Poistuttuaan intiaanileiristä kulki lähetyssaarnaaja virran rantaan.
Hänen ei nyt tarvinnut olla varovainen liikkeissään. Ja niinkuin hän
oli odottanutkin, hän kuuli pian tunnetun merkkiäänen. Hän pysähtyi
heti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Siimon Kenton hänen
edessään.
-- Näin teidän puhelevan Pantterin kanssa, sanoi erämies, ja minä
ehdottomasti aavistin, että punanahka sanoi minusta jotakin.
-- Niin, minä olen varma, että te liikuskelitte lähellä, ja kun
Wa-on-mon piti joskus hyvin kovaa ääntä, luulin minä teidän ymmärtävän
meidän keskustelumme.
-- En kuullut niin paljon, mutta haluan tietää.
-- Minä lähdin leiristä juuri teitä etsimään. Tunnetteko kallion, joka
on heti lahden takana virran tällä rannalla?
-- Tunnen yhtä hyvin kuin paalumajan paikan.
-- Wa-on-mon on luvannut olla siellä päivänvaljetessa, ja minä olen
luvannut, että te ette jää pois.
-- Minä tulen! sanoi Kenton matalalla ja tyynellä äänellä.
-- Aseina on vain puukot. Ketään muita ei saa olla läsnä, en minäkään.
Jos Wa-on-mon voittaa ja te saatte surmanne, täytyy mr Ashbridgen
pienen tytön kuolla.
-- Ja jos minä voitan?
-- Silloin minä saan viedä lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen.
-- Olen kuullut tarpeeksi; minä tulen.
Lähetyssaarnaaja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt pitää hyvänä tai
huonona enteenä tätä kerskumatonta hiljaista suostumusta, joka oli
vastakohtana Pantterin käytökselle.
-- Toivottavasti hän ei nyt livistä, pastori?
-- Aivan varmaan ei. Mutta saanko sanoa teille jonkun sanasen, Siimon?
-- Niin monta kuin pastori haluaa.
-- Minä olen saanut kaksi lähimäistäni taistelemaan keskenään elämästä
ja kuolemasta. Siinä on minusta paljon vastenmielistä ja hyvin
surullista...
-- Ei minusta, keskeytti Kenton hymyillen. Minä vain pelkään, että
punanahka keksii taas jonkun verukkeen ja jää pois.
-- Sanoin jo, ettei sellaiseen pelkoon ole syytä. Minä tahdoin teille
sanoa seuraavan seikan: Kun nyt käytte taisteluun, niin muistakaa, että
todellisesti urhoollinen mies on sääliväinen.
-- En ymmärrä teitä, pastori.
-- On ehkä parasta, etten selittele -- mutta muistakaa sanani.
-- Ainakaan minä en livistä! Lähden suoraan kalliolle, aamu valkenee
pian.
-- Minä seuraan.
Muutaman minuutin ripeän astunnan jälkeen he olivat paikalla.
-- Nyt jätän teidät tähän ja palaan jälleen intiaanipäällikön luo,
sanoi Finley. Jumala olkoon kanssanne -- ja älkää unhottako, mitä äsken
sanoin.
He puristivat toistensa kättä ja erosivat.
Intiaanileiriin palatessaan oli pastori sangen varovainen, ettei
sattuisi punaisiin sotilaihin. Ja oltuaan varma, ettei ihmissilmä häntä
näe, laskeutui hän polvilleen öisen metsän juhlallisessa hiljaisuudessa
ja anoi Jumalalta apua ja selvitystä nykyiseen pulmalliseen tilaansa.
Hänen poissa ollessaan ei intiaanileiri ollut paljoakaan muuttunut.
Soturit nyt istuivat keskustellen, toiset nukkuivatkin.
Pikku Mabel makasi ruohikolla hirren luona entistä mukavammassa
asennossa. Lähetyssaarnaaja sai sen kummallisen ajatuksen, että ehkä
Pantteri itse on kohentanut heikkoa vankiaan.
Päällikkö jutteli jonkun matkan päässä neljän sotilaansa kanssa. Näistä
oli kaksi tullut leiriin lähetyssaarnaajan lähdettyä; he siis olivat
vakoojia.
