
sangen kovasti. Mutta he kärsivät sen oikealla brittiläisellä
kylmäkiskoisuudella; he puhelivat peräti vähän, ja tuskin he ylettyivät
toisiaan näkemäänkään.
Passepartout, ylhäisellä asemallaan, välittömästi alttiina jok'ainoalle
täräykselle, muisti visusti isäntänsä varoituksen ja piti kieltään niin
kaukana kurkun puolella kuin mahdollista, sillä helpostihan saattaisi
tapahtua, että kieli tällaisessa tärinässä, jouduttuaan hampaiden
väliin, jäisi palaa vaille. Lystikäs ranskalainen, milloin kallistuen
norsun kaulan puoleen, milloin letkahtaen lautasille saakka, teki
semmoisia ilmahyppyjä kuin konsanaan klovni nuoralla. Mutta huolimatta
siitä oli hän iloisella mielellä, nauroi kesken "lohenhyppyjänsä" ja
otti tuontuostakin taskustaan palasen sokeria, jonka viisas Kiuni
sieppasi kärsällään, hetkeksikään juoksuansa tauottamatta.
Kahden tunnin kuluttua pysähdyttiin levähtämään. Sammutettuaan ensin
janonsa läheisestä ropakosta elukka rupesi syömään puunoksia ja pieniä
pensaita. Sir Francis Cromarty ei moittinut ollenkaan tätä pysähdystä.
Hän oli rikki runneltu. Mr. Fogg puolestaan oli yhtä pirteä kuin olisi
vast'ikään noussut pehmoiselta vuoteeltaan.
-- Hän mahtaa olla raudasta! -- virkkoi kenraali katsellen häntä
ihmeissään.
-- Teräksestä hän on, -- vastasi Passepartout, valmistellen suurusta.
Puolenpäivän aikana antoi opas lähtömerkin. Maa kävi yhä kolkommaksi.
Isompia metsiä seurasivat vähemmät horhot, joissa kasvoi tamarindeja ja
vaivaispalmuja, laveat, kuivat kankaat, täynnä pensaita ja
syeniittikallioita. Tässä osassa Ylä-Bundelkundia, jossa harvoin
matkustajia liikkuu, asuu hurjamielinen väestö, karaistu hindujen
uskonnon hirveimmissä menoissa. Englantilaiset eivät olleet voineet
täydellisesti vahvistaa valtaansa tässä maakunnassa. Yhä siellä
vieläkin rajahit vallitsevat saavuttamattomissa tyyssijoissansa Vindias
vuoristoissa.
Useampia kertoja nähtiin joukottain hurjia hinduja, jotka osoittivat
uhkaavia liikkeitä, huomatessaan nopeakulkuisen elukan kiitämistä.
Mutta parsilainen vältteli heitä niin paljon kuin mahdollista,
arvellen, ettei heihin ole hyvä puuttua. Metsäneläimiä nähtiin sinä
päivänä hyvin vähän, tuskin muita kuin joitakuita apinoita, jotka mennä
huippivat pakoon, kimmurrellen ja irvistellen senkin seitsemään
sorttiin, ja sekös oli Passepartout'in mielestä hauskaa!
Yksi seikka, paitsi useampia muita, antoi hänelle paljon miettimisen
aihetta. Mihinkäs Mr. Fogg panee norsun, kun tästä kerran kunnialla on
päästy Allahabadiin? Ottaako hän sen mukaansa? Mahdotonta! Ensin se
maksoi niin suunnattoman paljon ja sitten vielä pitäisi maksaa siitä
kuljetuspalkkaa: keppikerjäläiseksihän semmoisesta tulee paikalla.
Myykö hän sen vai päästääkö vapaaksi metsään? Tuo arvoisa elukka
ansaitsisi kyllä kaikkea kunnioitusta. Jos Mr. Fogg ottaisikin ja
lahjoittaisi sen hänelle, Passepartout'ille, niin mitähän ihmettä hän
sillä tekisi? Tuommoiset ajatukset ne lakkaamatta liitelivät
ranskalaisen päässä.
Kello 8 illalla oli päästy toiselle puolelle Vindias vuorten
pääselännettä, ja matkamiehet pysähtyivät pohjoisen rinteen juurella
erääseen hajonneeseen bungaloviin.
