Siimon Kenton aavisti paljon ennen kuin hän sen Boonelta kuuli, että
juuri hänen vanha vihamiehensä Pantteri johtaa sitä intiaanisoturien
joukkoa, joka menestyksellisesti saarsi uutisasukkaita. Ja siinähän oli
selvä syy, minkä tähden punainen päällikkö ei ollut tullut
kaksintaisteluun Kentonin kanssa.
Wa-on-mon oli rientänyt kokoamaan ne irralliset intiaani-joukot, joita
tiesi samoilevan ympäristössä antaakseen niiden avulla valkoisille
paljon merkittävämmän iskun kuin Kentonin tappaminen. Ja hän oli juuri
saavuttamaisillaan päämääränsä. Näytti kuin pakolaisia ei mikään voisi
tuhosta pelastaa.
Lukijamme muistakoot, että huolenpito seurueen neljästä naisjäsenestä,
jotka oli saatettava turvaan paalumajalle, oli urhoollisten
miesystäviemme suurimpana kuormana. Ilman tätä huolta olisivat
uutisasukkaat ja valkoiset erämiehet pitäneet kyllä uskaliaasti
puoliaan.
Olemme jo huomanneet, että ystäväin ja vihollisten oli helppo päästä
varustukseen. Kun Kenton ja Boone saapuivat, kumottiin entinen
suunnitelma. Aikomus oli alkuaan ollut, että piiritetyt hiipisivät pois
leiristä rannan puolelta, joka oli avoinna. Mutta pian havaittiin, että
se oli mahdotonta intiaanien tarkan valvonnan tähden. Joku taitava
erämies olisi ehkä metsän suojassa ja sukeltamalla kauan vedessä voinut
käyttää tätä tietä, mutta naisille ja useille miehillekin olisi
sellainen yritys tullut tuhoisaksi.
Kenton, Boone ja Hastings pitivät sotaneuvotteluja.
-- Näyttää olevan vain yksi keino, virkkoi Boone, sitten kun toiset
olivat ajatuksensa lausuneet, ja sekin surkean heikko.
-- Niin, nykyisissä oloissa, myönsi Kenton.
-- Olemme jo nähneet, että joku meistä voi hiipiä täältä pois metsään.
Ja miksi ei silloin pari kolme toistensa jälkiä astuen?
-- Totisesti, virkkoi Hastings.
-- Olettakaamme siis, että minä menen oikealle ja Siimon vasemmalle ja
että kumpikin meistä ottaa mukaansa kaksi henkilöä ja että nämä
henkilöt ovat naisia.
-- No niin -- ja jos te pääsisitte intiaanileirin läpi niiden keralla?
kysyi Hastings.
-- Silloin olisi tehty, mitä tehdä pitää. Jos me selviytyisimme
syöpäläisistä ja meillä olisi vielä suuri osa yötä jälellä, niin
päivännoustessa olisimme paalumajalla.
Kenton ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa ja sen hän myöskin sanoi.
-- Sinä ja minä kulkisimme kyllä, lausui hän, vartiaketjun läpi, koska
olemme jo tänä yönä sen tehneet, Taneli, mutta naisia me emme voisi
ottaa mukaan.
Boone luotti ystävänsä kokemukseen ja sanoi:
-- Silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla täällä ja taistella
intiaanien kanssa. Me voimme surmata heistä eräitä, ehkäpä
Pantterinkin, mutta kukaan meistä ei jää eloon hänen kuolemastaan
iloitsemaan.
Kenton istui hetkisen äänetönnä.
Hänen ystävänsä tiesivät, että hän harkitsi ankarasti aseman vaikeutta
ja että hän kenties keksii pelastuskeinonkin, joskin epätoivoisen. Ei
Boone eikä Hastings tienneet ehdottaa mitään ja odottivat
jättiläiskokoisen ystävänsä sanaa tahi tekoa.
Vihdoin nousi Kenton sanomatta sanaakaan.
Toiset tekivät samoin, vaikka he tällaisessa asemassa olivat enemmän
alttiit hiipiväin vihollisten kuulille.
-- Ota minun kiväärini, Taneli, sanoi nuorempi erämies
merkityksellisesti, jollen minä koskaan palaa, pidä se muistona niistä
monista hetkistä, joita olemme yhdessä suorittaneet Lännen metsissä.
-- Sen teen, sanoi Boone ja otti kiväärin.
-- Mutta, väitti Hastings, emmekö minä ja Boone, voi jotenkin auttaa
teitä.
-- Ette. Minun täytyy tällä kertaa mennä yksin. Kun te ja minä äsken
juttelimme, niin muistattehan, että minä sanoin, ettei ole mitään
mahdollisuutta ryöstää näillä seuduin venettä punanahkoilta --
muistattehan sen, Hastings?
-- Kyllä muistan.
-- Nyt aijon kaikessa tapauksessa yrittää saada sen venheen, jonka näin
soutavan virtaa hämärissä. Minä luulen, ettei se onnistu ja ettei
minulle ole siitä hyötyä, vaikka se onnistuisikin.
Boonella oli hyvä halu väittää vastaan ja häntä suretti, että hänen
ystävänsä panee itsensä alttiiksi niin toivottomaan yritykseen. Mutta
hän vaikeni kuitenkin; sillä hän tiesi, että Kenton oli harkinnut
kaikki seikat myötä ja vastaan ja että estelyt eivät enää auttaisi
mitään.
