Kun Mabelin vanhemmat yön pimeydessä riensivät alas proomua kohden,
taluttivat he silloin tytärtään. Suuressa tungoksessa proomun luona
hellittivät vanhemmat hänen kätensä. Isä yhtyi puolustajain joukkoon,
sillä intiaanit hyökkäsivät juuri. Mabel meni proomuun sen
keulapuolelle ja oli siellä kumarruksissa niinkuin lähetyssaarnaaja oli
käskenyt. Kuulia vinkuikin hänen ylitsensä. Mutta silloin hän ajatteli,
että proomun peräpuolella on parempi olla. Ja hän lähti pyrkimään sinne
kiertotietä hypäten ensin maalle kohotakseen sieltä portaita aluksen
perälle. Mutta silloin intiaanisoturi sieppasi hänet syliinsä ja kiiti
pois tytön huudoista ja vastarinnan yrityksistä huolimatta.
Ainoastaan Kenton näki tässä yönpimeydessä tytön ryöstämisen ja hän
ymmärsi heti, että jos pienokaista tahdotaan pelastaa, on samassa
silmänräpäyksessä ryhdyttävä toimeen. Hän syöksyi ryövärin jälkeen kuin
myrskytuuli, juoksi niin kovasti, että oli loukata itsensä kiviin ja
puunhaaroihin, mutta seuraus olikin, että hän saavutti intiaanin ehkä
jo kymmenen metrin päässä rannasta. Punanahka kulki lapsi sylissä
aavistamatta, että häntä ajettiin taitaa.
Bengaalilainen tiikeriäiti ei syökse kiivaammin metsästäjän kimppuun,
joka kuristaa hänen kiljuvan penikkansa kuin Siimon Kenton hyökkäsi
intiaania vastaan, joka vei Ashbrigden pientä tytärtä.
Oli niin pimeä, ettei silmä voinut ohjata iskua; Kenton tiesi
kuitenkin, että mies oli hänen vallassaan, ja muutamassa sekunnissa oli
hänestä selviydytty.
Jos metsässä olisi ollut hiukankaan valoisampaa, olisi Mabelin pelastus
onnistunut hyvin; mutta nyt ei tyttö ymmärtänyt hirveän taistelun
tarkoitusta, ja samassa kun intiaani hellitti kätensä hänestä
puolustaakseen itseään, lähti hän pimeässä juoksemaan palatakseen
omaistensa luo proomuun.
-- Hei, pieni tyttönen, missä sinä olet? huuteli Kenton ja koetti
tavoittaa lasta. Tyttö ei joko kuullut hänen ääntään tahi ei tuntenut
sitä; metsänkävijä huomasi pian, että lapsi oli hävinnyt, eikä tiennyt
minne.
Kenton samosi niin pian kuin taisi jälleen rantaan ja pysyttäytyi
siellä varjossa tarkastellakseen ympäristöä. Kuu valaisi kirkkaasti ja
näytti proomun, joka oli ehkä parinkymmenen metrin päässä rannasta ja
liukui yhä loitommalle. Ja niin pakolaisten ponnistellessa voimiaan
siirtyäkseen toiselle puolelle jäi kaksi valkoihoista Pantterin
säälimättömien soturien keskelle.
Omasta puolestaan ei Kenton ollut huolissaan, sillä hän oli usein ollut
pahemmassakin pälkähässä ja osannut siitä selviytyä, mutta pienen
tyttöparan kova kohtalo suretti häntä sitä enemmän.
Koska oli aivan turhaa kulkea raahustaa puiden seassa, päätti Kenton
ryhtyä siihen ainoaan yritykseen, josta saattoi menestystä toivoa. Hän
päätti lähteä etsimään intiaanien yhteistä kokouspaikkaa, Pantterin
leiriä.
Tämä tehtävä ei ollut niinkään vaikea kuin olisi voinut luulla.
Kentonin kaltaiselle erämiehelle oli helppo karttaa liikkeellä olevia
sotilaita. Hänen ei tarvinnut kauan kulkeakaan nähdäkseen leiritulen
kimmeltävän solan takaa, jossa intiaanit olivat aikoneet tuhota koko
seurueen sekä uutisasukkaat että erämiehet.
Hän kulki varovasti pensaikkojen läpi ja saavutti vihdoin paikan, josta
hän, itse huomatuksi tulematta, saattoi vapaasti katsella leiriä.
Keskellä avonaista leiripaikkaa paloi nuotio. Tulen takana istui
kaatuneella puun rungolla kolme sotilasta. He olivat maalatut ja
varustetut kovin pöyristyttävän näköiseksi.
Heillä oli kullakin rihlapyssy, tomahawki ja puukko, ja he puhuivat
sangen kiihtyneesti. Yksi oli muistiaisiksi yön kahakasta saanut haavan
käsivarteensa, joka oli siteissä.
