Kuten lukijamme muistanevat jäi Jetro yksin nukkumaan uutisasukkaiden
hylkäämään pirttiin. Kun hän oli äskettäin saanut runsaasti unta, ei
hän nyt vaatinut kovin pitkää makuuaikaa. Hän nukkui ehkä vain noin
tunnin ajan, ja oli silmänsä jälleen avattuaan täysin virkeä.
Pirtti oli pilkkoisen pimeä eikä hän aluksi muistanut, missä hän oli.
Hän nousi istumaan ja tirkisteli ympärilleen.
-- Ehkä ollaan proomun pohjalla, kannen alla.
Hiukan ajateltuaan hän kuitenkin pääsi selville olinpaikastaan sekä
edellisistä tapahtumista.
-- Siunatkoon! Minua kovin peloittaa, että mr Kenton on joutunut
onnettomuuteen!
Hän hyppäsi ylös ja kaatui nurinniskoin erääseen laatikkoon, jota hän
ei pimeässä huomannut.
Hän aikoi avata oven ja juosta ulos, mutta leivän haju sattui silloin
hänen sieramiinsa.
Hän muisti leipälaatikon, jonka ääressä hän äsken oli herkutellut.
-- Luulen, että vielä voi syödä, vaikka jo söi vähän -- tahi ehkä näki
unta, sillä, minun on huima nälkä.
Valtaavilla hampaillaan hän alkoi jälleen purra. Hänen pyssynsä oli
seinää vasten oven pielessä, johon hän oli sen jättänyt; pirttiin
saapuessaan. Syötyään tarpeekseen hän otti sen ja aikoi avata oven
mennäksensä ulos, mutta hänet tapasi jonkinlainen rauhattomuus, sillä
hän kuuli, että joku koetti ulkoapäin avata ovea.
Hän tiesi, että se oli vihollinen; sillä Kenton, ainoa ystävä näillä
seuduin, ei olisi arvannut etsiä häntä sieltä.
Mutta kun hihna oli sisään vedetty, ei ovea voitu ulkoa avata, jollei
käyttänyt väkivaltaa. Ulkoa potkittiin ovea kuitenkin niin
tarmokkaasti, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä.
-- Kuka siellä? kysyi Jetro römeästi, olen valmis ampumaan, jos
intiaani pääsisi sisään.
Vastausta ei kuulunut, mutta oven moukaroiminen taukosi hetkiseksi
alkaakseen sitten jälleen hiukan varovaisemmin.
-- Menkää tiehenne, sanon minä, muuten käy pahasti! huusi poika niin
uhkaavasti kuin suinkin.
Nyt loppuivat jyskytykset ja hiljaisuus vallitsi.
Jetro kuuli kovaa tuulensuhinaa puista ja pirtin ympäriltä. Hän huomasi
himmeän kuutamon valaisevan pirtin ikkunoita. Nuorukainen heitti
silmäyksen yhteen niistä ja käsitti silloin entistä selvemmin, minkä
kiusallisen hairahduksen hän oli tehnyt uhmatessaan Kentonin
määräyksiä. Jollei hän olisi niin tehnyt, ei hän nyt olisi ollut
satimessa.
Mutta nyt oli myöhäistä katua. Hänen täytyi vain taistella
puolustaakseen henkeään niin kauan kuin mahdollista.
Hän lähestyi ovea, kumartui ja kuunteli.
Jyskytykset olivat tauonneet, mutta hän kuuli äänien purinaa, vieläpä
katkonaisia lauseitakin, vaikkei hän niitä ymmärtänyt.
-- Miksi eivät puhu samaa kieltä kuin kunnialliset ihmiset. Tokko ne
itsekään ymmärretään, mitä ne haastavat.
Hän käsitti kuitenkin, ettei ehdotonta vaaraa ollut peljättävissä.
Tusinakaan intiaaneja olisi, Jetron mielestä, tuskin saanut särjetyksi
ovea, ja ikkunat olivat niin pieniä, ettei niistä päässyt sisään.
Siitä huolimatta oli yhden peräseinän ikkunan luona jotakin
arveluttavaa. Nähtävästi oli nyt ovi hyljätty ja ruvettu ikkunassa
vehkeilemään.
Nuorukainen seisoi alakerran huoneessa kivääri kädessä, tähysteli ja
kuunteli.
Tarkoitettu ikkuna oli juuri kuutamon puolella. Kun Jetro katsoi
siihen, huomasi hän, että tumma esine vähitellen verhosi sen aukon.
