Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi kuuluisa metsänkävijä varustukseen
niin hiljaa kuin maasta kohonnut. Hän istuutui maahan neuvotellakseen
Hastingsin kanssa; sillä muiden täytyi olla vahtipaikoillaan. Kenton
antoi alakuloisen kertomuksen seikkailustaan, jonka me jo tunnemme.
-- Minä luotin kahteen venheeseen, päätti hän puheensa, ja toisen minä
sainkin käsiini, mutta nyt ei minulla ole yhtään ainoaa. Mutta ei auta
jäädä sitä suremaan.
-- Ei, myönsi hänen puhetoverinsa; meidän on sittenkin tehtävä, mitä
voimme.
-- Niinpä tietenkin, vaikka toiveet ovat toistaiseksi huonot. Onko
Boonesta kuulunut jotakin?
-- Ei mitään.
-- Paljon riippuu hänen harkinnastaan. Hän on nähnyt enemmän intiaaneja
ja hän on minua viisaampi, Eivätkä punanahkat vihaa häntä niinkuin
minua; sentähden on hänen helpompi päästä selville heidän
aikomuksistaan.
-- Intiaaneilla on varmaankin pari venettä, sanoi Hastings kiintyen
erääseen ajatukseen.
-- Ymmärrän, mitä te tarkoitatte, eikä kukaan ole minua innokkaampi
yritykseen ryhtymään, jos on vähänkin onnistumisen toivoa.
-- Sieppasittehan te niiltä äsken venheen.
-- Mutta silloin intiaani nukkui, ja hän oli yksin. Mutta täällä heitä
on yhdessä vähintään parikymmentä -- luultavasti enemmänkin -- ja
jokainen heistä on nyt niin valpas ja varuillaan kuin olisi maannut
neljätoista vuotta ja kuusi kuukautta. Nyt ne syöpäläiset, lisäsi
erämies katkerasti, eivät mitään muuta toivo niin hartaasti kuin että
Siimon Kenton yrittäisi niiltä varastaa venheen. Silloin he veisivät
häneltä päänahkan ja ilkkuisivat viedessään. He odottavat, että minä
yrittäisin.
-- No niin, meille käy täällä samalla tavalla kuin Jimille ja hänen
tovereilleen muutamia kuukausia sitten, -- eikä meillä ole niinkään
hyviä toiveita, ei puoleksikaan.
-- Miksi ei?
-- Ensinnäkin he olivat kaikki karaistuja miehiä, jotka osasivat
tapella ja tappelivat, vaikka sitten huomasivatkin parhaaksi väistyä
suuren joukon tieltä. Meillä on muassamme kaksi iäkästä naista, yksi
tyttö ja yksi lapsi; eikä meistä luonnollisesti kukaan pakene niin
kauan kuin voi seistä jaloillaan.
-- Ei luonnollisesti, niin arvelee jokainen.
-- Kun taas valkenee, syöksevät punanahkat kimppuumme joka taholta. Ne
ampuvat meidät yhden kerrallaan puiden takaa.
-- Pahemminkin ne voivat tehdä, huomautti Kenton.
-- Mitenkä?
-- Näännyttää meidät nälkään. Raivausalueelta ja sille rakennetusta
pirtistä lähdettyämme emme ole syöneet mitään. Siitä ei vielä ole kovin
kauan, mutta eihän meillä ole rahtuakaan ruokaa mukana.
-- Pahalta se näyttää, myönsi Hastings painuen miettimään ystävänsä
sanoja.
-- Jospa Boone olisi täällä, että saisimme yhdessä suunnitella jotakin,
onnistuipa se sitten tahi ei.
Siimon Kenton ei tahtonut istua epätoivoisena käsiään väännellen, olipa
tilanne kuinka toivoton hyvänsä, mutta hän halusi neuvotella itseänsä
pariakymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, joka oli uskaliaasti
vaeltanut Lännen intiaanimetsiin ennenkuin Kenton oli kuullut Ohion ja
Kentuckyn nimeä mainittavankaan.
-- Yksi seikka minua kuitenkin ilahduttaa, sanoi Kenton hetkisen
äänetönnä istuttua, ja se on se, että täältä on vapaa pääsy virralle.