Tänä päivänä oli kuljettu noin 25 peninkulmaa, ja yhtä paljon oli vielä
jäljellä Allahabadin pysäyspaikalle.
Yö oli viileä. Bungalovin sisälle laittoi parsilainen kuivista oksista
valkean, ja lämpö tuntuikin erittäin suloiselta. Illallinen
valmistettiin mukaan otetuista eväistä, ja matkailijat söivät suurella
ruokahalulla, niinkuin ainakin nälkäiset ja matkasta uupuneet. Puhelu,
joka alkoi muutamilla lyhyillä lauseilla, loppui koviin kuorsaamisiin.
Opas valvoi Kiunin ääressä, joka nukkui seisoallaan, pää puun oksalla.
Mitään erinomaista ei yön kuluessa tapahtunut. Hiljaisuutta häiritsi
tosin tuontuostakin kamala tiikerin ja pantterin kiljunta, ja niihin
sekaantui apinain älinä. Mutta siihenpä ahnaiden petojen uhkaukset
päättyivätkin; bungalovin vieraihin ne eivät yrittäneetkään kajoamaan.
Sir Francis Cromarty makasi raskaasti kuin urhoollinen sotilas
konsanaankin uuvuttuansa. Passepartout makasi rauhattomasti ja teki
unissaan tuontuostakin kuperkeikkoja. Herra Fogg puolestaan makasi
niin levollisesti kuin olisi ollut omassa hiljaisessa talossaan
Saville-row'in varrella.
Kello 6 aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa. Opas toivoi pääsevänsä
Allahabadiin samana iltana. Herra Foggilta menisi siis ainoastaan osa
niistä 48 tunnista, jotka hän oli voittanut tähän saakka.
Nyt laskeuttiin Vindias vuorten viimeisiltä pengerryksiltä. Kiuni oli
jälleen alkanut nopean juoksunsa. Puolenpäivän aikana opas kiersi
Kallenger nimisen kaupungin, joka oli Kanin, Gangeen lisäjoen,
varrella. Hän vältti aina asuttuja seutuja, pitäen turvallisempana
kulkea autioita kankaita myöten, jotka tietävät ensimmäisiä vietteitä
mahtavan laajaan jokilaaksoon. Allahabadin pysäyspaikkaan ei ollut
täyttä kahtatoistakaan peninkulmaa koilliseen päin. Pysähdyttiin
levähtämään banaanipuiden juurelle, joiden hedelmät, yhtä terveelliset
kuin leipä ja "yhtä mehuisat kuin kerma", kuten matkustajat sanovat,
maistuivat matkamiehille varsin makeilta.
Kello kahden aikana tultiin hyvin tiheään metsään, jota oli kestävä
monta peninkulmaa. Opas katsoi parhaaksi kulkea tiheän metsän kautta.
Tähän saakka ei ollut matkustajia kohdannut mikään este, ja matka
näytti päättyvänkin onnellisesti, mutta äkkiä norsu kävi rauhattomaksi
ja pysähtyi.
Kello oli silloin neljä.
-- Mikäs nyt? -- kysäisi sir Francis Cromarty kurottaen päätään
korista.
-- En tiedä, herra upseeri, -- vastasi parsilainen, kuunnellen
omituista melua, joka läheni tiheän lehti- ja oksaseinän lävitse.
Tuokion kuluttua melu kävi selvemmäksi. Siitä saattoi jo erottaa kaukaa
ihmisten laulua ja vaskitorven ääniä.
Passepartout kuunteli hengitystään pidättäen. Mr. Fogg odotteli
maltillisesti, sanaakaan sanomatta.
Parsilainen hyppäsi maahan, sitoi elukan puuhun ja juoksi metsään.
Hetkisen kuluttua hän palasi jälleen.
-- Se on bramiinien juhlakulkue, -- hän sanoi. -- He tulevat tänne
päin. Meidän tulee olla piilossa, jos suinkin mahdollista.
Opas päästi norsun puusta, talutti sen viidakkoon ja pyysi, etteivät
herrat millään muotoa astuisi alas. Itse hän oli valmiina nousemaan
norsun selkään, jos tulisi tarvis lähteä pakoon. Hän uskoi kumminkin
hartaiden kulkijain menevän ohitse heitä huomaamatta, sillä tiheä
lehdikko kätki heidät kokonaan.
