Olemme maininneet, että Agnes Altman, joka istui kiveen nojaten
leirivarustuspaikalla virran rannalla, oli kaikkein tarkkaavaisimpia
Siimon Kentonin tuloa odottavassa valkoisten seurueessa. Sentähden hän
myöskin huomasi, että intiaanisoturi kyyhötti saman kiven toisella
puolella korkeintaan kolmen askeleen päässä hänestä.
Agnes kuuli, kuinka punanahkan ruumis kihnasi kiveä, ja jos hän pani
korvan kiveä vasten, kuuli hän sen vielä paremmin. (Minkätähden?) Hän
ei tietänyt, mitä aikeita vihamiehellä oli, mutta luonnollisesti se
puuhasi heidän turmioksensa.
Tyttö harkitsi, pitäisikö hänen ilmoittaa havaintonsa Yrjö
Ashbrigdelle, joka oli aivan lähellä ja jolle hän oli usein
kuiskaillut. Mutta jos hän puhuisi tai liikahtaisi, niin kiven takana
oleva intiaani säikähtäisi ja pakenisi. Sitä olisivat useimmat nuoret
tytöt hänen asemassaan toivoneetkin; mutta Agnesin mielestä ei tuon
pahantekijän pitäisi päästä niin helpolla.
Hän päätti siis pysyä hiljaa paikallaan ja odottaa, mitä siitä tulee.
Mutta pian hän osoitti sukupuolensa tavallista luonnetta; hän näet
päätti kurkistaa kiven reunan yli nähdäkseen, mitä intiaani teki.
Heikko kuutamo häämöitti puiden oksien välistä. Agnes toivoi, että hän
ennättää vilkaista kiven taa vihollisen huomaamatta. Hänen sydämensä
sykytti tavallista kiivaammin, kun hän hiljaa kuin aave nosti päätään
kiven yläreunan tasalle, johon hän oli käsin tarttunut.
Mutta ennenkuin hän ennätti tarpeeksi korkealle, huomasi hän, että
intiaani teki samoin, onneksi hänelle, paria sekunttia aikaisemmin.
Soturin hiustöyhtö korkeine kotkansulkineen näkyi pimeässä epäselvästi,
mutta maalatut kasvot luuli tyttö eroittaneensa yhtä hyvin kuin jos
aurinko olisi niihin paistanut.
Agnes oli hetkisen kuin kivettyneenä. Hän pelkäsi, että jos hän
laskeutuu jälleen paikalleen, huomaa intiaani hänet ja käyttää
puukkoaan tahi tomahawkiaan, ja sama selittämätön pelko esti häntä
varoittamasta Yrjöä ja muita.
Agnesilla ei ollut aseita käsillä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa
hän olisi niitä käyttänyt, sillä tämän peljättävän voiman, vihan ja
petoksen edustajan rinnalla hän oli vain heikko lapsi. Mutta hän
käsitti kuitenkin, että jotakin hänen täytyy tehdä julkean tunkeilijan
karkoittamiseksi.
Hän hamusi hiljaa oikealla kädellä maassa saadakseen pivollisen multaa
ja soraa, jonka hän aikoi viskata ripeästi intiaanin kasvoja vastaan.
Mutta Agnes ei koskaan saanut nähdä, mikä vaikutus tällaisilla aseilla
olisi ollut; sillä juuri kun hän aikoi heittää, hävisi intiaanin pää
äänettömästi.
Ei näyttänyt luultavalta, että intiaani tällaisessa pimeydessä sai
mitään selvää varustuksen sisustuksesta ja sen suojelijain asemasta;
sillä siihen olisi ollut tarpeen kissan tahi pöllön silmät. Hän
luultavasti poistui tehdäkseen uuden yrityksen jossakin toisessa
kohdassa.
Tytön tarkka korva ilmoitti, että hänen vihamiehensä oli jälleen
liikkeellä, ei tällä kertaa kiven takana, vaan vasemmalla, lähellä Yrjö
Ashbrigdeä.
Hän tähysteli tarkoin siihen suuntaan ja harkitsi, kuinka kauan hänen
pitää istua hiljaa. Hän aikoi juuri huutaa puoliääneen ystävälleen, kun
joku sysäsi häntä kyynärpäähän, niin nopeaan ja näkymättömästi, ettei
hän voinut huomata eikä käsittää, mikä siinä oli. Mutta silloin ei hän
voinut olla päästämättä tuskaista huudahdusta, ja Yrjö oli siinä
silmänräpäyksessä hänen luonaan.
-- Mikä sinulla on?
-- Intiaani on varustuksessa!
