Selvittyään ankarasta kohtauksesta intiaanin kanssa tunsi Kenton jonkun
verran huolta Jetrosta, josta hän ei tiennyt mitään. Mutta sitten hän
ajatteli, että hänellä on lähinnä velvollisuuksia uutisasukkaita
kohtaan. Ja olihan neekeripoika oman tottelemattomuutensa tähden
joutunut erilleen erämiehestä.
Kentonia huoletti enimmän eräs asia. Se intiaani, joka ryösti häneltä
venheen ja sitten sai ilkityönsä kalliisti maksaa, ei ollut sama, joka
oli torkkunut uutisasukkaiden pirtin luona. Oli siis useampia
intiaaneja uutisasukkaiden ja raivauksen luona olevan pirtin välillä.
Variksen raakkuna virran toiselta puolelta ilmoitti, että noita
kissansilmäisiä väijyjiä oli sielläkin.
Pantteri on puuhannut suurenmoisesti livistettyään tiehensä ilman
sovittua kaksintaistelua minun kanssani. Hän aikoo nyt tuhota meidät
kaikki, ja hänellä on onnistumisen mahdollisuuksia.
Kenton nosti palkoveneen maalle ja pani melan ja kiväärinsä sen
pohjalle. Sitten hän veti sitä vaivaloisesi metsän läpi, sen avonaisen
ulapan ohi, josta ennen olemme puhuneet, jonka jälkeen hän työnsi sen
vahingoittumattomana vesille.
-- Toivon, ettei olisi monta tällaista paikkaa, mutisi hän melaan
tarttuen, muuten vanha vene vahingoittuu..
Pimeys tummeni edelleen ja tuuli puhalteli kovasti, joten melojalta ei
vaadittu erinomaista varovaisuutta. Mutta kuinka olikaan, jo noin
viidenkymmenen metrin päässä oli Kentonin edessä uusi aukeama, jonka
rannikot eivät tarjonneet mitään suojeluspaikkaa. Hän veti siis venheen
keulan maalle, tähysteli hetkisen seutua ja mietti.
Hän ei tahtonut vetää enää venettä metsän läpi; sillä hän pelkäsi
vahingoittavansa sitä, ja hän toivoi yhä lisääntyvän pimeyden
valmistavan tarvittavan suojan veden pinnallekin.
Kenton päätti odottaa jonkun aikaa. Mutta kun hän seisoi siinä
paikallaan kaikki aistit herkimmässä vireessä, huomasi hän suuren
esineen veden pinnalla. Se liikkui nopeasti Ohion puoleiselta rannalta
vinosti Kentuckyn rantaa kohden suuntautuen hiukan yläpuolelle sitä
paikkaa, missä metsänkävijä odotteli seudun täydellistä pimenemistä.
Pian hän tunsi esineen intiaanien palkovenheeksi, jossa istui useampia
miehiä. Jollei olisi tuullut niin kovasti, olisi hän kuullut melomisen,
sillä intiaanit eivät nähtävästi halunneet liikkua erityisen
salaisesti.
-- He nähtävästi eivät luule kenenkään meistä olevan lähellä, ajatteli
erämies; ainakin he olisivat varovaisempia, jos aavistaisivat Siimon
Kentonin hiiviskelevän seudulla.
Koska soutajat pyrkivät vastavirtaan ja lähemmäksi uutisasukkaita,
päätti Kenton, mikäli mahdollista, koettaa saada lähemmin selkoa heidän
aikeistaan. Hän käsitti, että on vaarallisempi seurata intiaaneja
venheellä kuin jalkaisin. Hän epäili heidän nousevan maihin. Hän taas
voisi liikkua vapaammin puiden ja pensaiden välissä, ja voisihan hän
sitä paitsi palata venheelleen milloin tahtoi.
Hän veti venheen niin korkealle, ettei vesi voinut sitä viedä, ja alkoi
kulkea rantaa pitkin tavallisella varmalla varovaisuudellaan sitä
leiripaikkaa kohden, johon hänen ystävänsä näinä aikoina kokoontuivat
hänen tuloansa odottamaan.
