-- Rakas poikaseni, sanoi lähetyssaarnaaja, meillä on vielä matkaa
jäljellä; mutta älä ole rauhaton. Ymmärrän kertomuksestasi, että
valkoisten ja punaisten välit ovat näillä seuduilla kehittyneet
surulliselle kannalle.
-- Niin, herra.
-- Minä ja monet ystäväni olemme sitä jo kauan peljänneet, ja me olemme
koettaneet tehdä voitavamme sellaisten hirmutekojen ehkäisemiseksi,
jotka nyt ovat odotettavissa.
-- Kuinka te ajattelitte estää? kysyi Jetro sanoakseen jotakin, kun
lähetyssaarnaaja vaikeni. Kai ajattelitte vangita kaikki punaiset,
ripustaa heidät puuhun ja kaataa puut, jolloin he ruhjoutuvat?
-- Ei, kyllä meillä on ollut parempia aikomuksia. Minä olen vaeltanut
intiaanien eri heimojen joukossa ja puhunut heidän päälliköilleen; olen
koettanut osoittaa, että sotapoluille lähteminen on vaarallista ja että
he itse saavat siitä enimmän kärsiä.
Jetro käänsi päänsä ja katsoa tuijotti puhujaan.
-- Olitteko te pakanain joukossa aivan yksin?
-- Kyllä; ainoastaan sillä tavalla minä voin heitä lähestyä. He eivät
ole antaneet minun ottaa seuralaista mukaani; sillä se osoittaisi, että
minä epäilen heitä.
-- Ettekö te heitä sitten epäile? kysäsi nuorukainen pitäen
kuuntelemiaan ajatuksia ihmeellisinä.
-- En voi kieltää, että minä joskus olen ollut vaarassa tulla
kidutetuksi; mutta sitä mahdollisuutta silmällä pitäen, minä lähdinkin
Mestarin työhön. Jos se oli Jumalan tahto, että minä kuolisin
intiaanien käsiin, niin olin minä valmis. Tiedäthän, poikaseni, että
sitä tietä saadaan oikea elämä?
-- Kyllä, herra.
-- Siksi en ole ollut rauhaton. Ainoa rauhattomuuden syy onkin vain
siinä, ettei ehkä ole valmis kutsumuksen tullessa. -- Mutta palatakseni
asiaan, intiaanit ovat nyt siinä uskossa, että he voivat voittaa kaikki
valkoiset. Hehän ovat äsken voittaneet kaksi hallituksen retkikuntaa.
Näiden asioiden tähden olen liikkeessä. Kun tulin virran rannalle, näin
sinun älykkäät laitoksesi. Näin myöskin kauhistuneen intiaanin, joka
pakeni metsään. En häntä tahtonut oikein tuntea pimeässä. Huusin
hänelle, mutta kun hän jätti venheensä, ajattelin, että voin puhella
sinun kanssasi.
-- Miksi te tahdotte virran yli?
-- Minä etsin intiaanipäällikköä, jonka nimi on Wa-on-mon eli Pantteri.
-- Tunnetteko te sen paholaisen? kysyi hämmästynyt neekeri ylös hypäten
ja katsoen säikähtyneenä lähetyssaarnaajaan.
-- Olen tuntenut hänet monta vuotta, olen nukkunut hänen teltassaan ja
hyväillyt hänen kumpaakin lastansa.
Jetro ei löytänyt sanoja tulkitakseen ihmettelyään. Hän tunsi osittain
omasta kokemuksesta tämän hurjan päällikön, eikä hän myöskään voinut
unhottaa, mitä Kenton oli hänestä sanonut. Ja hän kertoi omalla
tavallaan siitä kaksintaistelusta, johon Kentonin ja Pantterin oli
ollut hengen uhalla antauduttava.
Finley kuunteli tarkkaavasti, sillä hän piti kumpaisestakin miehestä ja
toivoi, että heidän keskenäinen vihansa vähitellen muuttuisi
sovinnollisuudeksi.
-- Kaksintaistelusta ei tullut mitään, lisäsi Jetro; Pantteri näet
peloissaan livisti pois.
-- Sinä erehdyt, sanoi lähetyssaarnaaja neekerille niinkuin Boonekin
Kentonille; Pantteri ei pelkää ketään ihmistä.
-- Miksi hän siis karttoi Kentonia?
-- Pantteri vihaa kaikkia valkosia. Kun hän poistui, havaitsi hän
varmaan sillä tavalla voivansa vahingoittaa kaikkia heitä, joita hän
pitää oikeuksiensa loukkaajina, luvattomina hänen metsästysmailleen
tunkeutujoina.
