Keskustelu, joka saattaisi käydä Phileas Foggille kovin kalliiksi.
Phileas Fogg oli lähtenyt talostansa Saville-row'in varrelta kello
puoli 12 ja nostettuaan oikeaa jalkaansa 575 kertaa vasemman jalan
eteen ja vasenta jalkaansa 576 kertaa oikean jalan eteen tuli
Reform-Clubiin, joka on mahtava rakennus Pall-Mallin varrella ja on
maksanut kokonaista kolme miljoonaa markkaa.
Phileas Fogg astui suoraa päätä ruokasaliin. Sen yhdeksästä ikkunasta
näki kauniiseen puutarhaan, jossa syksy oli jo puun lehdet pukenut
kultaan. Hän istahti entiselle sijallensa, tutun pöydän ääreen, joka
katettuna oli häntä odottamassa. Hänen murkinansa oli voileipä,
keitetty kala mehuisan Reading-sauce'n kera, veripunainen roastbiff
champignonien kera, putinki raparperista ja karviaismarjoista, palanen
chester-juustoa ja kaiken tämän painikkeeksi muutama kupillinen sitä
erinomaista teetä, jota oli tuotettu maahan nimenomaan Reform-Clubia
varten.
Kello 12 ja 47 minuuttia keskipäivällä hän nousi pöydästä ja astui
komeaan saliin, joka oli koristettu kalliskehyksisillä tauluilla.
Siellä toi palvelija hänelle Times-lehden, joka ei vielä ollut leikattu
ja jonka työläässä avaamisessa ja taivuttamisessa Phileas Fogg osoitti
suurta taitoa ja tottumusta. Sanotun lehden lukemista kesti puoli
vaille 4:ään; sitten hän luki Standardia päivälliseen asti.
Päivälliseksi oli melkein samoja ruokia kuin murkinaksikin; lisänä oli
nyt vain "Royal British sauce".
Kun kello oli 20 minuuttia vailla 6, astui hän jälleen isoon saliin ja
rupesi lukemaan Morning Chroniclea.
Puolen tunnin kuluttua tuli muutamia Reform-Clubin jäseniä. Nämä
istahtivat ison uunin eteen, jossa kivihiilet kirkkaasti paloivat.
Vastatulleet olivat Phileas Foggin tavallisia pelikumppaneja,
innokkaita vistin pelaajia niinkuin hänkin: insinööri Andrew Stuart,
pankkiirit John Sullivan ja Samuel Fallentin, oluenpanija Thomas
Flanagan ja Englannin Pankin johtaja Gauthier Ralph, kaikki rikkaita
miehiä ja arvokkaita jäseniä tässäkin klubissa, joka jäsentensä
joukossa näkee teollisuus- ja rahamaailman merkkimiehiä.
-- No niin, Ralph, -- kysäisi Thomas Flanagan, -- millä kannalla
varkaus-asia nykyjään on?
-- Niin, -- vastasi Andrew Stuart, -- pankki saa pyyhkiä partaansa.
-- Minäpä luulen, -- sanoi Gauthier Ralph, -- että me kyllä saamme
varkaan kiinni. Taitavimpia poliisimiehiä on lähetetty kaikkiin
Amerikan ja Euroopan tärkeimpiin sekä tuonti- että vientisatamiin, ja
työlääksipä käy tuon herran päästä heidän kynsistänsä pujahtamaan.
-- Onko varkaasta tarkkoja tuntomerkkejä? -- kysyi Andrew Stuart.
-- Aluksikin hän ei ole mikään varas, -- vastasi Gauthier Ralph
yksivakaisesti.
-- Kuinka? Eikö se ole varas, joka on siepannut 55 tuhatta puntaa[2]
pankinseteleissä?
-- Ei, -- vastasi Ralph.
-- Siis ammattimies toki? -- arveli John Sullivan.
-- Morning Chronicle sanoo, että hän on gentlemanni.
Tämän selityksen antoi Phileas Fogg, jonka pää kohosi sanomalehden
takaa. Samalla Phileas Fogg tervehti pelitovereitaan, ja nämä
vastasivat tervehdykseen.
Seikka, josta puhuttiin ja josta kaikki Yhdistetyn Kuningaskunnan
sanomalehdet innokkaasti keskustelivat, oli tapahtunut kolme päivää
ennen, syyskuun 29 p:nä. Setelitukku, joka sisälsi 55 tuhatta puntaa
(1 milj. 375 tuhatta markkaa), oli varastettu Englannin Pankin
ensimmäisen rahastonhoitajan virkapöydältä.
