-- Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa; virralla kulkee
kummitus!
Me muistamme tämän Kentonin kauhuhuudon, kun hän juoksi varustukseen
ystäviensä keskelle.
-- Rauhoitu, Siimon, sanoi Boone sekasorron keskeltä, ja ilmoita,
millainen kummitus se on!
-- Se kulkee proomulla vastavirtaa soutamatta, sauvomatta. Se on heti
täällä, meidän pitää juosta metsään!
Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, olisi kiihkeä erämies aivan varmaan
lähtenyt taas juoksemaan, jollei hänen vanhempi ja tyynempi toverinsa
olisi tarttunut hänen käsivarteensa.
-- Oletko järjiltäsi, Siimon? Etkö muista, että syöpäläiset vartioivat
meitä joka taholta?
-- Mutta oletko milloinkaan nähnyt kummitusta, Taneli? kysyi Kenton
terävästi.
-- En, en todellakaan.
-- Mene virran rannalle; sieltä näet! Minä puolestani kiiruhdan tieheni
ennenkuin se on täällä; -- mutta unohdin intiaanit. Minä odotan, kunnes
te, miehet, olette sen nähneet; sitten me juoksemme.
Erämies alkoi nähtävästi jo tointua kauhustaan.
Useat muut malttoivat pian mielensä ja päättivät katsoa säikähdyksen
syytä.
-- Odota täällä, kunnes minä olen käynyt katsomassa! sanoi Yrjö
Ashbrigde koskettaen isänsä käsivartta. Minä en käsitä koko juttua.
Tulen takaisin muutaman minuutin kuluttua.
Hän hävisi pimeyteen ja saapui pian virran rannalle.
Sillä aikaa osoitti lähetyssaarnaaja Finley näytteen oikeasta
arvaamiskyvystään.
Hän oli päättänyt käyttää proomua purjeineen aseena. Hän tarttui
peräsimeen ja tähysteli sopivaa maihinnousupaikkaa.
Lopulta hän päätti antaa merkkihuudon, jonka joko Boone tai Kenton
ymmärtäisivät, jos kuulisivat sen. Ja silloin hän kuuli vanhan
ystävänsä kirkunan tämän paetessa kauhun vallassa.
-- Tässä, Jetro on sopiva paikka, soudetaan nyt!
He kiskoivat airoilla väkevin käsivarsin. Raskas lotja lähestyi rantaa
ja oli siitä lopulta vain parin kolmen metrin päässä.
Innostuksestaan huolimatta ei lähetyssaarnaaja voinut olla
hymyilemättä, sillä hän oli kuullut Kentonin huudon, tuntenut hänen
äänensä ja arvannut, mikä erämiestä kauhistutti.
-- Jos Jumala näkee hyväksi pelastaa meidät hengissä tästä vaarasta,
ajatteli Finley, en minä unohda tätä tapahtumaa, ja tuskinpa Kentonkaan
sitä unhottaa.
Paria minuuttia myöhemmin saapui Yrjö Ashbrigde rantaan.
Nuori mies ymmärsi kohta kaikki nähtyään proomun pitkät airot ja
värisevän valkoisen purjeen. Mutta mistä se oli tullut, sitä hän ei
voinut käsittää.
Toinen airojen pitelijöistä oli Jetro; toista hän ei tuntenut.
-- Onko se Jetro? kysyi Yrjö puoliääneen.
-- Minä juuri olen, vastasi Jetro ylpeänä. Varokaa mr Yrjö, muuten tämä
alus lentää teidän ylitsenne. Me lennämme kuin salama!
-- No niin, nyt se riittää, sanoi lähetyssaarnaaja, kun proomu puuttui
kiinni aivan sen paikan luona, missä Yrjö seisoi, paremmin emme olisi
voineet päästä maihin. Hyvää iltaa, ystäväni; arvaan, että me olemme
tervetulleita.
Näin puhuen iloisella äänellä hyppäsi vieras kivääri kädessä reunan yli
ja puistalti Yrjön kättä.
-- Minun nimeni on James Finley; minä toimin lähetyssaarnaajana Ohiossa
ja Kentuckyssä ja tapasin äsken tämän teidän nuoren ystävänne. Tulin
tänne katsomaan, voisinko jotenkin olla teille hyödyksi.
