-- No niin, Jim, sanoi Hastings matalalla äänellä, kun he pimeässä
seisoivat selviävän miehen ympärillä; sinä olet jo tolkussasi. Käy
edellä, me seuraamme. Mutta muista, ettei nyt ole paljon apua silmistä.
-- Luulen olevani selvillä asemasta. Virta juoksee vasemmalla kuinka
kaukana?
-- Sadanviidenkymmenen askeleen päässä, tahi niille paikoin.
-- Voinee olla, ja Kalkkalokäärmelahti on edessämme. Hyvä; suoraan
alaspäin tästä on rantarinteellä risu-, oksa- ja kivikasoja. Me
kokosimme niitä muutama kuukausi sitten, kun punanahkat meitä
piirittivät ja olivat vähällä tehdä lopun meistä kaikista. Jos tahdomme
jossakin viipyä, niin siellä on oikea paikka.
-- Käy siis edellä sinne; punanahkat huomaavat pian, että olemme
pysähtyneet.
Erämies asettui johtoon sellaisen henkilön varmuudella, joka tietää
voivansa hallita tapahtumia. Heidän kulkiessaan muuttui maa kaltevaksi
rantarinteeksi. Metsä harveni, mutta pensaikko oli niin tiheä, etteivät
varsinaiset metsänkävijätkään päässeet siinä aivan kuulumattomasti
eteenpäin, joten intiaanit epäilemättä saattoivat seurata heidän
kulkuansa.
Onneksi ei heidän aikomalleen paikalle ollut pitkältä. Hastings, joka
kulki aivan Jimin kintereillä, huomasi tämän pysähtyneen.
-- Nyt ollaan perillä, sanoi ohjaaja. Varokaa kaikki! Täällä voi kaatua
ja taittaa jäsenensä.
Uutisasukkaat saatettiin tähän kovin puutteelliseen varustukseen.
Kuljettiin sangen varovasti, mutta siitä huolimatta useat kaatuivat,
eivätkä silloin voineet olla huudahtamatta.
He olivat nyt samalla paikalla, jossa Hastings tovereineen muutamia
kuukausia sitten puolustautui Pantterin johtamain intiaanien
hyökkäyksiä vastaan. Silloin olivat metsänkävijät laatineet
yksinkertaisia rintamasuojuksia. Eräs salaman murtama suuri puunrunko
oli siinä hyvänä apuna, kiviä ja muita kaatuneita puita käytettiin
lisänä samaan tarkoitukseen.
Kun nyt hiukan vielä varustusta järjestettiin, saatiin syntymään
joten-kuten suojattu pieni alue epäsäännöllisen ympyrän muotoinen. Se
oli kuitenkin avoinna virran puolelta, josta kautta voitiin hätätilassa
poistua.
Noin neljännestunnin kuluessa perehtyivät kulkueen jäsenet paikkaan.
Hastings osoitti kullekin miehelle sijansa ja käski muun väen
asettumaan kaatuneen puun rungon läheisyyteen niin liki häntä, että
hänen hiljaisestikin lausutut sanansa kuului kaikille.
-- Ymmärrätte, ystävät, sanoi hän, että tässä on meillä vain
satunnaista suojaa; mutta onni oli, että Jim selvisi tarpeeksi paljun
voidakseen ohjata meidät tänne. Täällä täytyy suojella naisia ja
lapsia, kunnes voimme poistua.
-- Ja milloin luulette sen voivan tapahtua? kysyi Altman.
-- En voi sitä sanoa, ennenkuin Kenton saapuu, mutta se kai tapahtuu
kohta. -- Nyt ei ole paljon apua silmistä, täytyy siis turvautua
korviin.
-- Minä näen vähän, sanoi Agnes Altman, minulle ovat silmäni yhtä
suureksi avuksi kuin korvanikin.
-- Teillä on nuorilla hartioillanne älykäs pää. Tähystelkää siis
tarkasti. Punanahkoja parveilee ympärillämme, ja missä niitä on,
yrittävät ne aina ilkikurisuutta, sanoi Hastings.
-- Ettehän tarkoittane, huomautti mr Ashbrigde, että mr Altman, minä ja
poikani istumme täällä vain naisväen seurana. Eikö jokaista miestä
tarvita varustuksen puoltajaksi?
-- Jos tahdotte, voimme kyllä käyttää teitä?
-- Tietysti me tahdomme, vastasi mr Altman heti.
-- Tulkaa sitten!