Niille, jotka kummastelivat semmoisen tapauksen mahdollisuutta, selitti
pankinjohtaja Gauthier Ralph, että samassa tuokiossa kuin varkaus
tapahtui, oli rahastonhoitaja juuri kirjaan panemassa 3 shillingin 6
pencen summaa, ja eihän hänellä voinut silmiä olla kaikilla haaroin.
Tässä on huomattava -- mikä selittää yllämainitun tapauksen -- että tuo
ihmeellinen laitos, nimeltä Bank of England, näkyy pitävän peräti
suurta huolta yleisön arvokkaisuudesta. Ei yhtään vartiaa, ei
vahtimestaria, ei vanunkiverkkoa! Kultaa, hopeaa, seteleitä on esillä,
melkeinpä tahtoisi sanoa: kenen saatavina hyvänsä. Ei näet saa
vähintäkään epäillä kenenkään ohitsekulkevan rehellisyyttä. Muuan
englantilaisten tapain tarkimpia tutkijoita kertoo tästä seuraavaa:
Eräässä pankin huoneessa, jossa kertoja oli, teki hänen mielensä
lähemmältä katsella noin 7 tai 8 naulan painoista kultakappaletta, joka
oli rahastonhoitajan pulpetilla. Hän otti sen käteensä, katseli sitä ja
antoi sen lähellä seisovalle, tämä taas viereiselleen, ja niin kulki
kultakappale kädestä käteen aina salin päässä olevaan pimeään käytävään
ja palasi vasta puolen tunnin kuluttua takaisin, eikä rahastonhoitaja
sillä välin ollut yhtään kertaa nostanut edes silmiänsäkään työstänsä.
Mutta toisin oli käynyt syyskuun 29 p:nä. Setelitukku ei tullutkaan
takaisin, ja kun komea kellolaitos Drawing-office'n yläpuolella oli
lyönyt viisi, jolloin toimistot suljetaan, ei Englannin Pankilla ollut
muuta neuvoa kuin kirjoittaa 55 tuhatta puntaa voiton ja tappion
tilille.
Sittenkuin varma tieto varkaudesta oli saatu, lähetettiin taitavimpia
salapoliiseja suurimpiin satamiin, niinkuin Liverpooliin, Glasgowiin,
Havreen, Sueziin, Brindisiin, New-Yorkiin y.m. Sille, joka saa varkaan
kiinni, luvattiin kaksituhatta puntaa ja sitäpaitsi viisi prosenttia
takaisin saatavasta summasta. Nämä poliisit saivat käskyn pitää
tarkasti silmällä kaikkia matkustajia, sekä tulevia että lähteviä,
kunnes heti kohta vireille pantu valmistava tutkinto oli saanut
lähempiä seikkoja selville. Syytä oli, niinkuin Morning Chroniclekin
sanoi, luulla, ettei varas kuulunut mihinkään englantilaiseen varkaiden
seuraan. Mainittuna syyskuun 29 päivänä oli huomattu pankissa
herrasmies, hyvissä vaatteissa ja hieno käytökseltään. Hän oli useampia
kertoja kulkenut siinä huoneessa, missä varkaus tapahtui.
Valmistelevassa tutkinnossa saatiin hyvin tarkat ulkonaiset tuntomerkit
miehestä ja luettelo niistä lähetettiin kaikille Yhdistetyn
Kuningaskunnan ja manteren salapoliiseille. Senpä vuoksi jotkut kunnon
miehet -- niiden joukossa Gauthier Ralph -- luulivat kyllä syytä olevan
toivoa, ettei varas suinkaan pääse pakoon.
Tämä tapaus tietysti oli päivän keskustelujen aineena Lontoossa ja koko
Englannissa. Keskusteltiin sinne ja tänne, oliko muka vai eikö ollut
pääkaupungin poliisin mahdollista saada varas kiinni. Ihmekös siis,
että Reform-Clubin jäsenet myöskin juttelivat samasta asiasta,
varsinkin kun yksi pankin alijohtajista oli heidän seurassaan.
Arvoisa Gauthier Ralph ei ottanut epäilläkseen poliisin onnistumista,
sillä hän toivoi luvatun palkinnon suuresti kiihottavan salapoliisien
uutteruutta ja älyä. Mutta hänen virkaveljensä Andrew Stuart oli
kokonaan toista mieltä. Herrat kävivät korttipöytään: Stuart Flanagania
ja Fallentin Foggia vastaan. Pelin aikana ei puhuttu mitään, mutta
robberien välissä keskusteltiin sitä kiivaammin.