Räikeät sävelet lähenivät lähenemistään. Yksitoikkoiset äänet
sekaantuivat rumpujen ja symbaalien soittoon. Pian näkyi juhlakulkueen
etupää noin 50 askeleen päässä. Oksain välitse he helposti erottivat
tämän uskonnollisen juhlakulkueen omituiset jäsenet.
Ensimmäisessä rivissä kulkivat papit, pitkissä komeissa vaatteissa ja
mitrat päässä. Heidän ympärillään kulki miehiä, vaimoja ja lapsia
laulaen jonkinlaista ruumisvirttä, jota yhtä pitkäin väliaikain perästä
keskeyttivät tamtam-rummut ja symbaalit. Heidän perässään kulkivat
rattaat, jonka puolat ja kehät olivat kuin käärmeistä kokoon kiedotut.
Rattailla, joita oli vetämässä kaksi paria kalliilla loimilla
koristettuja zebu-härkiä, oli hirveän näköinen kuvapatsas. Sillä oli
neljä kättä, ruumis maalattu mustanpunaiseksi, silmät rajut, tukka
pörheä, kieli riipuksissa suusta, huulet punaiset. Kaulassa oli
koristus, joka oli tehty pääkalloista, vyötäisillä vyö poikkihakatuista
käsistä. Patsas oli pystyssä ison, päättömän jättiläisen hartioilla.
Sir Francis Cromarty tunsi tämän kuvapatsaan.
-- Se on jumalatar Kali, -- kuiskasi hän, -- rakkauden ja kuoleman
jumalatar.
-- Kuoleman -- olkoon menneeksi, -- vastasi Passepartout hiljaa, --
mutta rakkauden -- ei koskaan; tuommoinen vanha akan kränä.
Parsilainen viittasi häntä olemaan vaiti.
Kuvan ympärillä kulki vääntelehtien ja kiemurrellen joukko vanhoja
fakiireja (hurjamielisiä kiihkolaisia), kasvot maalattuina, ruumiit
täynnä ristinaarmuja, joista verta tippui, oikeita pirun riivaamia
olentoja, jotka vielä tänäkin päivänä heittäytyvät hindulais-juhlissa
Juggernautin (epäjumalan) vaunujen alle.
Niiden perässä kulki muutamia bramiineja kalliisti kirjatuissa
itämaisissa puvuissa taluttaen naista, joka tuskin jaksoi jalkojansa
liikutella.
Tämä nainen oli nuori ja valko-ihoinen kuin eurooppalainen. Pää, kaula,
hartiat, kasvot, kädet ja varpaat olivat täynnä jalokiviä,
kaulavitjoja, korvarenkaita ja sormuksia. Kultakuteiseen, hienoon
musliinivaippaan, joka oli hänen yllään, kuvautuivat selvästi hänen
vartalonsa piirteet.
Tämän nuoren naisen perässä kulki -- silmää loukkaavana vastakohtana --
vartioita, paljastetut säilät kädessä ja pitkät damaskoidut pistolit
vyöllä, kantaen paareilla ruumista.
Siinä oli vanhan ukon ruumis, puettu rajahin kalliiseen pukuun,
helmillä kirjailtu turbaani päässä, niinkuin eläissäänkin, ja yllä
silkillä ja kullalla kirjattu vaippa, vyötäisillä timanteilla
koristettu kashmiri-vyö ja vieressään komeat indialaisen ruhtinaan
aseet.
Sitten kulki soittoniekkoja ja viimeiseksi koko joukko hurjamielisiä,
joiden kirkuna tuontuostakin voitti torvien ja rumpujen huumaavan
pauhinan.
Sir Francis Cromarty katseli kaikkea tätä surullisin silmin ja virkkoi
oppaalle:
-- Se on "sutty"!
Parsilainen nyykäytti päätään myönnytykseksi ja pani sormen huulilleen.
Pitkä juhlakulkue astui verkalleen eteenpäin, ja vähän ajan perästä
olivat viimeisetkin rivit kadonneet metsään.
Vähitellen lakkasi laulun ääni, kaukaa kajahteli vielä muutamia
räikeitä ääniä, mutta pian vallitsi syvä hiljaisuus ylt'ympärillä.
Phileas Fogg oli kuullut sir Francis Cromartyn äsken lausuman sanan, ja
heti kun juhlakulkue oli kadonnut näkyvistä, hän kysäisi:
-- Mitä se "sutty" on?