-- Mitä vehkeilyä tämä ollaan? mutisi hän. Se näyttää kummitukselta,
mutta minä tiedän se ollaan intiaani.
Himmeässä valaistuksessa se näyttikin intiaanin päältä, ja sinä Jetro
sitä piti, nosti kiväärinsä, tähtäsi niin hyvin kuin pimeässä saattoi
ja laukaisi.
Pienessä huoneessa kuului valtaava pamahdus. Ollen varma tarkasta
tähtäyksestä katsoi Jetro savun läpi kuutamon valaisemaan ikkunaan.
-- Minä en kuullut ääntä; minä ammun häneltä pää, ennenkuin hän
ennättää kirkaista sotahuutoa. Kenton sanoo, että kaikki intiaanit
tekevät niin kuollessaan.
Jetro ei uskonut silmiään. Pää, jota hän hyvän tähtäyksen jälkeen oli
niin läheltä ampunut, ei ollut kadonnut. Se oli paikallaan ja katsoa
tuijotti häneen yhtä itsepäisesti kuin ennenkin.
-- Onko nähty mokomaa! Minä tietää osuneeni; minä en ammu harhaan.
Hänellä täytyy olla kova kallo!
Suuremmaksi kasvoi Jetron hämmästys, kun pienestä ikkunasta, johon hän
katsoi, pistettiin kiväärin putki sisään. Samassa pamahti laukaus ja
luoti lensi vinkuen hänen päänsä ohi niin läheltä, että se hipasi
korvanlehteä.
Hän hyppäsi kiljaisten syrjään. Koskaan ennen hän ei ollut lähempänä
surmaa.
-- Tämä ollaan kehnoa, mumisi hän sitten ja meni huoneen toiseen
kulmaan lataamaan kivääriään.
Nyt Jetro ymmärsi asian. Se, jota hän luuli intiaanin pääksi, oli vain
valheellinen kuva; intiaani kyyrötti kätkössä sen takana odottaen
Jetron ampumista. Neekerin pyssyn leimahdus ilmoitti, missä hän oli, ja
intiaani ampui sitä kohden ja olikin vähällä osata maaliinsa.
Jetro odotti muutamia hetkiä huomatakseen, mitä hänen vihollisensa nyt
yrittäisi. Ei kuitenkaan mitään tapahtunut, ja hän saattoi, niin
vaarallista kuin so olikin, aikansa kuluksi silmäillä ulos eri
ikkunaluukuista.
Häntä ympäröi niin suuri pimeys, etteivät intiaanit saattaneet häntä
nähdä, mutta he voivat ehkä kuulla hänen liikkeensä, jos ovat
tarkkaavaisia.
Häntä kohden ei kuitenkaan ammuttu eikä hän huomannut muitakaan
vihollistensa yrityksiä. Pirtistä pääseminen näytti hänestä
mahdottomalta, mutta sitä enemmän hän sitä halusi. Ja lopulta hän
päättikin tehdä yrityksen, maksoi mitä hyvänsä.
Jetro ei saattanut ymmärtää, miksi muutamia intiaaneja oli jäänyt
pirtin luo, vaikka kaikki uutisasukkaat olivat lähteneet vaeltamaan
paalumajalle. Tuskinpa Siimon Kentonkaan olisi arvannut syytä siihen.
-- Mutta ne eivät ovat nähneet minun tulevan sisälle, mietti Jetro,
muuten olisivat ampuneet.
Nuorukainen seisoi seinää vastaan nojaantuneena ja mietti ankarasti
pelastuskeinoa. Viimein hän huokasi ja sanoi:
-- En olla tottunut paljon ajattelemaan; minä aivan tullaan väsyneeksi.
Virkistyäkseen meni hän jälleen leipälaatikon luo. Siellä oli vielä
leipää yllin kyllin tavallisen ihmisen ruokahalun tyydyttämiseksi;
mutta kun Jetro oli hetkisen viipynyt sen luona, ei siinä ollut
rahtuakaan jäljellä.
-- Hyvänen aika, nyt minä keksin sen! huudahti hän iloissaan. Miksi en
sitä ennen ajatellut? Minä pitää laatikon kumossa pääni päällä, niin
intiaanit eivät näe minua, ja niin minä menen ulos pirtistä, kuljen
raivatun paikan yli metsään. Ja kun minä ollaan siellä, viskataan minä
laatikon ja juoksen! Se on mainio ajatus!