Wa-on-mon vihasi kaikkia valkoisia leppymättömästi. Hän oli aina ollut
kuuro hyvän pastorin kehoituksille ja kielsi jyrkästi häntä lainkaan
puhumasta lempeyttä, armahtavaisuutta, sovinnollisuutta ja rakkautta
vaativasta Jumalasta.
Ja kuitenkin pastori Finley oli uskonut henkensä hänen käsiinsä ja
maannut hänen teltassaan. Ja tavallisissa olosuhteissa hän ei olisi
epäillyt tehdä sitä uudestaan milloin hyvänsä.
Mutta kun vihollisuudet puhkesivat ja rajut punaiset miehet maalasivat
kasvonsa ja läksivät sotajalalle, silloin lähetyssaarnaajat näkivät
parhaaksi vetäytyä heistä kauas, kunnes myrsky oli jälleen asettunut.
Ei ollut epäilemistäkään, että yleinen intiaanisota oli tulossa.
Wa-on-mon, Pantteriksi sanottu tiikeriluontoinen päällikkö, oli saanut
kestää kovasti halventavaa kohtelua valkoisten puolelta. Hänet oli
kaadettu maahan, lyöty, sidottu käsistä ja jaloista ja pidetty vankina
useita tunteja. Sellaista ei hänelle ollut koskaan ennen tapahtunut.
Mutta hän oli päässyt pakenemaan punaisen miehen tavallisella
apukeinolla, kavalluksella, sekä sitten suunnitellut uutisasukkaiden ja
heidän saattajainsa surman erinomaisessa väijytyspaikassa. Tämä
suunnitelma ei ollut kuitenkaan onnistunut, ja useita hänen parhaita
miehiään oli valkoisten luoti kaatanut. Ainoa taistelusaalis ja suurten
ponnistusten palkka oli uutisasukasperheen pieni tyttö. Säälimätön
päällikkö oli poiminut tämän aron hennon kukkasen, eikä kukaan häntä
paremmin ymmärtänyt, kuinka julmasti hän niin saattoi kostaa tytön
vanhemmille.
Niin, tyttö oli hänen vallassaan eikä ollut sellaista voimaa, joka
voisi ottaa sen häneltä pois.
Mutta juuri nyt oli sama mies, joka saarnasi nöyryyttä, rakkautta,
lempeyttä ja sovinnollisuutta vihollisia kohtaan, tulossa Pantterin
leiriin pyytääkseen, että tämä antaisi lapsen takaisin vanhemmilleen.
Lähetyssaarnaaja käsitti täydellisesti yrityksen vaarallisuuden, eikä
hän olisi siihen uskaltanutkaan ryhtyä, jollei Boone olisi kuiskannut
jotakin aivan erityistä hänen korvaansa.
Boonen neuvo edellytti useita pikku Mabelin parhaaksi vaikuttavia
seikkoja; mutta onnistumisen mahdollisuudet olivat kuitenkin niin
pienet, ettei lähetyssaarnaaja tahtonut suunnitelmistaan puhumalla
herättää vanhempien ja veljen sydämessä toiveita, jotka kenties
kuitenkin pettävät.
Lähetyssaarnaaja antautui kaikessa tapauksessa luottamuksella yritystä
toteuttamaan vaarinottaen kaikki mahdolliset varokeinot noudattaen
periaatetta: auta itseäsi, niin Jumala sinua auttaa.
Hän aikoi nousta maihin Kalkkalokäärmelahden yläpuolella välttääkseen
Kentonilta otettua toista kanoottia, jolla hän uskoi intiaanisotureita
pian kuljetettavan virran yli. Sillä tavoin hän myöskin toivoi
pääsevänsä lyhintä tietä leiriin, jossa hän tiesi tapaavansa Pantterin.
Alinomaa tähystellen ja kuunnellen meloi lähetyssaarnaaja vastavirtaan,
kunnes oli tullut niin kauas kuin oli ajatellut. Hän pysyttelihe ensin
kaukana rannasta, mutta käänsi sitten keulan kohtisuoraan maata kohden
ja voimakkailla tempaisuilla antoi palkoveneelle pääskysen vauhdin,
jolla se kiiti rantapuiden riippuvien oksien alle. Samassa tuokiossa
hän hyppäsi venheestä, veti sen korkealle ja lähti kivääri kädessä
etsimään Pantteria.
Moni hänen asemassaan olisi pitänyt sopivimpana saapua aseetonna
vihollisten leiriin -- sillä muistuttihan hänen toimensa
rauhanneuvottelijaa --, mutta Finley tunsi liian hyvin puna-ihoisten
luonteen ottaakseen tällaista menettelyä edes kysymykseenkään.