Tulen oikealla puolella seisoi kaksi punanahkaa, jotka myöskin puhuivat
vilkkaasti. Taaempana, jonne tulen loimo ei kylliksi valaissut, istui
intiaaneja ryhmittäin maassa. Kenton huomasi mielihyväkseen, että monet
niistä olivat saaneet haavoja.
Kaatuneita ei näkynyt, vaikkeivät intiaanit koskaan unhota
surmansaaneita tovereitaan. Näille "autuaille metsästysmaille"
menneille sotilaille pannaan toimeen useita kunnianosoituksia.
Saapuvilla oli vain viisitoista henkilöä, mutta, kaatuneita
lukuunottamatta, oli tietenkin useita vielä poissa. Kenton ei nähnyt
niitäkään kahta, joita hän etsi: Mabelia ja Pantteria.
Muutamain minuuttien kuluttua saapui kumpikin valopiiriin. Wa-on-mon
talutti pientä vankia kovalla otteella käsivarresta sekä astui tyynenä
kaatuneen puunrungon luo, jossa hän viittasi Mabelin istumaan.
Tyttö totteli yhtä nopeaan kuin isän tai äidin käskyä.
Pantteri jäi seisomaan. Ne kolme, jotka olivat aikaisemmin istuneet
hirrellä, lähestyivät päällikköä, ja useita muitakin kokoontui hänen
ympärilleen.
-- Ah! mumisi Kenton puristetuin leuoin ja katsoen raivoisasti
Pantteriin, jospa minä olisin kohdannut sinut yksin tytön kanssa!
Lapsi, jolla oli kotikutoinen lämmin puku, katseli arasti ympärilleen.
Saattoi huomata, että hän käsitti odottavan vaaran suuruuden. Kyynelten
jälkiä näkyi vielä hänen kasvoillaan, mutta Pantteri oli nähtävästi
peloitellut hänet niin, ettei lapsi parka uskaltanut enää hakea
itkustakaan lohdutusta.
Istuessaan pölkyllä pienet pulleat kädet yhteen puristettuna hän tuskin
kertaakaan käänsi katsettaan pois intiaanipäälliköstä ja hänen
lähimmistä miehistään. Hän ymmärsi, että he ratkaisevat hänen
kohtalonsa.
Kenton kuitenkin luuli, että Pantteri neuvotteli sotilaiden kanssa,
mitenkä pakolaiset voitaisiin parhaiten estää paalumajalle pääsemästä.
Erämiehen ajatukset työskentelivät ankarasti keksiäkseen keinon lapsen
pelastamiseksi. Hän oli varma siitä, että intiaanit ennemmin tai
myöhemmin tuomitsevat hänet kuolemaan. Pitäisi vain nyt saada tietää,
milloin hänet aijotaan uhrata.
Kenton oli liian harjaantunut urho voidakseen hätiköidä. Jos Mabelille
olisi neuvottu erämiesten merkkiäänet, niin Kenton olisi jollakin
tavoin ilmoittanut hänelle läsnäolonsa punanahkain ymmärtämättä. Nyt ei
sellaista voinut yrittääkään.
Hän harkitsi, voisiko hän hiipiä tytön taakse, kaapata hänet syliinsä
ja samota pois. Hän oli jo sangen halukas yrittämään tätä uhkarohkeaa
tekoa, mutta pian hän sen hylkäsi. Hän ei epäillyt, ettei hän voisi
juosta metsään lapsen kanssa, mutta kun Pantteri ja tusinan verran
punaisia sotilaita olisi samassa kintereillä, voisi hänen ja Mabelin
henki olla menetetty muutamassa minuutissa.
-- Mutta yksi asia on varma, mumisi Kenton ja katsoa tuijotti
sotilasryhmään; jos he päättävät, että tyttönen on teloitettava nyt
kohta tuossa hirrellä istuessaan niin armahtakoon Jumala sitä miestä,
joka häneen ensiksi koskee.
Tämä vaitelias sitkeä mies, joka seisoi liikkumattomana kuin häntä
kaihtava puu ja tähysteli piilostaan kaikkea, mitä leirissä tapahtui,
olisi varmasti toiminut päätöksensä mukaan. Jos Pantteri tai joku hänen
miehistään olisi lähestynyt tyttöä vihamielisin aikein, olisi hän heti
kaatunut maahan luodin lävistämin sydämin tahi otsin.
Yötä oli vielä paljon jälellä, ja yhä uusia intiaanisotilaita saapui
leiriin, jossa päällikön ja hänen lähimpäin miestensä keskustelu yhä
jatkui.
Kenton ei käsittänyt, miksi he niin kauan neuvottelivat, sillä hänen
mielestään piti punasten menettelytavan olla vähemmälläkin selvillä.
Kuuluisa metsänkävijä seisoi edelleen paikallaan odotellen ja harkiten,
kunnes taas eräs miesryhmä ilmestyi valaistulle alueelle ja lähestyi
Pantterin ympärille kokoontuneita sotureita. Ja silloin tapahtui
jotakin niin odottamatonta, että saattaa kysyä, Kentonko vaiko Pantteri
seuralaisineen enemmän hämmästyivät.