Jetro koetti kääntää airolla proomun keulaa vastavirtaan. Alus
kääntyikin vähän, mutta painui pian entiselle paikalleen.
-- Sepä kiusa! mutisi hän, hereten soutamasta. Tuuli on kova, eikä
purjelaiva kuitenkaan liikahda. Asiaa täytyy tutkia.
Se olikin pian tutkittu. Neekeri ei ollut nostanut ankkuria.
-- Siitä ei saa muille puhua, sanoi hän häpeissään ja korjasi
laiminlyönnin.
Sen jälkeen oli helppo työntää alus väylälle, ja niin alkoi
purjehtiminen vastavirtaan.
Tumma-ihoinen nuorukainen oli sanomattoman ihastunut seistessään
laivansa perässä ja katsoessaan, kuinka hyvin se kävi. Kun hänellä
sitten ei ollut mitään tekemistä, istuutui hän kokkaan proomun
reunalle, piti kivääriä käsissään ja antoi jalkojen viilettää vettä.
Hän arveli, etteivät Kenton, Boone, Altman ja Ashbrigde yhdessäkään
olisi keksineet sellaista mainiota kulkuneuvoa.
Proomu tärähti nyt johonkin kariin ja pysähtyi äkkiä, jolloin neekeri
tuiskahti virtaan. Pahemmatta onnettomuudetta kiipesi hän pian märkänä
ylös jälleen. Vahvoin käsivarsin sai hän sauvan avulla aluksensa irti
ja työnsi sen syvemmille vesille.
-- Tällaista luiskausta ei saa toisen kerran tapahtua, virkkoi hän
päättävästi.
Proomu kulki lakkaamatta vastavirtaan, vieläpä nopeammin kuin oli
tullut virran mukana alaspäin. Pilvet kaihtoivat joskus kuun, joka taas
toisin ajoin hohti niin kirkkaasti, että rannalta saattoi eroittaa
jokaisen puun oksan. Vesi lotisi keulan edessä, ja aallot läikkyivät
molemmilla sivuilla.
Hänen tähystelevä silmänsä ei huomannut mitään ihmisliikettä,
ainoastaan eräs kiväärinlaukaus Kalkkalokäärmelahden luota ilmaisi,
että elämä sittenkin vielä kuohuu, valppaana, hurjana, väkivaltaisena.
Ja silloin sattui, että se intiaani, jonka oli onnistunut siepata
Kentonin vene, palasi.
Tuo älykäs soturi tiesi, että erämies huomaa pian varkauden ja lähtee
omaansa etsimään. Sentähden hän aalloilla meloessaan tähysteli alinomaa
vain rantaa kuunnellen ja katsellen yht'aikaa.
-- Kuka siellä?
Rämeällä äänellä lausuttuna olisi tällainen kysymys yön hiljaisuudessa
säikähdyttänyt rohkeintakin.
Intiaani käänsi nopeasti päätään ja näki ilmiön, jollaista hänen
rotunsa jäsenet eivät olleet koskaan ennen nähneet -- Ohion proomun,
joka kulki vastavirtaan äänetönnä kuin kuolema ja suurin, valkoisin
siivin.
Kun intiaani tuijotti kauhistuttavaan alukseen, näki hän sen keulassa
seisovan voimakkaan, leveäharteisen miehen kivääri kädessä. Sitä näkyä
hän ei enää voinut sietää. Luonnottomalla voimanponnistuksella käänsi
hän melaansa ohjaten venheensä huimalla vauhdilla rantaa kohden ja
samosi kauhuissaan metsään.
-- Tuo mies käyttäytyy kuin mieletön, sanoi Jetro harkiten, olisiko
hänet ammuttava?
Proomun vauhti tämän jälkeen hiljeni ja lopulta pysähtyi kokonaan,
nuorukaisen hämmästykseksi ja harmiksi; vihdoin alkoi laiva liukua
alaspäin virran mukana. Tuuli oli näet äkkiä kokonaan tauonnut.
Jetro laski ankkurin. Hän arvaili, kuinka kauas hän oli ennättänyt
kulkea.
Palkovene, joka oli niin kovalla vauhdilla samonnut rantaan, lähti
jälleen vesille; valkoinen mies meloi sitä suoraan proomua kohden.
