Ne vieri pois ne vievät vaunut
ja niiden myötä matkamies,
ja sydän, vaikka valmistaunut,
vast' eron vakavuuden ties.
On kotoisissa kammioissa
nyt hiljaisempaa, tyhjempää,
ja luona sen, ken sielt' on poissa,
alati aatos viivähtää.
Hänt', eronnutta, mieleen johtaa
kaikk' esineet, kaikk' askareet;
nykyistä elävämmin hohtaa
nyt entishetket elpyneet.
Ne usein ilmi-todellistuu,
kaikk' ero haihtuu, etäisyys:
ei mennytkään hän, siinä istuu,
hymyily vastaa hymyilyys.
Ja on kuin ensi tuokiossa
ois soiva tuttu ääni taas,
kuin hämyisessä kammiossa
hyväilis sormet suortuvaas.
Sanoiksi saamasta min esti
useinkin hetki soinnuton,
niin läheisesti, lämpöisesti
nyt soi kuin kuiske sovinnon.
Kuin saatto, jok' ei luovu luota,
poismennyt mieleen palajaa,
salaista tunnustusta tuota
sanattomasti kuiskuttaa.
Ja kaipaus, mi kalvoi mieltä,
ei tyhjyytt' enää tuta voi,
jo kuuntelee se kevään kieltä,
se odottaa, se unelmoi.
Kuin yöhön aamun ylhä sulo
kuvastuu kohtaaminen uus,
kuin lapsosille joulun tulo,
kun laulut soi, kun syttyy kuus.
On pian mennyt aika pieni, —
niin rinnan aatos riemuaa, —
koht' ohjata jo oman tieni
sen luo ma saan, jok' odottaa.
Miss' armaamman luo aamu säteen,
maat heleämmin heilimöi,
siell' yhdymme taas käsi käteen,
niin sydämeni ikävöi.