-- Mr Kenton sanoo, että Pantteri on ampunut naisia ja lapsia ja tehnyt
kaikkein pahimpia ilkitöitä.
-- Siimon Kenton on uskottava mies.
-- Ja minä tiedän, että hän on yrittänyt vieläkin pahempaa.
-- Mitä vielä pahempaa voisi olla?
-- Hän aikoi polkea minun suulleni, kun minä nukuin.
Sen ajan parhaat lähetyssaarnaajat ymmärsivät myöskin elämän
leikilliset puolet. Mr Finleykin oli tällä kertaa aivan katketa
nauruun. Sitten hän pyysi neekerin kertomaan lähemmin, kuinka ja koska
se tapahtui. Sitä kuullessaan pöyristytti häntä, kun hän ajatteli sitä
raivoa, jonka täytyi vallita intiaanipäällikön rinnassa, kun tämä
nuorukainen paiskasi hänet maahan, jolloin hänet sidottiin
tuntikausiksi.
-- Minä rukoilen Jumalaa, ettei tämä neekeripoika koskaan joutuisi
Pantterin käsiin, sanoi lähetyssaarnaaja itsekseen.
Molempain uutisasukkaiden perheiden lopullinen kohtalo -- kun Jetro oli
omalla tavallaan heidän asemansa kuvaillut -- antoi lähetyssaarnaajalle
paljon tuskallista ajattelemista. Kentonin ja Boonen ponnistukset
pakolaisten siirtämiseksi virran vastaiselle rannalle, jossa paalumaja
oli, osoitti, että heitä vaellusretkellään uhkasi ankara vaara.
Tämä vaara ei voinut olla muu kuin Pantteri punaisine sotilaineen.
Kun lähetyssaarnaaja oli saanut erikoisseikat tietää, piti hän Jumalan
sallimuksena, että hän tapasi intiaanin jättämän venheen, ja varsinkin
sen, että hän pääsi tähän proomuun. Nythän heillä oli kuljetusneuvoja
aivan tarpeeksi pakolaisten siirtämiseksi virran yli.
Mutta mr Finley ei kuvitellut, että väylä turvalliseen satamaan olisi
vapaa. Kun Pantteri oli sulkenut pakolaisten paluutien paalumajalle,
hän varmaankaan ei sallisi heidän venheiden avulla päästä ahdingostaan.
Toimintahaluisen ja hyväntahtoisen miehen mielestä olisi nyt ollut
ensiksi jollakin tavoin päästävä yhteistoimintaan Siimon Kentonin
kanssa.
-- Tiedätkö lainkaan, missä hän on? kysyi hän neekeriltä.
-- Kyllä minä tiedän, ja sentähden olen kauhean huolissani.
-- Missä hän sitten on?
-- Hän on pudonnut tuosta palkovenheestä ja hukkunut. Minun ei olisi
pitänyt jättää häntä yksin. Hän otti minut suojelemaan itseään. Ja
hänen hukkumisensa on minun syyni.
-- Ole huoletta. Kenton on liian hyvä uimari voidakseen hukkua.
-- Mutta hän on voinut saada suonenvedon.
-- Olisi ehkä voinut, mutta ei ole saanut. Hän on odottanut sinua
jonkun aikaa ja sitten mennyt virtaa ylöspäin ja yhtynyt ystäviinsä.
Hän on jotenkin menettänyt veneensä intiaanille, joka nyt lahjoitti sen
minulle.
-- Minä luulen, että hän tulee venettä etsimään.
-- Niin minäkin, ja minä toivon sitä; että saisimme niin tilaisuuden
tavata hänet. Mutta hän on kai kääntynyt takaisin, koska häntä ei vielä
näy.
Sillä aikaa kulki proomu laajan purjeensa vetämänä niin liki Kentuckyn
rantaa kuin mahdollista.
Lähetyssaarnaaja sai vihdoin omituisen ajatuksen.
Hän oli nähnyt, kuinka tämä ihmeellinen kulkuneuvo oli herättänyt
pakokauhun intiaanissa. Eikö Pantterin ja hänen sotilaittensa suhde
olisi sama? Jos niin olisi, täytyisi sitä osata käyttää pakolaisten
hyväksi.
-- Täytyy ainakin koettaa, päätti hän harkintansa.
Lähetyssaarnaaja ei voinut ajatella, että kummitus kauhistuttaa samalla
tavalla valkoista miestä.