Siimon Kenton oli unen tarpeessa ja teki lähetyssaarnaajasta erottuaan
uskomattoman teon. Hän istuutui maahan nojaten selkänsä puuta vasten ja
nukkui tunnin ajaksi. Täsmälleen päivänkoitossa hän havahtui, pesi
virrassa kasvonsa ja kätensä ja meni määräpaikalle odottamaan
tummaihoista pakanaa.
Erämies asettui puuta vasten seisomaan valvoen, ettei kukaan voinut
huomaamatta lähestyä häntä eikä kulkea ohi. Siinä hän muisteli entisiä
kohtauksiaan Pantterin kanssa ja lähetyssaarnaajan äskeisiä sanoja,
jotka antoivat hänelle paljon ajattelemista. Samalla hän harkitsi
taistelusuunnitelmaa. Hän päätti ärsyttää vastustajansa, niin että tämä
vihan kiihkossa unhottaa välttämättömän tarkkaavaisuuden ja
varovaisuuden.
Sivulta kuuluva hiljainen ruohonkahina sai Kentonin pikaisesti
kääntämään päätään. Pensaat jakaantuivat ja Wa-on-mon, shawanoejen
päällikkö seisoi siinä noin kymmenen askeleen päässä ja katseli
erämiestä loistavin silmin.
Intiaanin karheat mustat hiukset riippuivat olkapäille. Kolme maalattua
kotkansulkaa kohosi takaraivolta pystyyn. Kasvot olivat maalatut:
otsassa valkea risti, poskilla mustia ja punaisia juovia.
Kuparinvärinen rinta oli paljas vyötäisille saakka, jossa näkyi
päällikön ainoa ase -- hänen peloittava metsästyspuukkonsa, joka tumman
pakanan raivoisassa kädessä heiluessaan oli ollut osallisena monessa
hirmutyössä.
Pantteri pysähtyi vasen jalka hiukan eteenpäin ojennettuna, tarttui
oikealla kädellä puukonkahvaan ja nojasi eturuumiinsa hiukan eteenpäin
niinkuin syöksyyn valmistautunut urheilija.
Kentonillakin oli metsästyspuukko vasemmalla sivulla riippuvassa
tupessa. Hän tarttui siihen ollakseen valmis vetämään sen esille heti
tarvittaissa, ettei vastustaja yllättäisi häntä.
Kentonin ryhdissä ilmeni voimaa ja sopusuhtaisuutta. Hänen
pesukarhunnahkainen hattunsa, päärmetty metsästyspuseronsa, sääryksensä
ja jalkineensa olivat hänen ammattilaistensa tavallista kuosia. Hän oli
pitempi, lihaksiltaan täyteläisempi ja yhtä notkea kuin intiaani, jota
hänen siniset, taistelunhalusta loistavat silmänsä tähystelivät.
Hänen laihoilla kapeilla kasvoillaan väreili uhmaava hymy, ja kädellään
edelleen puukon kahvaa puristaen lausui hän intiaanien kielellä:
-- Vai niin, onko Pantteri vihdoinkin vihamiehensä edessä? Mutta
hänellä on varmaankin muassaan sotilaita, jotka piilottelevat puiden
takana ja syöksevät esiin, kun päällikkö rukoilee armoa valkealta
mieheltä?
-- Pantteri ei tarvitse kenenkään apua pakoittaakseen valkean miehen,
sellaisen koiran, polvilleen, sanoi intiaani tahallisesta loukkauksesta
hämmentymättä.
-- Miksi sitten punainen mies juoksi tiehensä, kun hänen olisi pitänyt
kohdata minut murretun puun luona lähellä raivattua aluetta?
-- Valkoinen koira puhuu kuin narri. Hän tietää, että Wa-on-mon
kiiruhti kokoomaan urhokkaita sotureitaan estääkseen valkeaihoisten
matkan. Hän kokosi soturinsa ja valkeaihoisten matka keskeytyi.
-- Intiaanit yrittivät kyllä viime yönä, mutta eivät onnistuneet;
punaiset koirat saivat purra ruohoa. Kiväärini, joka on tuolla puuta
vasten, teki hyvää jälkeä ja tekee edelleenkin. Minä ajoin teitä
jälestä, mutta te juoksitte metsään?
Kiihoitus ei ottanut pystyäkseen; Pantteri hillitsi itseään erinomaisen
hyvin.
-- Miksi eivät kaikki valkoihoiset koirat tulleet maihin shawanoeja
ajamaan? kysyi hän jotenkin levollisesti.