-- Jim oli sen niin järjestänyt; muutenhan hänen mielestään ei enää
kukaan näkisi päivän valoa. Halloo! Kuka siellä?
Mr Altman uskalsi lähestyä neuvottelijoita pyytäen anteeksi
rohkeuttaan. Hän halusi tiedustaa neekeripalvelijaansa Jetroa, joka oli
lähtenyt Kentonin mukana.
-- Tuhat tulimmaista, minä olen todellakin unhottanut sen veitikan!
huudahti Kenton.
-- Hän ei saapunut takaisin teidän kanssanne?
-- Ei, ja minä epäilen, näettekö häntä milloinkaan; ette ainakaan ensi
käänteessä.
Sitten Kenton kertoi, mitä hän tiesi Jetron kohtalosta.
Isäntä kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Kuinka hän
valittikaan kovaa kohtaloa, joka oli tullut itsepäisen pojan osalle,
huomasi hän, ettei siitä voitu moittia ketään muuta kuin häntä itseään.
-- Jos hän joutuu intiaanien käsiin, on se hirmuista, sanoi mr Altman.
-- Punanahkat eivät pidä neekereistä, ja sitä paitse on heillä syytä
vihata häntä.
-- Kuulin, että hän teki paljon teidän väkenne pelastamiseksi, sanoi
Hastings.
-- Aivan varmaan, sanoi Kenton. Kun milloin syöpäläinen kaatui
luodista, oli se melkein aina lähtenyt Jetron kivääristä, ja
merkillisintä on, kun hän sieppasi itse Pantterin kiinni ja oli viedä
häneltä hengen.
-- Punainen päällikkö kai kostaisi hänelle mielellään? kysyi Altman.
-- Kuinka hän meitä muita vihanneekaan, hän varmaankin antaisi kaksi
meitä tuosta neekeripojasta. Jos hän hänet tapaa, kiduttaa hän hänet
kuoliaaksi.
Tämä ajatus oli kiusallinen, mutta eihän pojan hyväksi voitu mitään
tehdä. Ja uhkasihan heitä kaikkia yhtä pelottava vaara.
-- Minusta tuntuu, sanoi Hastings, mr Altmanin poistuttua, että mitä
voitaneekaan yrittää näiden ihmisten pelastamiseksi, täytyy sen
tapahtua heti tänä yönä.
-- Siitä ei ole epäilyä -- halloo, kuka siellä?
Pimeästä ilmestyi haamu, jonka Kenton heti tunsi ryhdistä.
-- Sinäkö siellä olet, Taneli?
-- Minä olen, sanoi vanha urho tyynesti ja istui toisten rinnalle
ikäänkuin hän olisi ollut vain muutaman minuutin erillään heistä. Oli
vaikea löytää teitä, -- halutti huutaa monta kertaa.
-- Miksi et tehnyt niin? Minä tein.
-- Intiaaneja on metsässä paljon. Minä kuulin heidän usein huutavan
toisilleen, ja minulla oli paljon huolta karttaessani, etten törmännyt
heitä vastaan. Jos minä olisin antanut merkkiäänen, olisivat he
vastanneet, ja silloin olisi ollut huono juttu. Arvasin, että löydän
teidät jostakin.
-- No niin, Taneli, sanoi Kenton Booneen kääntyen, mitä luulet
punanahkain nyt suunnittelevan?
-- He kai odottavat aamua siellä missä ovat, ja sitten he kai ampuvat.
-- Ja pitävät meitä täällä teljettyinä, kunnes kuolemme nälkään?
-- Niin, epäilemättä.
-- Ja sinä uskot, että mitä tehdäänkin näiden ihmisten pelastamiseksi,
se pitää tehdä ennen auringonkoittoa?
-- Uskon kuin raamattuun.
-- Kuinka paljon punanahkoja on?
-- Kai heitä oli parikymmentä iltapäivällä, mutta illalla tuli uusia
virran takaa, niin että minä luulen heitä olevan kolmenkymmenen
paikkeella.
-- Kuka on päällikkönä, Taneli?
-- Se maalattu julmuri, jota ne mainitsevat nimellä Wa-on-mon eli
Pantteri.