13. Kiusallinen kohtalo.

Selvittyään ankarasta kohtauksesta intiaanin kanssa tunsi Kenton jonkun

verran huolta Jetrosta, josta hän ei tiennyt mitään. Mutta sitten hän

ajatteli, että hänellä on lähinnä velvollisuuksia uutisasukkaita

kohtaan. Ja olihan neekeripoika oman tottelemattomuutensa tähden

joutunut erilleen erämiehestä.

Kentonia huoletti enimmän eräs asia. Se intiaani, joka ryösti häneltä

venheen ja sitten sai ilkityönsä kalliisti maksaa, ei ollut sama, joka

oli torkkunut uutisasukkaiden pirtin luona. Oli siis useampia

intiaaneja uutisasukkaiden ja raivauksen luona olevan pirtin välillä.

Variksen raakkuna virran toiselta puolelta ilmoitti, että noita

kissansilmäisiä väijyjiä oli sielläkin.

Pantteri on puuhannut suurenmoisesti livistettyään tiehensä ilman

sovittua kaksintaistelua minun kanssani. Hän aikoo nyt tuhota meidät

kaikki, ja hänellä on onnistumisen mahdollisuuksia.

Kenton nosti palkoveneen maalle ja pani melan ja kiväärinsä sen

pohjalle. Sitten hän veti sitä vaivaloisesi metsän läpi, sen avonaisen

ulapan ohi, josta ennen olemme puhuneet, jonka jälkeen hän työnsi sen

vahingoittumattomana vesille.

-- Toivon, ettei olisi monta tällaista paikkaa, mutisi hän melaan

tarttuen, muuten vanha vene vahingoittuu..

Pimeys tummeni edelleen ja tuuli puhalteli kovasti, joten melojalta ei

vaadittu erinomaista varovaisuutta. Mutta kuinka olikaan, jo noin

viidenkymmenen metrin päässä oli Kentonin edessä uusi aukeama, jonka

rannikot eivät tarjonneet mitään suojeluspaikkaa. Hän veti siis venheen

keulan maalle, tähysteli hetkisen seutua ja mietti.

Hän ei tahtonut vetää enää venettä metsän läpi; sillä hän pelkäsi

vahingoittavansa sitä, ja hän toivoi yhä lisääntyvän pimeyden

valmistavan tarvittavan suojan veden pinnallekin.

Kenton päätti odottaa jonkun aikaa. Mutta kun hän seisoi siinä

paikallaan kaikki aistit herkimmässä vireessä, huomasi hän suuren

esineen veden pinnalla. Se liikkui nopeasti Ohion puoleiselta rannalta

vinosti Kentuckyn rantaa kohden suuntautuen hiukan yläpuolelle sitä

paikkaa, missä metsänkävijä odotteli seudun täydellistä pimenemistä.

Pian hän tunsi esineen intiaanien palkovenheeksi, jossa istui useampia

miehiä. Jollei olisi tuullut niin kovasti, olisi hän kuullut melomisen,

sillä intiaanit eivät nähtävästi halunneet liikkua erityisen

salaisesti.

-- He nähtävästi eivät luule kenenkään meistä olevan lähellä, ajatteli

erämies; ainakin he olisivat varovaisempia, jos aavistaisivat Siimon

Kentonin hiiviskelevän seudulla.

Koska soutajat pyrkivät vastavirtaan ja lähemmäksi uutisasukkaita,

päätti Kenton, mikäli mahdollista, koettaa saada lähemmin selkoa heidän

aikeistaan. Hän käsitti, että on vaarallisempi seurata intiaaneja

venheellä kuin jalkaisin. Hän epäili heidän nousevan maihin. Hän taas

voisi liikkua vapaammin puiden ja pensaiden välissä, ja voisihan hän

sitä paitsi palata venheelleen milloin tahtoi.

Hän veti venheen niin korkealle, ettei vesi voinut sitä viedä, ja alkoi

kulkea rantaa pitkin tavallisella varmalla varovaisuudellaan sitä

leiripaikkaa kohden, johon hänen ystävänsä näinä aikoina kokoontuivat

hänen tuloansa odottamaan.