-- Mahdotonta! Sinä erehdyit!
-- Näin hänet juuri nyt!
-- Missä? Kerro, mitä näit!
-- Näin hänen tirkistävän kiven takaa aivan minun edessäni. Aijoin
juuri huutaa sinua, mutta hän painui heti alas. Ja kohta sen jälkeen
hän mateli sinun luonasi.
-- Onko se mahdollista? En tahdo väittää sinua vastaan, mutta
kuitenkin...
Korkea haamu ilmestyi pimeydestä ja lähestyi säikähtyneitä ystäviä.
Nuori Ashbrigde aikoi juuri kohottaa kiväärinsä, mutta silloin sanoi
Veber Hastings:
-- Varovasti mäkipaikoissa, junkkeri. Enpä tainnut tehdä viisaasti, kun
asetin teidät kaksi niin lähettäin.
-- Päinvastoin, vastasi nuorukainen, teitte siinä hyvän työn. Tytöllä
on tarkempi silmä kuin muilla; hän näki, mitä muut eivät nähneet.
-- Mitä?
Yrjö Ashbrigde kertoi tarkoin, mitä hän oli Agnesilta kuullut, ja tyttö
kävi kauhuissaan tarkastamassa äitiään ja nuorta Mabelia.
-- Nuo syöpäläiset rupeavat kovin tungetteleviksi, sanoi Hastings.
Pysykää nyt siinä, missä olette; minä koetan etsiä punanahkaa.
Tähystäkää tarkkaan; hän ehkä pyrkii ulos samaa tietä, jota tulikin.
Jim, joka nyt oli täydellisesti selvinnyt päihtymyksestään, oli
vartijapaikallaan melkein sen kiven kohdalla, jonka luona Agnes oli
tehnyt havaintonsa. Hän oli asettunut pitkälleen eräiden puunrunkojen
ja oksien taakse, jotka muutamia viikkoja sitten itse oli järjestänyt
siihen. Kun hän siinä loikoi vatsallaan pitäen kiväärin putkea toisessa
kädessään, tunsi hän jonkun pehmeästi koskettelevan jalkaansa.
Metsänkävijä ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä, mutta tarkalla
vaistollaan aavisti, miten asiat olivat, -- intiaani oli tunkeutunut
leiriin ja kierteli nyt tarkastusretkellä.
Intiaani ei vahingoittaisi ketään, ennenkuin hän saisi tietää sen, mitä
varten oli tullut; mutta sen jälkeen hän epäilemättä aikoi jakaa
muutamia nopeita peljättäviä puukoniskuja ja paeta ennenkuin kukaan
ennättäisi kostaa.
Erämies käänsi päätään, katsoi yli olkansa ja näki miehen hahmon
taivasta vasten; hänellä maassa maatessaan oli näet seisaallaan olevaan
viholliseen nähden edullisempi asema.
Jim ei epäillyt hetkeäkään. Hän kääntyi seljälleen, veti jalat alleen
ja oli silmänräpäyksessä pystyssä.
Samassa hän viritti kiväärinsä.
Intiaani kuuli sen, hän ei kuitenkaan valmistautunut vastustamaan, vaan
kääntyi pakoon.
Valkoinen mies syöksyi jälkeen voidaksensa tarkasti ampua. Pakolainen
oli nähtävästi yhtä perehtynyt paikkaan kuin hänen vainoojansakin,
sillä hetkeäkään epäilemättä osasi hän oikeaan suuntaan.
Hän oli lähellä ulommaista rintavarustusta ja hyppäsi jonkun esteen
yli; silloin sai jälestä samoava erämies toivomansa tilaisuuden. Hänen
kiväärinsä kohosi ja pamahti, -- intiaani ulvahti, kaatui eteenpäin,
kaivoi hetkisen maata käsillään ja jäi sitten paikalleen
hengenhieveriksi.
-- Siinä teit reippaasti, Jim, sanoi Hastings tyynesti. Lataa nyt pian
vain kiväärisi.
-- Kyllä minä sen konstin osaan! Mahtaneeko täällä vain olla useampia
punanahkoja?
-- Siinä tapauksessa ne ovat varovaisempia, mutta eihän sitä koskaan
tiedä -- hiljaa!
Puiden lomasta kuului pöllön värisevä ääni, niin hiljainen että
erämiehen harjaantunut korvakin saattoi vain tuskin ja tuskin eroittaa
sen.
-- Se on Kenton, sanoi Hastings puoliääneen; ja minua suuresti
ilahduttaa hänen tulonsa, sillä nyt saadaan jotakin tehdyksi.