Tunnevaikutukset eivät heihin pysty; ja olihan mahdollista, että hänen
täytyisi puolustautua, ja siinä tapauksessa oli kivääri hyvä olemassa
hänen varmassa kädessään.
Tällaisessa tapauksessa olisi välittäjän vaarallista hiipiä salaa
leiriin, ja lähetyssaarnaaja Finley päättikin astua sinne suoraan ja
kursailematta. Hänen oli vaikea raivata tietä sinne nuoren, tiheän
metsän läpi, vihdoinkin hän näki leiritulen.
Nähdessään Pantterin ja hänen raivoisan seurueensa pysähtyi hän leirin
laitaan puiden varjoon, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti öisen
metsän hiljaisessa temppelissä. Läheltä kuuluva metsänkahina ei saanut
häntä kiirehtimään; vasta sitten kun hän oli puhunut Jumalalle kaikki
huolensa ja toiveensa, kohosi hän ja astui eteenpäin.
Hän tiesi, että jokaista hänen liikettään ja askeltaan vartioitiin, ja
juuri hänen peloton rohkea esiintymisensä pelasti hänet. Intiaanien
täytyi käsittää, ettei mikään vihollisen vakoilija käyttäydy näin
varomattomasti. Vaikka punaiset vartiapatrullit seurasivat häntä, eivät
he koskeneet häneen, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea leirivalon
piiriin.
Useiden metrien päästä lähetyssaarnaaja tunsi päällikön, joka oli
kiihkeässä keskustelussa sotilaidensa kanssa. Wa-on-mon seisoi häneen
selin; mutta huomasi pian toisten miesten muuttuneet kasvonpiirteet ja
hämmästyneet silmäykset. Hän kääntyi ja suureksi ihmeekseen huomasi
Jumalan miehen lähestyvän.
Siitä ilmeestä, joka kuvastui Pantterin maalatuille poskille, ei voinut
kukaan erehtyä.
Valkean miehen tunkeutuminen hänen sotaneuvostoonsa raivostutti häntä.
Hän mutisi jotakin, jonka läsnäolijat käsittivät tyytymättömyyden
purkaukseksi sen johdosta, että kulkija oli päästetty tänne. Intiaanien
tavan mukaan hänet olisi pitänyt ampua tahi hakata maahan paljon ennen
kuin hän pääsi häiritsemään päällikön neuvottelutilaisuutta.
Mutta nyt hän seisoi siinä osoittamatta vähintäkään epäröintiä tai
pelkoa.
Mr Finley, joka oli puettu melkein sivistyneen europalaisen tapaan,
lähestyi kivääri vasemmassa kädessä osoittamatta enemmän erityistä
rohkeutta kuin pelkoakaan. Wa-on-mon oli jättänyt kiväärinsä puunrunkoa
vastaan. Hän seisoi nyt kädet ristissä rinnalla luonnollisen
viehättävässä asennossa silmäillen vuorotellen sotilaitansa ikäänkuin
tiedustaakseen, mitä näillä oli sanomista, ja nähdäkseen heidän
kasvonilmeensä.
Lähetyssaarnaaja huomasi heti, mikä muutos tapahtui Pantterin
katseessa, kun hän tunsi saapujan. Siitä ei ollut kauan aikaa kulunut,
jolloin tämä katse sanoja selvemmin lausui hänet tervetulleeksi; mutta
se aika oli nyt mennyt.
Mr Finley lähestyi päällikköä arvokkaasti, tervehti puoleksi
sotilaallisella tavalla ja sanoi shawanoe-intiaanien kielellä:
-- Tervehdin sinua, veljeni Wa-on-mon, jonka teltassa olen
rauhallisesti nukkunut, kun minulla ei ollut muuta paikkaa päätäni
kallistaakseni.
Puhuessaan hän ojensi kätensä. Mutta Pantteri vain tuijotti saapujaan
käärmeellisellä katseellaan, äänetönnä, uhkaavin ilmein, kädet ristissä
rinnalla.
Lähetyssaarnaaja ymmärsi kyllä syyn, mutta tunsi kuitenkin jonkun
verran neuvottomuutta. Hän jatkoi yhtä lempeästi ja houkuttelevasti:
-- Miksi on Wa-on-mon niin synkkä, katseeltaan katsoessaan
vaaleakasvoiseen veljeensä...?
-- Hän ei ole minun veljeni, keskeytti Pantteri tavattoman raivoin ja
uhkaavin silmäyksin. Hän ei ole minun veljeni; hän on koira, hänen
täytyy kuolla!