-- Sutty on ihmis-uhraus, Mr. Fogg, -- vastasi kenraali, --
ihmis-uhraus, joka kumminkin tapahtuu vapaaehtoisesti. Nainen, jonka
äsken näitte, poltetaan huomenna päivän koittaessa.
-- Voi konnia, voi! -- kiljaisi Passepartout suutuksissaan.
-- Entä ruumis?
-- Se oli ruhtinaan, hänen miesvainajansa, joka oli itsenäinen ruhtinas
Bundelkundissa, -- vastasi opas.
-- Mitenkä? -- kysäisi Phileas Fogg, osoittamatta kumminkaan mitään
liikutusta äänessään. -- Onko Indiassa vielä tuommoisia verisiä tapoja?
Eivätkö englantilaiset ole saaneet niitä hävitetyiksi?
-- Suurimmassa osassa Indiaa, -- vastasi sir Francis Cromarty, --
tuommoiset uhraamiset eivät enää ole tapana. Mutta näihin salomaihin
emme voi mitään vaikuttaa, varsinkaan tähän Bundelkundin alueeseen.
Koko pohjoisosa Vindiasvuoristoa on edelleenkin alituisten murhain ja
ryöstöjen näyttötantereena.
-- Voi tuota poloista! -- jupisi Passepartout, -- mennä elävänä
roviolle!
-- Roviolle, niin, -- liitti kenraali, -- ja jos hän jäisi eloon, niin
tuskin saatatte kuvailla mielessänne, mihin viheliäiseen tilaan hän
joutuisi. Hiukset ajettaisiin hänen päästään, ruokaa ei hänelle
annettaisi kuin jokunen kahmalollinen riisiä, hän tulisi hyljätyksi,
häntä pidettäisiin saastaisena olentona, ja viimein hän kuolisi
jossakin nurkassa kuin kapinen koira. Tieto niin hirveästä
tulevaisuudesta pakottaakin monet antaumaan poltettaviksi paljoa
useammin kuin uskonnollinen hurjamielisyys. Joskus kumminkin on uhri
täysin vapaaehtoinen, ja hallituksen täytyy ryhtyä koviin toimiin sen
estämiseksi. Muutama vuosi sitten, asuessani Bombayssa, tuli kerran
nuori leski kuvernöörin luo ja pyysi, että hänen sallittaisiin kuolla
samalla roviolla, jossa hänen miehensä ruumis oli poltettava.
Kuvernööri tietysti ei suostunut moiseen pyyntöön. Leski läksi
kaupungista ja pakeni erään itsenäisen rajahin luokse, jossa hänen
tahtonsa täytettiin.
Kenraalin puheen aikana oli opas usean kerran pudistellut päätänsä, ja
kenraalin vaiettua hän virkkoi:
-- Huomispäivän uhri ei suinkaan ole vapaaehtoinen.
-- Mistä sen tiedätte? -- kysäisi sir Francis.
-- Tuon jutun tietää Bundelkundissa joka mies, -- vastasi opas.
-- Mutta eihän vaimo parka näkynyt tekevän vähääkään vastarintaa, --
huomautti sir Francis.
-- Se tuli siitä, että hän oli saatettu huumauksiin hampun ja oopiumin
savulla.
-- Minne häntä nyt viedään? --kysyi sir Francis.
-- Pilajin pagodiin, kahden peninkulman päähän tästä; siellä hän on
oleva viimeisen yönsä.
-- Ja milloin uhraus tapahtuu?...
-- Huomenna aamun hämärissä.
Opas talutti norsun ulos tiheästä viidakosta ja nousi jälleen sen
niskaan. Hän yritti jo omituisella vihellyksellä saada sitä juoksemaan,
mutta Mr. Fogg pysäytti hänet ja käännyttyään sir Francis Cromartyn
puoleen sanoi:
-- Jospa pelastaisimme tuon vaimon?
-- Pelastaisimme, Mr. Fogg, niinkö? -- huudahti kenraali.
-- Minulla on vielä jäljellä kaksitoista tuntia. Saatanhan ne käyttää
siihen.
-- Mutta teilläpä on hyvä sydän, -- sanoi sir Francis.
-- Joskus, -- vastasi Phileas Fogg yksinkertaisesti, -- silloin kun
minulla on paljon aikaa.