-- Minun mielestäni, -- sanoi Andrew Stuart, -- on pakenemisella
enemmän mahdollisuutta kuin kiinnisaamisella, sillä epäilemättä on varas
konstinsa oppinut mies.
-- Olkoon niin, -- vastasi Ralph, -- mutta ei ole maata, johon hän
voisi paeta.
-- Peijakas!
-- Minnekä te sitten luulette hänen lähteneen?
-- Mistä minä sen tiedän? -- vastasi Andrew Stuart. -- Maailma on hyvin
avara.
-- Oli ennen, -- virkkoi Phileas Fogg puoli ääneen ja sitten, asettaen
korttipakan Thomas Flanaganin eteen, lisäsi ääneen: -- nostakaa.
-- Mitä tarkoitatte sanalla "ennen"? Onko maa käynyt pienemmäksi?
-- Epäilemättä, -- vastasi Gauthier Ralph. -- Minä olen samaa mieltä
kuin Mr. Fogg. Maa on käynyt pienemmäksi, sillä sen ympäri voi kulkea
nyt kymmenen kertaa pikemmin kuin sata vuotta sitten, ja sepä seikka se
tässä tapauksessa juuri jouduttaakin varkaan takaa-ajoa.
-- Ja jouduttaa varkaan karkaamistakin.
-- Lyökää ulos, Mr. Stuart, -- virkkoi Phileas Fogg.
Mutta heikkouskoinen Stuart ei antanut perään. Parttian jälkeen hän
sanoi jälleen:
-- Totta puhuen, herra Ralph, kovin hupainen on teidän todistuksenne
maan pienenemisestä. Siis, koska nyt matkustukseen maan ympäri menee
ainoastaan kolme kuukautta...
-- Kahdeksankymmentä päivää vain, -- virkkoi Phileas Fogg.
-- Aivan niin, hyvät herrat, -- lisäsi John Sullivan, --
kahdeksankymmentä päivää vain, siitä lukien kuin "Great Indian
Peninsular Railway" saa rataosansa Rothalin ja Allahabadin välillä
valmiiksi. Kas tässä Morning Chroniclen laskut:
Lontoosta Mont Cenis'in ja Brindisin kautta Sueziin rautatietä
ja postilaivoissa 7 päivää.
Suezista Bombayhin postilaivassa 13 päivää.
Bombaysta Kalkuttaan rautatietä 3 päivää.
Kalkuttasta Hongkongiin (Kiinassa) postilaivassa 13 päivää.
Hongkongista Jokohamaan (Japanissa) postilaivassa 6 päivää.
Jokohamasta San Fransiskoon postilaivassa 22 päivää.
San Fransiskosta New-Yorkiin rautatietä 7 päivää.
New-Yorkista Lontooseen postilaivassa ja rautatietä 9 päivää.
Yhteensä 80 päivää.
-- Aivan niin, kahdeksankymmentä päivää, -- huudahti Andrew Stuart ja
löi epähuomiossa väärää maata, -- mutta siihen ei ole lukuun otettu
pahoja ilmoja, vastatuulia, haaksirikkoja, junan suistumisia kiskoilta
j.n.e.
-- Kaikki on otettu lukuun, -- vastasi Phileas Fogg, yhä jatkaen
peliänsä; sillä nyt ei enää pelikään ollut keskustelulta rauhoitettu.
-- Sekin, että hindut ja indiaanit ottavat ratakiskot pois! -- huudahti
Andrew Stuart. -- Sekin, että he pysäyttävät junan, ryöstävät
matkustavaiset ja vievät heidän päänahkansa!
-- Sekin on otettu lukuun, -- vastasi Phileas Fogg, joka lopetti pelin
kahdella honöörillä.
Andrew Stuart, jonka vuoro nyt oli jakaa, kokosi kortit ja sanoi:
-- Teoriassa olette kyllä oikeassa, Mr. Fogg, mutta käytännössä...
-- Käytännössä samoin, Mr. Stuart.
-- Sitähän olisi hauska nähdä.
-- Mikäs estää? Lähtekäämme yhdessä matkalle.
-- Herra varjelkoon! -- huudahti Stuart. Mutta panisinpa vetoa
neljätuhatta puntaa, että sellainen matkustus moisilla ehdoilla on
mahdoton.