Kenton huomasi pettyneensä odottaessaan intiaanien laskevan maihin tai
soutavan vastavirtaan niin hitaasti, että hän voisi heidät saavuttaa.
He kulkivat eteenpäin aavistamattoman nopeasti.
-- Ne eivät laske maihin ennenkuin Kalkkalokäärmelahdessa tahi sen
yläpuolella, ajatteli Kenton nyt, minä vain tuhlaan aikaa metsässä
kähmimällä.
Kentonin tapaiset miehet antavat aina toiminnan seurata heti päätöstä.
Hän kääntyi ympäri ja palasi nopeasti sille paikalle, johon hän oli
venheen jättänyt.
Ajatelkaa hänen hämmästystään, kun vene oli jälleen poissa!
Hän tuskin uskoi silmiään ja tarkasti vielä ympäristöä, mutta asia ei
siitä parantunut.
Tuskin koskaan eläessään oli Kenton kokenut niin kiusallista tunnetta
kuin tällä hetkellä; hänelle oli tehty niin ovela kepponen, että hänen
itsetuntonsa siitä kovin loukkaantui.
Häntä nöyryytti vielä enemmän se seikka, että hän luuli tämän viimeisen
kepposen tekijää samaksi intiaaniksi, jolta hän itse oli tämän
torkkuessa siepannut saman venheen.
Mutta kuinka harmissaan ja masentuneena hän olikaan Siimon Kenton ei
kuitenkaan koskaan tuhlannut aikaa suruun ja valituksiin. Koska
punanahkan ei ollut onnistunut ensi kerralla pitää venettä, ei se ollut
onnistuva toisellakaan kerralla. Kenton siis läksi rientämään
myötävirtaan niin pian kuin pimeässä saattoi.
Tällä kertaa eivät kuitenkaan edellisen kerran tapahtumat uudistuneet.
Punanahkainen rosvo näytti olevan kylliksi viisas välttääkseen
edeltäjänsä kohtalokkaat virheet.
Rantaa pitkin luovimisen sijasta hän oli joko soutanut väljille vesille
tahi samosi muuten eteenpäin niin nopeasti, ettei närkästynyt valkoinen
mies saavuttanut häntä.
Ennen pitkää Kenton siis pysähtyi, vakuutettuna siitä, että vene oli
nyt menetetty ainaiseksi.
-- Minut saadaan hirttää, jollei se punanahka ole viisas mies! mumisi
hän jossakin määrin ihaillen vastustajaansa. Onhan Siimon Kentonia
ennenkin juksattu, mutta ei koskaan tällä tavalla.
Ainoastaan heikko toivo oli enää metsänkävijällä jälellä -- toinen
vene, jonka hän viikkokauden päivät sitten oli kätkenyt erääseen
niemekkeeseen lähelle Kalkkalokäärmelahtea. Jos se olisi säilynyt
intiaanien väijyviltä katseilta, korvaisi se kärsityn vahingon.
Mutta saattoiko sitä toivoa? Punanahkoja oli nyt kaikkialla liikkeellä,
ja joku heistä on saattanut huomata veneen -- vaikkapa sattumalta.
Tähän kysymykseen sai vastauksen vain yhdellä tavalla. Oli mentävä
katsomaan, oliko alus siellä, jonne hän oli sen jättänyt ja josta hän
toivoi sen tapaavansa.
Kenton samosi rannikkoa melkein huolettomalta näyttävällä kiireellä.
Kalkkalokäärmelahtea lähestyessään alkoi hän kuitenkin noudattaa
tavallista varovaisuuttaan, vaikkapa pimeys ja tuuli tekivätkin
parhaansa suojatakseen häntä.
Tavallista rauhattomampana hiipi hän paikalle, johon hän oli
huolellisesti venheensä kätkenyt.
Hän suoritti etsintänsä yhtä nopeaan kuin huolellisesti, ja se paljasti
hänelle sen surullisen tosiasian, että toinen vene oli hävinnyt samaa
tietä kuin ensimäinenkin.