Lähetyssaarnaajan sydän herkesi sykkimästä, kun hän näki Pantterin
ilmestyvän metsästä ja saapuvan leiriin. Hän tiesi, että peloittava
päällikkö ja erämies olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta, ja mitä
muuta päällikön palaaminen olisi voinut merkitä kuin sitä, että
erämiesten valiourho oli saanut surmansa intiaanipäällikön kädestä.
Häntä itseäänkin hämmästyttävällä lujuudella lähetyssaarnaaja kuitenkin
katsoi intiaania suoraan silmiin, ja kun hän huomasi tämän ihmeellisen
katseen, sanoi hän:
-- Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen ja voittanut hänet?
Pantteri pysähtyi kolmen askeleen päähän ja katsoa tuijotti
lähetyssaarnaajaan.
-- Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen -- valkea erämies on
voittanut hänet.
Lähetyssaarnaaja tavallisesti aina käsitti aseman ja olot; nyt oli hän
ällistynyt. Lopulta alkoi hän aavistaa asian yhteyttä.
Hän piti kuitenkin vaarallisena kysellä intiaanilta lähemmin. Hän siis
vain hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi:
-- Mitä tahtoo veljeni, mahtava Wa-on-mon?
-- Tyttö on avannut silmänsä; hän on valveilla!
Pantteri viittasi pieneen vankiin, joka juuri silloin katseli
kummastellen ympärilleen, nousi istumaan ja hieroi silmiään.
-- Missä isä? Missä äiti?
-- Ota vanki! sanoi Pantteri. Hänelle ja veljelleni ei saa tapahtua
mitään pahaa heidän mennessänsä omiensa luo.
Finley osoitti taas harkintakykyään kieltäytyen kaikista kysymyksistä.
Hän ei yrittänyt kiittääkään Pantteria. Hän ei häneen katsonutkaan eikä
puhunut hänelle sanaakaan.
-- Tule, lapseni, lausui hän hellästi Mabelille ja tarttui tytön
käteen; minä vien sinut isän ja äidin luo!
-- Oi kuinka hauskaa! huudahti tyttö ja pisti kätensä vanhan miehen
kouraan.
Ympärillä olevat sotilaat lienevät myöskin tunteneet kummallisia
tunteita; sillä tällaista ei ollut tapahtunut ennen intiaanileirissä.
Kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua mitään, niin suurta
kunnioitusta nautti Pantteri. He katselivat valkeaa miestä, kun tämä
tyttöä kädestä taluttaen vähääkään hätiköimättä verkkaan poistui
leiristä ja hävisi metsään.
Kun lähetyssaarnaaja onnellisesta päätöksestä sydämessään Jumalaa
kiittäen saapui venheensä luo, tapasi hän Kentonin mela kädessä
odottamassa.
Kumpikin mies hymyili merkitsevästi ja puristaen toisensa kättä
istuutuivat venheeseen, Mabel heidän välillään, sekä lähtivät rannasta.
Ja kun hento alus liiti eteenpäin Ohiovirran tyynellä pinnalla kauniina
kesäaamuna alun toistasataa vuotta sitten, kertoi erämies tarkoin
kohtauksensa intiaanipäällikön kanssa ja kysyi lopuksi:
-- Missä te olitte silloin, kun Pantterilla ja minulla oli pieni
ottelumme?
-- Menin erottuamme suoraan intiaanileiriin ja olin siellä, kunnes näin
päällikön tulevan ja sain luvan poistua lapsen kanssa.
-- Ettekö todellakaan ollut lähellä?
-- En sitä lähempänä.
-- Kun minä kaadoin Pantterin ja aijoin päättää jutun, kuulin teidän
sanovan jotakin.
-- Todellako? Mitä minä sanoin?
Kun Kenton sitten mainitsi lauseen, jonka hän luuli kuulleensa, ymmärsi
pastori tapahtuman.
-- Teille puhui omantunnon ääni, Jumala. Eikä se varmaankaan ensi
kertaa kuulunut teille, vaikka ehkä nyt tavallista voimakkaampana.