Useimmille proomuun kiiruhtavan seurueen jäsenille oli intiaanien
toimettomuus täydellisenä arvoituksena. Todennäköisesti he olivat,
säikähtyneet kovasti, mutta nähdessään jokapäiväisen proomun rannalla
ja sen yksinkertaisen purjeen täytyi heidän pian käsittää, mitä laatua
tuo peljästyttänyt kummitus todellisuudessa oli, ja toipua kauhustaan.
Tuuli valitettavasti laimeni. Piti siis vain saada proomu kiireesti
irti rannasta. Kun se on onnistunut, voi olla jo paljon varmempi.
Väijypaikkaa voidaan kiertää.
-- Me emme voi kylliksi kiirehtiä, hyvät ystävät, sanoi
lähetyssaarnaaja, joka alkoi tuntea hermostumista tällä täpärällä
hetkellä. Hän auttoi naisia proomuun ja teki parhaansa estääkseen
ahdingossa tavallista hämminkiä. Hän odotti joka hetki kuulasadetta
mustasta metsästä ja oleksi sellaisilla paikoilla, joissa hän olisi
voinut suojella turvattomia omalla ruumiillaan.
Puuha sujui yleensä hyvin. Minuutin kuluttua proomun luo saapumisesta
olivat jo kaikki sen sisällä.
-- Laskeutukaa pitkällenne! kuiskasi Boone uutisasukkaille, Punanahkat
antavat tänne pian sataa kuulia.
-- Tuolla menee palkovene! huusi Jetro, joka ensimäisenä kiipesi
proomuun.
Pikku alus oli jätetty proomun ulkosivulle, ettei sitä voitaisi
kiskaista maalle. Nyt se oli jo muutamien metrien päässä ja loitontui
alinomaa.
-- Hyppää pidättämään se! käski Kenton, jota itseään tarvittiin
proomussa.
Tässä helteessä ei uinti tuntunut epämieluiselta, ja pian Jetro syöksyi
veteen.
Jetro ei huomannut, ettei palkovene luisunut yksinomaan virran mukana,
vaan loitontui samalla sen keskiväylään. Hän. ui voimakkain ottein
pientä ruuhta kohden, joka oli niin usein vaihtanut omistajaa muutamain
tuntien kuluessa ja aiheuttanut kiivaita otteluita.
Hän saavutti venheen muutamissa sekunneissa ja tarttui sen laitaan.
Samassa kohosi intiaanisotilas sen pohjalta ja nosti puukkonsa
iskeäkseen sen hämmästyneen nuorukaisen rintaan.
-- Siunatkoon! En luullut täällä ketään olevan, sanoi Jetro ja sukelsi
äkkiä veden alle karttaen siten iskun.
Intiaani kumartui puukko korkealla tavoittamaan neekeriä; mutta silloin
kuultiin laukaus, ja punanahka syöksyi pää edellä syvyyteen. Häntä ei
sen koommin nähty.
-- Sitä arvelinkin, sanoi Kenton ladaten uudestaan tyynesti pyssynsä.
Silloin toinen soturi kohotti pensaikosta ulvovan sotahuudon ja syöksyi
rannasta juuri irtaantuvaa proomua kohden.
Hänen intonsa voitti varovaisuuden. Hän pääsi lähelle mr Altmanin
puolisoa ja oli valmis musertamaan häneltä pään tomahawkillaan, mutta
samalla hän itse sai luodin rintaansa ja putosi veteen ojennetuin
käsivarsin.
Ken ripeydellään esti intiaanin hirmuisen murha-aikeen, siitä ei
jouduttu selvää ottamaan, sillä yleinen taistelu oli alkanut ja
molemmilta puolilta ammuttiin kovasti. Mutta kuutamo kirkastui juuri
sillä hetkellä, ja mr Altman väitti nähneensä lähetyssaarnaaja Finleyn
salaman nopeana kohottavan kiväärinsä ja ampuvan. Kun hengenmiestä
kiitettiin tästä reippaasta teosta, kielsi hän sen. Mutta hyvällä
syyllä pidettiin häntä rouva Altmanin hengen pelastajana.