Finley koetti päästä heitä niin lähelle, että olisi voinut kuulla, mitä
he puhuivat, mutta Pantteri ja hänen miehensä eivät sitä sallineet. Hän
istuutui siis hirrelle, odottamaan Pantterin puhuttelua.
Tämä tulikin pian ja istuutui hänen viereensä. Raivoisan päällikön
mokkasiinit olivat niin lähellä nukkuvan lapsen kiharaista päätä, että
jos pienokainen olisi vierähtänyt viisikään senttimetriä, hän olisi
satuttanut Pantterin varpaisiin.
-- Onko veljeni tavannut valkean erämiehen? kysyi Wa-on-mon synkempänä
kuin äsken.
-- Erosin hänestä hetkinen sitten.
-- Iloitseeko hänen sydämensä siitä, että Wa-on-mon tahtoo kohdata
hänet?
-- Hänen sydämensä paisuu riemusta, vastasi Finley syvästi alakuloisena
odotettavan pöyristävän tapauksen johdosta.
-- Eikö hän aijo juosta tiehensä?
-- Hänkö se eilen juoksi? oli pureva vastaus, joka vaikutti
päällikköön. Hän on jo kalliolla.
-- Wa-on-mon on siellä auringon noustessa.
-- Ja valkoihoiset virran takana odottavat lähetyssaarnaajan
palaamista.
-- Minun veljeni puhuu nyt yhdellä kielellä, sanoi Pantteri tunnustaen
niin toisen vilpittömyyden.
Hän oli tyytyväinen ajatellessaan, että hän tapaa Kentonin, jonka
intiaaneja vahingoittavat retket hänen mielestään nyt jo olivat
ikäänkuin lopussa.
-- Sillä miehellä on itseluottamusta, ajatteli lähetyssaarnaaja. Siitä
sukeutuu kauhea kamppailu. Minä pelkään, että Siimon halveksuu
Pantterin urheutta. Toivon, ettei hän niin tekisi, mutta minä
pelkään...
Vähitellen alkoi taivaan ranta idässä kirkastua.
-- Wa-on-mon lähtee tapaamaan valkeaa erämiestä, sanoi päällikkö yhtä
tyytyväisenä kuin sulhanen, joka aikoo käydä morsiantaan vastaan.
Hän ei heittänyt jäähyväisiä sotilailleen eikä yleensä puhunut mitään.
Hän kääntyi vain vakavamieliseen lähetyssaarnaajaan ja sanoi ikäänkuin
vahingoniloisena:
-- Wa-on-mon tulee pian takaisin.
-- Kuinka pian? sai Finley väkinäisesti kysytyksi.
-- Kun aurinko on tuolla noin, sanoi Pantteri viitaten paikkaa, jossa
aurinko on tunnin kuluttua nousemisensa jälkeen. Wa-on-mon tuo
tullessaan valkean erämiehen päänahkan. Jollei hän tule, kun aurinko on
tuolla, saa lähetyssaarnaaja tarttua pienen vangin käteen ja palata
kansansa luo. Shawanoe-soturit eivät sitä estä.
Turhaa olisi ryhtyä kuvaamaan sitä rauhattomuutta, joka vallitsi
lähetyssaarnaajan povessa seuraavan tunnin kuluessa; pahempaa tuskaa
hän ei ollut koskaan tuntenut.
Useimmat soturit nukahtivat, myöskin haavoittuneet, jotka näyttivät
paljon toipuneen.
Kolme intiaania valvoi pitäen tulta vireillä ja vartioiden leiriä.
Pieni Mabel Ashbridge tietämättä kauheasta vaarasta, joka uhkasi hänen
nuorta elämäänsä, nukkui myöskin, mutta hyvä pastori oli kuin
kidutuspenkissä.
Hän tuijotti lakkaamatta lehtikattoa. Samassa silmänräpäyksessä, kun
aurinko saavutti Pantterin osoittavan paikan, jakaantui pensaikko ja
päällikkö lähestyi.
Lähetyssaarnaaja näki hänen kasvoissaan ilmeen, jollaista ei ollut
koskaan ennen huomannut.