Kentiesi kevään säillä
se totta ollut ois,
kun maat on pälvipäillä
ja lähtö järven jäillä
on läikkyellen pois;
kun kutsui kevään valta,
koi-luoja, kukkimaan
runonsa roudan alta,
tarulta, tai vahalta
kun tuntui tarhat maan.
Ois noussut harjahirsi
sydänten pyhättöön. —
Jo kerkee syys ja kirsi,
ei helky kiurun virsi,
jäi ruusut jäätikköön.
Lie aika linnunmuuton,
jo halla virvet vie
syyslaakson laulupuuton,
yö tähdetön ja kuuton
koht' ympärillä lie.
Ah, kevään kukkakuita,
kun mett' on metsä, maa,
ja metsässä ei muita
kuin linnun laulupuita,
kuin aamun purppuraa!
Näe teit' en enää toiste,
te kevään säihkysäät;
pois tummuitte jo, pois te,
se loppuu, kevään loiste,
ne kestää, talven jäät.
Kuin haave kevät haipuu,
sen kukka kuolee pois,
sen valtakunta vaipuu,
mut kuolla kevään kaipuu,
ah, kuunaan kuinka vois!
Mi mieleen kevään hempi
niin kuuman polton tois,
mi loisto, loihtu, lempi?
Oi uni ihmeisempi,
kuin kevät itse ois!