-- Päinvastoin hyvin mahdollinen, -- vastasi Mr. Fogg.
-- Tehkää se sitten!
-- Maanko ympäri 80 päivässä?
-- Niin.
-- Teen kyllä.
-- Milloin?
-- Heti. Mutta sanonpa ennakolta, että teen tuon matkan teidän
maksullanne.
-- Tuo nyt on pelkkää hulluutta! -- sanoi Andrew Stuart alkaen jo
tuskastua pelikumppaninsa itsepintaisuuteen. -- Kas niin, peli jatkuu
vaan.
-- Jakakaa uudestaan sitten, -- sanoi Phileas Fogg; -- te annoitte
väärin.
Andrew Stuart otti kortit vapiseviin käsiinsä, mutta äkkiä hän laski ne
takaisin pöydälle.
-- Olkoon menneeksi, Mr. Fogg, -- sanoi hän -- minä panen vetoa 4,000
puntaa.
-- Mitä joutavia, -- virkkoi Fallentin hänelle -- leikkiähän tämä vain
on.
-- Kun kerran sanon lyöväni vetoa, -- vastasi Andrew Stuart, -- niin
silloin en laske leikkiä.
-- Minä suostun, -- sanoi Mr. Fogg ja lisäsi sitten kääntyen muihin: --
Baring Brothers'illa on talletettuna minun rahojani 20 tuhatta puntaa.
Ne uskallan kernaasti.
-- Kaksikymmentä tuhatta puntaa! -- huudahti John Sullivan. -- 20
tuhatta puntaa, jotka saattaisitte menettää jonkun arvaamattoman esteen
kautta.
-- Arvaamattomia esteitä ei ole olemassa, vakuutti Phileas Fogg
kuivasti.
-- Mutta Mr. Fogg, nämä 80 päivää ovat vähin mahdollinen aika.
-- Vähin mahdollinen aika, hyvin käytettynä -- muuta ei ole tarvis.
-- Mutta sittenhän pitäisi oikein matemaatillisesti hyppiä rautateiltä
höyrylaivoille ja höyrylaivoilta rautateille!
-- Minä hypin matemaatillisesti.
-- Te laskette leikkiä.
-- Kunnon englantilainen ei laske leikkiä niin totisessa asiassa kuin
veto on, -- vastasi Phileas Fogg. -- Minä lyön 20 tuhatta puntaa vetoa
ketä vastaan hyvänsä, että matkalla maan ympäri en viivy muuta kuin 80
päivää eli 1,920 tuntia eli 115,200 minuuttia. Suostutteko?
-- Suostumme, -- vastasivat herrat Stuart, Fallentin, Sullivan,
Flanagan ja Ralph, sovittuaan keskenään.
-- Hyvä! -- sanoi Fogg. -- Juna lähtee Doveriin tänään kello 8.45. Minä
lähden siinä.
-- Tän'iltanako jo? -- kysyi Stuart.
-- Tän'iltana, -- vastasi Fogg. -- Siis, -- jatkoi hän, silmäillen
taskukalenteriin, -- koska meillä tänään on keskiviikko lokakuun 2 p.,
niin palaan Lontooseen, juuri tähän samaan Reform-Clubin saliin,
lauvantaina 21 p:nä joulukuuta kello 8.45 illalla; ellen, niin ovat
Baring Brothers'ille tallettamani 20 tuhatta puntaa teidän omanne lain
ja oikeuden mukaan. Tässä shekki sille summalle.
Vedosta tehtiin pöytäkirja, jonka allekirjoittivat nuo kuusi vedon
lyönyttä. Phileas Fogg oli koko ajan pysynyt tyynenä. Hän ei suinkaan
ollut lyönyt vetoa voiton vuoksi, ymmärtäen kyllä, että häneltä
semmoinen summa -- puolet hänen omaisuuttansa -- kuluukin tämän
pulmallisen, miltei mahdottoman tehtävän täyttämisessä. Vetokumppanit
näyttivät olevan rauhattomia, ei panoksensa menettämisen tähden, vaan
siitä syystä, että heillä oli hieman omantunnonvaivoja taistellessaan
moisilla ehdoilla.
Kello löi 7. Ehdoteltiin pelin keskeyttämistä, jotta herra Fogg
ennättäisi valmistua matkalle.
-- Minä olen aina valmis, -- vastasi tuo alituisesti rauhallinen
herrasmies jakaessaan kortteja. -- Ruutua, herrat. Lyökää ulos, Mr.
Stuart!