Jetro oli sillä välin kohonnut virran pohjasta ehkä noin parinkymmenen
metrin päässä palkoveneestä. Hän ei tiennyt intiaanin saamasta
surmanluodista ja katsoa tuijotti ihmeissään pikku alukseen, joka
intiaanin veteen pudotessa oli mennyt kumoon ja näytti nyt suuren
kilpikonnan yläkilveltä.
-- Kaikkia ihmeitä! huudahti Jetro. Nyt kävelee intiaani virran pohjaa
ja pitää venettä alaspäin päälaellaan, ettei saisi kuunpistoa. Mutta
silloin hänen pitäisi olla viiden metrin pituisen, enkä minä sitä usko.
Jetron uidessa pulikoivaan käteen sattui nyt kaksilapainen mela. Ja kun
hän oli kierrellyt veneen ympärillä muutamia minuutteja, alkoi hän
aavistaa, kuinka asia oli. Hän rohkaisi mielensä, tarttui venheeseen ja
yritti kääntää sitä pystyyn. Kun se onnistui, oli vene niin täynnä
vettä, ettei sitä voinut käyttää ennen tyhjentämistä. Se taas saattoi
onnistua vasta maihin päästyä. Siksi Jetro pani melan venheeseen, jota
piti toisella kädellä kiinni lähtien uimaan rantaa kohden.
Voimme lisätä, että hän muitta seikkailuitta pääsikin virran yli Ohion
puoleiselle rannalle.
-- Laskeutukaa pitkällenne! huusi lähetyssaarnaaja ankarasti
nähdessään, että hänen ensimäistä kehoitustaan ainoastaan osittain
seurattiin. Hyvä rouva, suokaa anteeksi, mutta tämä on välttämätöntä.
Tämän sanoi hän rouva Ashbrigdelle, joka huolehtien miehestään
ja pojastaan ei välittänyt omakohtaisesta varovaisuudesta.
Lähetyssaarnaaja sieppasi hänet käsivarsilleen kuin lapsen ja laski
proomun pohjalle.
-- Kas näin! Rukoilkaa nyt meidän kaikkien puolesta... Ei, se ei käy
päinsä, sanoi hän äkkiä, kun Agnes Altman koetti kiivetä ylös;
laskeutukaa ja muistakaa, että ainoastaan tämä lautaseinä eroittaa
teidät kuolemasta.
-- Mutta -- mutta, rukoili rauhaton tyttö, sanokaa isälle ja Yrjölle,
että olisivat varuillaan.
-- Me olemme Jumalan kädessä, lapseni, ja meidän täytyy tehdä
velvollisuutemme.
Tärkeintä oli saada proomu pois rannasta. Se saattoi yksinkertaisimmin
tapahtua sauvoilla pohjasta työntämällä; mutta sauvat olivat
purjemastoina. Soutaa voitiin myöskin, mutta silloin lähtö tapahtui
hitaasti ja soutajat joutuivat alttiiksi luodeille.
Siitä huolimatta tarttui Jim etuairoon ja toinen erämies hoiti
peräairoa. He soutivat tarmonsa takaa.
Mustia haamuja hyöri rannalla yhä lukuisammin joukoin, vieläpä aivan
proomun luonakin. Kivääritulen leimaukset välkähtelivät pimeydessä, ja
ilma raikui taistelevain kirkunasta; kuoleman peloittavassa
kamppailussa pitivät valkeat yhtä paljon melua kuin punasetkin.
Boone, Kenton, lähetyssaarnaaja ja useimmat muut miehet olivat
hypänneet proomuun ja kumartuneet reunan taakse. Molemmat soutajat
panivat parastaan, ja venhe loitontui, mutta sanomattoman hitaasti:
-- Hiukan lujemmin, Jim! huusi lähetyssaarnaaja. Saanko minä auttaa?