Hastings osoitti heille kullekin paikkansa. Heillä oli kaikilla
kivääri, ja olivat he valmiit taistelemaan viimeiseen asti
intiaanien hyökätessä. Jolleivät punanahkat jo tietäneet heidän
oleskelupaikkaansa, niin aivan varmaan saivat he sen pian tietää.
Omille miehilleen oli Hastings antanut käskyn, että näiden on ammuttava
heti jokainen intiaani, jonka näkevät, varoen kuitenkin, etteivät tee
erehdyksiä.
-- Kukin punanahka on tällaisessa tilaisuudessa kallisarvoinen. Ja jos
ken masentaa Pantterin itsensä, hän on saanut kymmenen miehen arvoisen
voiton.
Kaikki miehet sijoittuivat kaihdoksiin kivien, puiden tai maavallien
taa metrin tai parin päähän toisistaan.
Sattumaltako lie Hastings tullut asettaneeksi Yrjön Agnesin vasemmalle
puolelle, aivan lähelle, niin että he voivat kuiskailla keskenään.
Eivätkä tytön äiti ja Mabel olleet myöskään kaukana.
Vaikka tätä pakopaikkaa saattoi pitää onnellisena löytönä, oli sillä
kuitenkin puutteita, jotka antoivat paljon huolta Hastingsille ja hänen
miehilleen.
Kuu ilmestyi taivaalle, mutta sen valo oli epäselvä, kun pilvet
liitelivät sen ylitse. Väliin saattoi nähdä esineen virralla parin
sylen päässä rannasta, mutta yleensä tarvittiin hyvin tarkat silmät,
jos aikoi eroittaa kanootin puolta lähempääkin.
Länsituuli oli kuitenkin pahimpana haittana. Se puhalteli voimakkaasti
maan päältä vastavirtaan. Se heilutti puita, humisutti lehtiä, ja siitä
oli intiaaneille suurta etua. He saattoivat erityistä varovaisuutta
noudattamatta lähestyä varustusta, eivätkä puolustajat voineet sitä
kuitenkaan kuulla.
Saattoi olla varma, että he käyttivät tätä etua hyväkseen.
Hastings oli muistuttanut miehiään siitä, että Kentonia ja Boonea
odotettiin joka hetki ja että nämä miehet saattoivat lähestyä yhtä
varovaisesti kuin itse Pantteri, josta syystä täytyi olla kovin
varuillaan, ettei vaihda ystävää ja vihamiestä keskenään.
Useimmat miehet olivat viime vuorokautena nukkuneet sangen vähän ja
rauhattomasti; mutta nyt oli hetken jännitys niin suuri ettei tarvinnut
peljätä kenenkään nukkuvan ennenkuin oli päästy vaaran ohi.
Mabel Ashbrigde nojasi päänsä äitinsä polveen ja nukkui siihen
makeasti. Äiti istui rouva Altmanin kanssa murtunutta puuta vasten. Me
olivat rauhattomia ja vain silloin-tällöin vaipuivat lyhyeeseen
unenhorrokseen.
Kukaan ei ollut Agnes Altmania virkeämpi. Hän soimasi itseään siitä
heikkoudesta, jota hän oli osoittanut edellisenä iltana päästäessään
vapaaksi Pantterin, joka sitten oli vähällä surmata hänen nuoren
ystävänsä Yrjön. Kellekään asiasta virkkamatta hän oli nyt päättänyt
koettaa sovittaa menettelynsä.
Erinomaisilla näkö- ja kuuloaisteillaan ja osittain sisällisillä
aavistuksillaan hän oli päässyt siihen käsitykseen, että heitä lähestyi
vaara, ennenkuin Yrjö Ashbrigdekään, joka kuitenkin seisoi aivan hänen
vieressään, huomaisi sitä. Agnes istui maassa niinkuin äitinsäkin selkä
nojaten kiveen, joka kohosi hiukan ylemmäksi hänen päätään, hän sulki
siinä asemassa silmänsä. Eihän nyt kuitenkaan mitään nähnyt, ja silmät
suljettuina saattoi kaiken huomion kiinnittää kuuntelemiseen.
Ja hän kuunteli.
Ja kun hän näin kuunteli koko sielullaan, käsitti hän kamalan
todellisuuden. Kiven takana korkeintaan kolmen askeleen päässä hänestä
oli joku olento.
Ja että se oli shawanoe-intiaani, siitä hän oli yhtä varma kuin että
hänen nimensä oli Agnes Altman.