-- Olkaa te täällä, sanoi Kenton käyttäytyen yhtä rauhallisesti kuin
olisi ollut kysymys nukkumaan menosta. Luultavasti eivät intiaanit
hätyytä teitä ennen aamua. Jollen minä ole sitä ennen täällä, niin ette
enää koskaan näe minua. -- Jumalan haltuun!
Hän puristi heidän kättään, kulki virralle päin ja hävisi pimeyteen
niin hiljaa kuin varjo.
Hänen jäljelle jääneet ystävänsä eivät pitkiin aikoihin lausuneet
sanaakaan.
Valmiina painikamppailuun -- koska oli jättänyt pois kiväärinsä
lähestyi Kenton äärettömän varovasti joen rantaa. Jos, mikä näytti
mahdottomalta, hänen aikeensa onnistuisivat, johtuisi se yksinomaan
siitä, että hän on voinut salata liikkeensä.
Siitä syystä hän turvautui kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Hän
matoi maata pitkin kuin käärme päästen siten neljännestunnissa vain
muutamia miehenmittoja eteenpäin. Hänen ammatissaan toimivain
henkilöiden tärkein avu onkin kärsivällisyys; vähäisinkin hätiköiminen
saattoi siinä tehdä tyhjäksi pitkälliset ponnistukset.
Kun hän vihdoin saattoi ojentaa kätensä virran viileään veteen, oli hän
varma, ettei yksikään punanahka aavistanut hänen aikeitaan.
Useat ulkonaiset seikat edistivät rohkean erämiehen yritystä. Tuuli
humisi ja metsä suhisi, laineiden loiske kattoi kaikki muut äänet,
samalla kuin vilkas aaltoilu oli omiaan salaamaan uimamiehen liikkeitä.
Kuu oli pilvien peitossa, mutta Kentonin tarkka silmä huomasi, että
nämä kaihtimet pian väistyivät loistavan pallon edestä sallien sen
hohteen levitä sitä räikeämpänä. Silmänräpäystäkään ei siis saanut
viivytellä.
Kenton makasi vielä maassa ja uskalsi tuskin tuuman vertaa nostaa
päätään. Hän ujuttautui rannalta veteen ja painui pinnan alle yhtä
hiljaa ja raskaasti kuin rautaharkko. Rannikolla oli matalaa, mutta hän
siirtyi nopeasti syvemmille vesille, ja siellä hän viihtyi kuin
kotonaan.
Hän ui taidolla ja voimakkaasti kokonaan veden peitossa ainoastaan
silloin-tällöin nenänhuippu hengityksen vuoksi veden pinnan
yläpuolella; sillä hän ui selällään.
Sitten kun Kenton oli pitkän taipaleen uinut veden alla, nosti hän
päänsä veden pinnalle ja aukaisi silmänsä.
Kuu tuli juuri silloin näkyviin pilvien alta ja virralle ja metsiin
sädehtivä valo laajensi erämiehen näköpiiriä, Ollen varma, etteivät
väijyvät intiaanit olleet huomanneet hänen poistumistansa, tarkasteli
hän nyt seutua entistä varmemmin.
Metsä, josta hän oli tullut, kuvastui tummana kirkasta taivasta
vastaan. Virran kalvo väreili kuutamon hopeassa niin kauas kuin silmä
kantoi, mutta Ohion puoleisen rannan verhosi epämääräinen synkkyys.
Jossakin paikassa sillä rannalla, josta hän oli tullut, pitäisi etsityn
venheen olla. Sen saaminen oli aivan välttämätöntä, jos aikoi pelastaa
uutisasukkaat vaarallisesta asemastaan, ja hän teki huiman päätöksen
koettaa kaikkensa vaikkapa henkensä uhalla.
Viisaus käski hänen odottamaan, kunnes kuu jälleen peittyy pilviin. Ja
muutamain minuuttien kuluttua olikin taas niin pimeää, että sopi
yrittää.
Hän ui tyynesti ja varmasti rantaa kohden, kunnes oli ajattelemansa
matkan päässä. Sitten hän arvioi tarkasti matkan pituuden ja sukelsi
veden alle. Kun hän jälleen nosti päätään veden pinnan yli riippuvien
oksien alla, ei mikään todistanut sitä, että hänet olisi huomattu. Hän
oli kuitenkin vasta yrityksensä alussa. Varsinainen työ alkoi nyt.
Kenton oli kohonnut virran pinnalle paljon ylempänä sitä paikkaa, josta
hän oli lähtenyt. Hän arveli näkemänsä venheen olevan sen kohdan
alapuolella ja päätti jatkaa etsimistä siihen suuntaan. Hän saattoi sen
suorittaa lyhyessä ajassa, mutta mitään venhettä ei näkynyt.
Hän aikoi jälleen kääntyä takaisin, mutta heitti sitä ennen katseen
virralle, jota kuutamo taas kirkkaasti valaisi.
Silloin hän ällistyi, tirkisti jälleen oksien välitse ja joutui
suuremman hämmästyksen valtaan kuin koskaan ennen elämässään; sillä hän
ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin pöyristyttävää.
Urhea erämies kauhistui niin sitä, minkä hän näki, että hän unohtaen
väijyvät intiaanit, unohtaen uutisasukkaita uhkaavan vaaran, unohtaen
kaiken muun kuin oman valtaavan kauhistuksensa syöksyi ylös vedestä ja
samosi varustukseen, johon hän oli jättänyt ystävänsä huutaen kumealla
äänellä:
-- Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa! Virralla kulkee
kummitus!