Kenton huomasi pettyneensä odottaessaan intiaanien laskevan maihin tai

soutavan vastavirtaan niin hitaasti, että hän voisi heidät saavuttaa.

He kulkivat eteenpäin aavistamattoman nopeasti.

-- Ne eivät laske maihin ennenkuin Kalkkalokäärmelahdessa tahi sen

yläpuolella, ajatteli Kenton nyt, minä vain tuhlaan aikaa metsässä

kähmimällä.

Kentonin tapaiset miehet antavat aina toiminnan seurata heti päätöstä.

Hän kääntyi ympäri ja palasi nopeasti sille paikalle, johon hän oli

venheen jättänyt.

Ajatelkaa hänen hämmästystään, kun vene oli jälleen poissa!

Hän tuskin uskoi silmiään ja tarkasti vielä ympäristöä, mutta asia ei

siitä parantunut.

Tuskin koskaan eläessään oli Kenton kokenut niin kiusallista tunnetta

kuin tällä hetkellä; hänelle oli tehty niin ovela kepponen, että hänen

itsetuntonsa siitä kovin loukkaantui.

Häntä nöyryytti vielä enemmän se seikka, että hän luuli tämän viimeisen

kepposen tekijää samaksi intiaaniksi, jolta hän itse oli tämän

torkkuessa siepannut saman venheen.

Mutta kuinka harmissaan ja masentuneena hän olikaan Siimon Kenton ei

kuitenkaan koskaan tuhlannut aikaa suruun ja valituksiin. Koska

punanahkan ei ollut onnistunut ensi kerralla pitää venettä, ei se ollut

onnistuva toisellakaan kerralla. Kenton siis läksi rientämään

myötävirtaan niin pian kuin pimeässä saattoi.

Tällä kertaa eivät kuitenkaan edellisen kerran tapahtumat uudistuneet.

Punanahkainen rosvo näytti olevan kylliksi viisas välttääkseen

edeltäjänsä kohtalokkaat virheet.

Rantaa pitkin luovimisen sijasta hän oli joko soutanut väljille vesille

tahi samosi muuten eteenpäin niin nopeasti, ettei närkästynyt valkoinen

mies saavuttanut häntä.

Ennen pitkää Kenton siis pysähtyi, vakuutettuna siitä, että vene oli

nyt menetetty ainaiseksi.

-- Minut saadaan hirttää, jollei se punanahka ole viisas mies! mumisi

hän jossakin määrin ihaillen vastustajaansa. Onhan Siimon Kentonia

ennenkin juksattu, mutta ei koskaan tällä tavalla.

Ainoastaan heikko toivo oli enää metsänkävijällä jälellä -- toinen

vene, jonka hän viikkokauden päivät sitten oli kätkenyt erääseen

niemekkeeseen lähelle Kalkkalokäärmelahtea. Jos se olisi säilynyt

intiaanien väijyviltä katseilta, korvaisi se kärsityn vahingon.

Mutta saattoiko sitä toivoa? Punanahkoja oli nyt kaikkialla liikkeellä,

ja joku heistä on saattanut huomata veneen -- vaikkapa sattumalta.

Tähän kysymykseen sai vastauksen vain yhdellä tavalla. Oli mentävä

katsomaan, oliko alus siellä, jonne hän oli sen jättänyt ja josta hän

toivoi sen tapaavansa.

Kenton samosi rannikkoa melkein huolettomalta näyttävällä kiireellä.

Kalkkalokäärmelahtea lähestyessään alkoi hän kuitenkin noudattaa

tavallista varovaisuuttaan, vaikkapa pimeys ja tuuli tekivätkin

parhaansa suojatakseen häntä.

Tavallista rauhattomampana hiipi hän paikalle, johon hän oli

huolellisesti venheensä kätkenyt.

Hän suoritti etsintänsä yhtä nopeaan kuin huolellisesti, ja se paljasti

hänelle sen surullisen tosiasian, että toinen vene oli hävinnyt samaa

tietä kuin ensimäinenkin.

Virran kummitus: Kertomus intiaanimetsistä · 第 18 / 35 题