-- Ei, sanoi Jim; kyllä minä yksinkin. En minä tarvitse teidän apuanne
-- kyllä, nyt ehkä...
Samassa hän hellitti airon ja horjahti raskaasti eteenpäin.
-- Haavoitutteko te? kysyi ystävällinen pappi ja nosti hänen päänsä
polvelleen.
-- Sain tällä kertaa viimeisen nipistyksen, pastori... kaikki on
lopussa... hyvästi!
Lähetyssaarnaaja olisi puhunut hänelle lohdunsanoja ja rukoillut
miespoloisen kanssa taistelun temmellyksestä huolimatta, mutta siihen
ei ollut aikaa. Jim sai niin kiireellisen lähdön; hän oli kuollut.
Lähetyssaarnaaja oli alusta saakka antautunut vaaroille alttiiksi
ajattelematta omaa henkeään. Hänen ympärillään vonkui alinomaa luoteja,
ja ihme oli, ettei häneen sattunut. Mutta pastori Finleyn koko elämä
oli ollut täynnä vaaroja, kärsimystä, kieltäytymistä, toisten hyväksi
uhrautumista, ja aina oli hän muistanut itseään kaikkein vähimmän. Hän
oli aina valmis kuolonenkelin kutsulle, tapahtuipa se sitten puolenyön
aikaan, aamuhetkellä tahi illanvarjojen laskeutuessa maan laaksoihin.
Hän sai kutsun pitkän odotuksen jälkeen, monta, monta vuotta myöhemmin,
jolloin tässä kuvatut tapahtumat olivat osana menneisyyden satua.
Proomun keulan luona sattui hiukan ennen Jimin kuolemaa ihmeellinen
kauaksi aikaa selittämättä jäänyt tapaus.
Siimon Kenton oli juuri herennyt tarkastamasta Jetroa ja hänen
venhettään ja katsahti sitten ympärilleen pitkin jokivartta, kun hän
äkkiä päästi hämmästyksen huudon, jonka syytä ei kukaan ymmärtänyt, jos
siihen taistelun melskeessä huomiotakaan kiintyi. Samassa
silmänräpäyksessä voimakas metsänkävijä ponnistautui valtaavaan
hyppäykseen ja lähättäytyi rantaa kohden.
Vaikka hän oli erinomainen hyppääjä, putosi hän kuitenkin veteen, sillä
proomu oli jo liian loitolla maasta. Hän kohosi pian kuivalle,
tunkeutui intiaanien keskitse eteenpäin ja hävisi näkyvistä.
Sillä hetkellä ei ollut aikaa tutkia tämän ihmeellisen teon
tarkoitusta, jonka syytä ei kukaan aavistanut. Se selvisi kuitenkin
pian.
Useat seurueen jäsenet huomasivat, että taas oli alkanut tuulla
kylliksi vahvasti, että proomu saattoi kulkea vastavirtaan. Boone käski
toisten olla alhaalla ja ryömi itse peräsimeen kääntääkseen aluksen
ulomma. Lähetyssaarnaaja souti keula-airolla, ja proomu liikkui
hitaasti virran yli Ohiorantaa kohden.
Kaikkia elähdytti toivo ja kiitollisuus, kun rouva Ashbridge päästi
sydäntävihlovan huudon.
-- Missä on Mabel? Minne Mabel on joutunut? Oi hyvä Jumala, hänet on
viety minulta!
Kauhu valtasi koko seurueen. Etsittiin proomun joka soppi: pientä
kymmenvuotista Mabelia ei mistään löydetty.
Lähetyssaarnaaja Finley totesi seuraavan kovin surullisen asian:
-- Hän on joutunut shawanoe intiaanien käsiin; siitä syystä Siimon
Kenton samosi metsään.