-- Yksi teki niin -- pieni lapsi, ja sinä, punainen koira, vangitsit
lapsen ja astuit ylpeänä ja kerskuen sotilaittesi keskelle; sillä
olithan sinäkin nyt kerran elämässäsi saanut yhden vangin. Mikä
urhoollinen ja suuri päällikkö!
Puhuessaan Kenton seurasi tarkoin vastustajansa kasvonilmeitä ja
eleitä. Tämä ei enää näkynyt voivan hillitä itseään, Intiaanin käsi
jännittyi puukkoa puristaessa, poskilihakset vavahtelivat ja vasemman
mokkasiinin kärki värisi. Äkkiä Pantteri otti valtaavan hypyn niinkuin
se petoeläin, jonka nimi oli hänelle annettu, tempasi puukon ja tähtäsi
sillä vastustajansa rintaan.
-- Kuole, valkea koira! kähisi hän.
Mutta isku sattui tyhjään ilmaan; sillä Kenton lähättäytyi taakse
jonkun askeleen ja iski sitten yhtä nopeaan ja voimakkaasti eteenpäin
kumartunutta hirviötä tämän vielä ilmassa ollessa.
Verrattomalla notkeudella heittäytyi Pantteri kuitenkin samassa sivulle
ja karttoi siten iskun. Hän sai heti vankan jalansijan ja oli vähällä
saada taistelun siinä tuokiossa ratkaistuksi onnistuneella iskulla
vastustajansa selkään.
Kentonkin ennätti toki kiepahtaa pois iskun alta.
Pantteri muuttui varovaisemmaksi, samoin teki Kenton. He olivat niin
pian oppineet kunnioittamaan vastustajansa rohkeutta ja voimaa.
Kumpikaan ei virkkanut mitään; kiihoittavien pistopuheiden aika oli jo
ohi. He olivatkin jo kumpikin tarpeeksi kiihoittuneita.
Pantteri alkoi hitaasti kiertää vastustajansa ympäri, kumarassa
asennossa, puukko iskuun nostettuna odottaen sopivaa silmänräpäystä.
Seisten keskipisteessä tarvitsi Kentonin vain hitaasti kääntyä
ollakseen aina silmä silmää vasten. Niin oli helppo pitää rintama
mahdottomana murtaa. Mutta tuskin kuitenkaan Pantteri oli tehnyt
ensimäisen kierroksensa ennenkuin sopiva tilaisuus tarjoutui ja hän
käytti sitä hyväkseen salaman nopeudella.
Mutta Kenton olikin tahallaan tarjonnut viholliselleen ansan. Kun julma
punanahka syöksyi ilmassa häntä kohden, oli hän itse silmänräpäyksessä
valmis iskemään koko taidollaan ja voimallaan.
Mutta hän ja Pantteri sattuivat tekemään aivan saman iskun ja heidän
käsivartensa sattuivat yhteen. Valkean miehen isku oli voimakkaampi, ja
heikompilihaksisen intiaanin käsivarteen sattunut sysäys lamautti käden
ja lennätti hänen puukkonsa kymmenen metrin päähän pensaikkoon.
Ennenkuin notkea intiaani pääsi syrjään, tarttui Kenton vasemmalla
kädellään hänen kaulaansa ja paiskasi hänet kumoon kuin lapsen. Sitten
hän asetti polvensa hänen rintaansa vasten ja piti puukon valmiina
kauheaan tehtäväänsä.
-- Sinä punainen koira! kähisi kiihtynyt erämies. Nyt olet viimeinkin
voitettu. Ano nyt armoa!
Kaadettu vihollinen ei olisi ollut uhkamielisempi, vaikka asemat
olisivat olleetkin vaihdoksissa.
-- Sinä, valkea koira, et uskalla iskeä!
Näin hän tahtoi kiihoittaa erämiestä tekemään viimeisensä.
Jokaisen ihmisen povessa, kuinka tahrittu ja musta se muuten lieneekin,
on ainakin pienoinen hyvyyden kipinä, joka enkelin henkäyksen siihen
sattuessa leimahtaa liekkiin ja polttaa vuosikausien pahaintekojen
kokoaman kuonan. Siimon Kenton ei voinut koskaan käsittää, mistä se
johtui, mutta hän väittää kuulleensa ikäänkuin lähetyssaarnaajan ääni
olisi hänelle huutanut:
-- Ole laupias hänelle, niin saat itse laupeutta hädän hetkenä!
Vastustamattoman voiman pakottamana nousi Kenton, otti polvensa pois
Pantterin rinnan päältä ja sanoi entisestä aivan muuttuneella äänellä:
-- Pidä henkesi, intiaani; minä lahjoitan sen sinulle!