-- Taivaan enkeli ei voisi olla sen tervetulleempi, sanoi nuorukainen
vakavasti vastaten miehen kädenpuristukseen.
-- Täällä tuntuvat asiat olevan huonosti, sanoi hengellinen mies
huolissaan.
-- Kyllä me olemme satimessa.
-- Tietääkseni on Pantteri intiaanien johtajana?
-- Niin sanoo Taneli Boone.
-- On onni, että Boone on teillä mukana.
-- Ja Kenton myöskin.
-- Niin, kuulin hänen äänensä; hän taisi tulla hiukan rauhattomaksi,
kun näki meidän purjehtivan.
-- Hän oli aivan suunniltaan. En olisi sitä uskonut hänestä.
-- Kyllä hän pian tointuu; hän on oivallinen mies.
-- Nyt saatte sanoa, mitä tarvitsette, sanoi Jetro laskettuaan
ankkurin, että alus pysyisi paikallaan. Minä olen hankkinut tämän
proomun.
-- Se on kokonaan hänen ansiotaan. Hän kertoo siitä myöhemmin. Nyt emme
saa tuhlata minuuttiakaan. Näyttää kuin kulkumme olisi kauhistuttanut
punasia yhtä paljon kuin valkoisiakin, lisäsi Finley.
-- Aivan varmaan. Meihin nähden on syy Kentonin. Hän säikytteli meidät.
-- Meidän on käytettävä hyväksemme hämminkiä, jolta on tullut kuin
taivaan lähettämänä apuna. Menkäämme heti ystäviemme luo.
Lähetyssaarnaaja lähti, ja nuori Ashbrigde ja Jetro seurasivat hänen
kintereillään. Muutamilla ripeillä askelilla saavuttivat he joukon,
joka jo alkoi tyyntyä.
Finleyllä ei ollut aikaa laskea leikkiä vanhan ystävänsä Siimon
Kentonin kustannuksella. Hän puistalti kiireesti Boonen kättä samoin
Kentonin ja toisten erämiesten, jotka kaikki tunsivat hänet ja
osoittivat hänelle kunnioitusta.
-- Proomun ilmestyminen on todellakin niin merkillinen ilmiö, ettei ole
kumma, jos se hämmästytti teitä. Se on tehnyt saman vaikutuksen
Pantterin joukkoihin, muuten meillä ei olisi ollut tilaisuutta nousta
maihin. Mutta intiaanitkin tointuvat pian. Meidän on käytettävä juuri
tätä hetkeä.
-- Se on viisaasti puhuttu, sanoi Kenton.
-- Teillä ei, sanoi Jetro, ole mitään tavaroita?
-- Ainoastaan, mitä käsissä kulkee.
-- Seuratkaa minua; minä näytän tietä.
Lähetyssaarnaaja johti proomulle, ja Jetro olisi sen voinut tehdä yhtä
hyvin.
Boone saavutti papin ja sanoi:
-- Parasta on varoa; minä en ymmärrä, miksi punanahkat ovat niin
rauhallisia.
-- Koska he kauhistuivat proomua ja purjetta niinkuin tekin.
-- Siimon vain kauhistui ja hän peloitteli muita, oikaisi Boone.
-- Hyvä; hänen huutonsa, luulen minä, lisäsi intiaanien kauhua. Mutta
te olette oikeassa; he voittavat pian pelkonsa -- kenties ovat jo
voittaneet.
Erämiehet tavallisella varovaisuudella pitivät kiväärinsä valmiina,
kulkivat kumarassa ja kuulumattomin askelin, katselivat oikeaan ja
vasempaan ja olivatkin näkevinään haamuja hiipimässä kahden puolen.
Uutisasukasperheiden jäsenet sitä vastoin katsoivat suoraan eteensä ja
koettivat rientää minkä ennättivät sitä kohden, mistä heidän toiveensa
riippui, Mr Ashbrigde ja hänen puolisonsa taluttivat välissään Mabelia,
Mr Altman puolisoineen astuivat rinnatusten, Yrjö ja Agnes kulkivat
hiukan jäljempänä. Erämiehet näyttivät kulkevan epäjärjestyksessä,
mutta kuitenkin he noudattivat tarkkaa suunnitelmaa.