Tuo ei voi olla Kenton eikä Boone, arveli Jetro tarkasti seuraten
vierasta katseellaan. Minulla ei ole kunnia tuntea häntä. En ole ennen
nähnyt.
Kun venhe oli tullut lähemmäksi, huomasi neekeri, että siinä oli
voimakas keski-ikäinen mies puettu samaan tapaan, kuin mr Altman ja
Ashbrigde.
-- Hyvää iltaa! sanoi hän nyökäten tervehdykseksi.
-- Kuka te olette? kysyi Jetro epäillen, sopisiko hänen päästää outoa
miestä alukseensa.
-- Te olette kai yksin laivallanne?
-- Ei, herra, sanoi Jetro, joka ei tahtonut tunnustaa turvattomuuttaan;
te olette erehdyksessä. Siimon Kenton ja Taneli Boone sekä yksitoista
muuta miestä on minun kanssani. Ja jos te...
-- Joutavia! huudahti vieras ja nauroi niin makeasti, että neekeri
joutui aivan hämilleen.
-- Anteeksi, näyttää kuin pyrkisitte tänne?
-- Meistä tulee hyviä ystäviä, poikaseni; minua ei sinun tarvitse
milloinkaan pelätä. Minun rumeni on Finley.
Näin sanoen nousi vieras proomuun ja puistalti sydämellisesti Jetron
kättä. Venhe sidottiin proomun sivulle. Neekeri kehotti vierasta
istumaan perään ainoalle vapaana olevalle lakanalle; hän ei luullut
koskaan ennen tavanneensa niin herttaista miestä.
James B. Finley oli kuuluisa lähetyssaarnaaja, jonka toiminta on
kauneimpia muistoja Lännen historiassa; se on valokohta julmuuksien,
paheiden ja kaikenlaisten rikosten rinnalla, joista niiden seutujen
aikakirjat muuten tietävät kertoa. Hän eli niissä metsissä monta vuotta
koditonna, turvatonna, samoili erämaiden halki kivääri olalla, elätti
itseään metsänriistalla, joita itse ampui tai joita hänelle tarjottiin
intiaanien teltoissa ja uutisasukkaiden pirteissä. Hän nukkui metsässä,
värisi yksinäisen nuotion ääressä ja hikoili keskipäivän auringon
polttavassa paahteessa.
Ja minne ikänä tämä harras ja innostunut mies saapui, siellä hän puhui
Mestaristaan, jonka palveluksessa hän väsymättä työskenteli ja vaikutti
syvimmästi esimerkin voimalla. Useita ohjasikin hän oikealle tielle, ei
ainoastaan raakain rajaseutulaisten ja erämiesten vaan myöskin hurjain
intiaanisoturien joukosta. Mainittakoon, että hänen vaikutuksestaan
m.m. Siimon Kentonista muutamia vuosia myöhemmin tuli erinomaisen
hurskas ja rakastettava mies.
Lähetyssaarnaaja osoitti menettelytapansa älykkäisyyttä siinäkin, ettei
ollut tietääkseenkään Jetron äskeisestä suunnattomasta valheesta. Hän
laski isällisesti kätensä nuoren miehen olkapäälle ja sanoi:
-- Saat uskoa minua, kun sanon, että minä hämmästyin.
-- Minä hämmästyttää usein ihmisiä.
-- Mikä on nimesi? jos saan kysyä.
Jetro vastasi todenmukaisesti kaikkiin kysymyksiin, ja niin sai
lähetyssaarnaaja selon kaikista tapahtumista ja nuorukaisen nykyisestä
asemasta.
-- Minä olen tällä virralla nähnyt monta proomua, mutta tämä on
ensimäinen, joka kulkee ylöspäin.
-- Minä keksin uuden tavan.
-- Mutta miksi nyt olet paikallasi?
-- Koska olen heittänyt ankkuriin.
-- Mutta etkö huomaa, että tuulee jälleen, niin että alus voi kulkea?
Sen Jetro huomasi vasta tämän kysymyksen johdosta. Hän kiiruhti
nostamaan ankkurin, ja niin proomu jatkoi ainoanlaatuista kulkuaan
virtaa ylöspäin.